Äärioikeisto Suomessa

Äärioikeisto Suomessa on ollut vahvimmillaan 1920–1940-luvuilla, järjestöinä muun muassa Akateeminen Karjala-Seura, Lapuan liike, Isänmaallinen kansanliike ja Vientirauha-järjestö. Äärioikeistoksi sanotaan totalitaarisiin päämääriin pyrkiviä radikaaleja, poliittisia oikeistoliikkeitä, ja siitä käytetään myös nimitystä oikeistoradikalismi. Äärioikeistolainen Sinimusta liike sai vuoden 2019 eduskuntavaaleissa 2307 ääntä ja jäi vaille paikkaa eduskunnassa.

Suomalaisen äärioikeiston juuret

Maailmansotien välisen ajan äärioikeistolaisen liikehdinnän juuret olivat vuoden 1918 sisällissodan jälkeisessä tilanteessa. Kiihkeimmät oikeistolaiset katsoivat, että vuoden 1918 jälkeinen Suomi ei vastannut heidän odotuksiaan. Historiantutkija Matti Lackman on luonnehtinut, että ”äärioikeistolaisuuden pääväittämä oli, että kommunismi ja työväenliike sekä 'hyysääminen' uhkasivat vapaussodan voiton hedelmiä”. Äärioikeiston mielestä 1920-luvun keskustavetoiset hallitukset eivät kyenneet riittävän voimakkaisiin toimiin valkoisen Suomen perinnön turvaamiseksi. Erityisen vihan kohteina olivat presidentti K. J. Ståhlberg ja sisäministeri Heikki Ritavuori, joka joutui murhan uhriksi helmikuussa 1922. Ritavuoren anpunut Ernst Tandefelt toimi ilmeisesti yksin, vaikka huhuttiin myös laajemmasta salaliitosta.

Parlamentarismin lamaannukseen kyllästyneet äärioikeistolaiset alkoivat järjestäytyä vuoden 1929 alkupuolella, jolloin perustettiin muiden muassa Lalli-liitto ja Vapaussodan Rintamamiesten Liitto. Saman vuoden marraskuussa Vihtori Kosolan johtama miesjoukko keskeytti Lapualle kokoontuneiden kommunistinuorten haastejuhlan. Joulukuun alussa Lapualla pidettiin suuri kansalaiskokous, joka saattoi maan hallituksen tietoon hyväksytyt ponnet kommunistien toiminnan täydelliseksi lopettamiseksi ja vapaussodan tuloksen voimaansaattamiseksi. Vielä tässä vaiheessa lapualaisten toimet hyväksyttiin yleisesti.

Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike

Vaikka Lapuan liikkeen kannattajat voittivatkin ensimmäisen erän, se ei riittänyt liikkeen radikaalille siivelle, joka koostui valkoisen Suomen tdinjoukosta: itsenäisyysmiehistä ja suojeluskuntien perustajista. Maaliskuussa 1930 Lapualla perustettiin kommunisminvastainen taostelujärjestö Suomen Lukko. Hieman myöhemmin tuhottiin Työn Ääni -lehden kirjapaino Vaasassa. Kevään 1930 aikana järjestettiin eri puolilla maata kokouksia,joiden nimissä Lapuan liikkeen johtoon asettuneet valkoisen Suomen ja suojeluskuntaliikkeen aktivistit vaativat tehokkaampia kommunismin vastaisia toimia.

Kommunistien ja muiden vasemmistolaisten pahoinpitelyt ja kyyditykset itärajalle, ”muilutukset” huipentuivat kesä- ja heinäkuun 1930 vaihteessa. Kommunistiset kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö vietiin väkivalloin eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja kyyditettiin Lapualle. Myös eduskunnan sosialidemokraattinen varapuhemies Väinö Hakkila joutui lapualaisten kyydittämäksi. Kolme muilutusta päättyi kyyditettävän kuolemaan. Lokakuussa 1930 eduskunta hyväksyi kommunistilait, joiden nojalla kommunistien toiminta Suomessa kiellettiin.

Lokakuussa 1930 tapahtunut presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys käänsi valtaosan yleisestä mielipiteestä Lapuan liikettä vastaan. Maltillinen oikeisto, keskusta ja sosialidemokraatit yhtyivät kansanrintamaksi, joka oli yksimielinen parlamentarismista ja demokratiasta. Lapuan liikkeen kannattajien pahimmiksi vihollisiksi tulivat heidän ”patkuleiksi” haukkumansa maltilliset porvarit.

Tapahtumasarja, jolla oikeistoradikaalit pyrkivät kääntämään Suomen kehitystä haluamaansa suuntaan, huipentui Mäntsälän kapinaan helmi- ja maaliskuussa 1932. Presidentti P. E. Svinhufvud sai kapinan loppumaan ilman verenvuodatusta, ja sisäministeriö kielsi Lapuan liikkeen toiminnan. Korkein oikeus vahvisti Lapuan liikkeen lakkauttamisen vuonna 1935.

Kesäkuussa 1932 perustettiin Hämeenlinnassa Isänmaallinen kansanllike -järjestö, joka korosti ohjelmassaan jatkavansa Lapuan liikkeen työtä. IKL ilmoitti vastustavansa kommunismia ja sosialismia sekä tukevansa maanpuolustusta ja kansalaisten työrauhan turvaamista. IKL erosi kuitenkin Lapuan liikkeestä selvästi sikäli, ettei se ajanut tavoitteitaan terrorin ja ulkoparlamentaarisen painostuksen keinoin. Käytännössä IKL:n linjan määrittelivät Akateeminen Karjala-Seura, joka ajoi liikkeeseen Suur-Suomi-aatteen, ja akateemiset oikeistopiirit, henkilöistä ennen muita tohtori Vilho Annala ja professori Bruno Salmiala. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL oli vaaliliitossa Kokoomuksen kanssa, ja heti vaalien jälkeen sen 14 kansanedustajaa järjestyivät omaksi eduskuntaryhmäkseen. IKL:n eduskuntakaudella sen suhteet muihin puolueisiin olivat huonot. Äärioikeiston jyrkimpiin vastustajiin kuulunut SDP:n vahva mies Väinö Tanner sanoi eräässä tuolloisessa puheessaan, että jo IKL:n nimeen sisältyi kaksi valhetta: liike ei ollut isänmaallinen eikä se ollut kansanliike.

Adolf Hitlerin noustua valtaan Saksassa vuonna 1933 Suomessa syntyi pienehköjä, yleensä yhden johtohenkilön ympärille keskittyneitä kansallissosialistisia ryhmittymiä. Tunnetuin oli jääkärikapteeni Arvi Kalstan johtama Suomen Kansan Järjestö. Ulkoministeriön entinen virkamies Teo Snellman perusti vuonna 1940 juutalaisvastaisen Vapaa Suomi -lehden ja Suomen Kansallissostalistisen Työjärjestön. Joukko näkyviä suomalaisia tiede- ja kulttuurivaikuttajia perusti vuonna 1942 Suomen Valtakunnan Liiton, joka myötäili hyvin pitkälle Hitlerin Saksan ohjelmaa.

Sisäministeriö määräsi äärioikeistolaisen Sinimustat-nuorisojärjestön toimintakieltoon tammikuussa 1936. Syynä oli, että IKL:n ja AKS:n jäseniä oli ollut mukana Virossa joulukuussa 1935 tehdyssä vallankaappausyrityksessä. Sinimustat jatkoi kuitenkin toimintansa IKL:n nuoriso-osastoina, joista käytettiin nimitystä mustapaidat.

Nuori lakimies Urho Kekkonen julkaisi vuonna 1934 kirjasen Demokratian itsepuolustus, jossa hän katsoi, että kansanvallan pitäisi ryhtyä riittävän lujiin toimiin ”sellaisia valtiollisia liikkeitä vastaan, jotka demokratian omia keinoja käyttäen pyrkivät kumoamaan demokratian”. Toimiessaan Cajanderin hallituksen sisäministerinä Kekkonen pyrki lakkauttamaan IKL:n, ja marraskuussa 1938 sisäministeriö kielsi IKL:n ja sen alaosastojen toiminnan. Helsingin raastuvanoikeus kuitenkin jätti toimintakiellot vahvistamatta, ja lakkautuspäätös raukesi. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa IKL oli suurin häviäjä sen menettäessä kuusi kansanedustajan paikkaa.

Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmima keskinäinen hyökkäämättömyyssopimus oli suomalaiselle äärioikeistolle järkytys. Talvisodan aikana IKL:n järjestökoneisto ja Suur-Suomi-aate lamaantuivat. Saksa suhtautui IKL:n vetoomuksiin kykmästi. Välirauhan aikana Suomen ulkopolitiikka muuttui dramaattisesti, saksalaissuuntaus voimistui ja IKL pääsi mukaan alkuvuonna 1941 muodostettuun Rangellin hallitukseen. Kun sota-aikana ei järjestetty eduskuntavaaleja, IKL:n todellinen kannatus jäi mittaamatta. Jatkosodan edetessä IKL:n painoarvo laski, eikä puoluetta otettu enää Linkomiehen hallitukseen keväällä 1943.

Äärioikeistolaisten järjestöjen kieltäminen 1940-luvulla

Suomen ja Neuvostoliiton välillä 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun Moskovan välirauhansopimuksen 21. artikla velvoitti Suomen lakkauttamaan fasistiset ja ylipäätään kaikki Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittaneet järjestöt sekä olemaan vastaisuudessa sallimatta sellaisten olemassaoloa. Tätä tulkittaessa lakkautettiin syksyn 1944 aikana muiden muassa Isänmaallinen kansanliike, Akateeminen Karjala-Seura, koko suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd -järjestö sekä tammikuussa 1945 vielä Suomen Aseveljien Liitto. Lakkautettujen yhteisöjen joukossa oli myös avoimesti kansallissosialistisia, mutta painoarvoltaan vähäisiä järjestöjä. Moskovan välirauhansopimuksen määräykset vahvistettiin vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksessa, jonka perusteella Suomi sitoutui estämään sellaisten järjestöjen olemassaolon, jotka pyrkivät kieltämään kansalaisten demokraattiset oikeudet.

Isänmaallisen kansanliikken kansanedustajat saivat toimia eduskunnassa syksystä 1944 vaalikauden loppuun saakka heidän luovuttuaan puolueen nimestä, mutta heidän asettumisensa ehdolle vuoden 1945 eduskuntavaaleissa kiellettiin. He saivat vaalikelpoisuutensa takaisin vasta vuoden 1951 vaaleissa, jolloin he olivat siirtyneet kokoomuksen tai muiden puolueiden riveihin.

Neuvostoliitolle vihamielisten järjestöjen lakkauttaminen vaikeutti suomalaisen äärioikeiston toimintaa, mutta ei lopettanut sitä. Jo heti sotien päätyttyä vuonna 1945 äärioikeiston kannattajat tekivät muutamia pommi-iskuja, joiden aiheuttamat vahingot jäivät kuitenkin vähäisiksi. Samana vuonna joukko lukiolaisia teki Helsingissä omatekoisilla pommeilla iskut Haagan ja Vallilan työväentaloihin. Valpon kuulusteluissa nuoret sanoivat suhtautuvansa myötämielisesti Hitlerin Saksaan ja vihaavansa Neuvostoliittoa. Ryhmän päätekijä tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Kylmän sodan aika

Kylmän sodan aikana Suomessa toimi useita pienehköjä ja enimmäkseen lyhytikäisiksi jääneitä – useimmiten sisäisiin erimielisyyksiin hajonneita – äärioikeistolaisia ryhmittymiä, joille tyypillistä olivat propagandan levittäminen ja pienimuotoiset mielenilmaisut. Suurin niistä oli 1960-luvulla toiminut Isänmaallinen yhtenäisyysseura, jossa arvellaan olleen enimmillään noin 500 jäsentä. Seuralla oli toimintaa useilla paikkakunnilla. Seuran piirissä syntyi 1960-luvun lopulla kiista avoimeen toimintaan ryhtymisestä, mikä hajotti lopulta koko järjestön. Suojelupoliisin kestoriesaksi parin vuosikymmenen ajaksi muodostui ruotsalainen kansallissosialistinen Nordiska Rikspartiet (NRP), joka pyrki laajentamaan toimintansa muihin pohjoismaihin. Myös Suomessa NRP sai jonkin verran vastakaikua.

1970-luvun alussa toimi hakaristitunnusta käyttänyt Suomen Isänmaalliset Nuoret (SIN). Huhtikuussa 1971 SIN:n aktiivit perustivat myös Suomalainen Suora Suunta -yhdistyksen (SSS). SIN teki yhteistyötä muun muassa oikeistovoimia koonneen Itsenäisyyden Puolesta -yhdistyksen, A. I. Arwidsson Seuran ja Demokraattisen Toiminnan kanssa.

Tunnetuin suomalainen äärioikeistolainen kylmän sodan aikana oli turkulainen liikkeenharjoittaja ja okkultisti, avoimesti uusnatsiksi julistautunut Pekka Siitoin. Vuonna 1977 sisäministeriö kielsi neljän hänen perustamansa järjestön, muun muassa Isänmaallisen Kansanrintaman, toiminnan Pariisin rauhansopimuksen vastaisena. Siitoimen kannattajien eniten huomiota herättänyt operaatio oli Kirjapaino Kursiivin tuhopoltto ja räjäytysyritys Helsingin Lauttasaaressa saman vuoden marraskuussa. Kirjapainossa painettiin Suomen Kommunistisen Puolueen äärivasemmistolaisen siiven, niin kutsuttujen taistolaisten äänenkannattajia Tiedonantajaa ja Arbetartidningen Enhetiä. Siitoin tuomittiin yli viideksi vuodeksi vankeuteen yllytyksestä tuhopolttoon ja Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustamisesta. Kotkassa asunut vähemmistökommunistien johtohahmo Taisto Sinisalo sai 1970- ja 1980-luvuilla usean vuoden ajan lähinnä puhelimitse tappouhkauksia kaupungissa toimineelta uusfasistiselta ryhmittymältä.

Uusia uhkakuvia kommunismin tilalle

Äärioikeiston yhtenä vihollisenaan pitämä Urho Kekkonen luopui tasavallan presidentin virasta vuonna 1981, ja taistolaisuuden vetovoima hiipui 1980-luvun alkuvuosina. Tuon vuosikymmenen aikana uudeksi äärioikeiston vihan kohteeksi valikoituivat pakolaiset, joita Suomessa oli silloin vielä melko vähän. Suurin yksittäinen ryhmä olivat vuodesta 1979 lähtien Suomeen saapuneet Vietnamin niin kutsutut venepakolaiset, joita oli vuonna 1987 noin 500 henkilöä.

Suomalaisen äärioikeiston kenttä oli 1980-luvun lopulla pitkälti lamassa. Tähän vaikuttivat Pekka Siitoimen vankeustuomio ja hänen henkilökohtaiset ongelmansa. Myös Nordiska Rikspartiet oli lopettanut toimintansa Suomessa, eikä ruotsalainen äärioikeisto ollut enää erityisemmin kiinnostunut Suomen tapahtumista.

Äärioikeisto Suomessa 2000-luvulla

Uusnatsien toiminta Suomessa on 1990-luvulla alkunsa saaneiden skinhead-ryhmien perintöä. Suojelupoliisin mukaan Suomessa toimi 2010-luvun alkupuolella vähän ja pieniä äärioikeistolaisia ryhmiä, joista vuonna 2011 ainoa jossain määrin aktiivisena pidetty oli Suomen Vastarintaliike. Ryhmien jäsenet ovat syyllistyneet kunnianloukkauksiin, laittomiin uhkauksiin, vahingontekoihin ja pahoinpitelyihin. Äärioikeistolaisilla liikkeillä on ollut joitakin yhteyksiä skinhead-aktivismiin liittyvään rikollisuuteen. Suomen Kuvalehden artikkelin mukaan Suomen Vastarintaliikkeellä arvioitiin olevan vuonna 2013 "joitakin kymmeniä kannattajia". Sen lisäksi muita natsiskinhead-järjestöjä ovat esimerkiksi Helsingissä toimiva Musta sydän -niminen ryhmä. Natsiskin-ryhmien tavoitteena on yhtenäinen kansallisvaltio, ja he pitävät velvollisuutenaan "suojella kansakuntaa ulkoisilta uhilta, kuten maahanmuuttajilta".

Vasemmistoliittolaiset poliitikot Li Andersson ja Dan Koivulaakso sekä toimittaja Mikael Brunila pitävät kirjassaan Äärioikeisto Suomessa äärioikeistolaisena suomalaisena liikkeenä muun muassa myös Suomen Sisu -järjestöä, jonka perustajajäseniä he luonnehtivat oikeistoradikaaleiksi ja uusfasisteiksi. Toimittaja Sanna Seväsen mukaan Suomen Sisu edustaa uusnatsismiin verrattuna "toista äärioikeistolaista suuntausta", vastajihadismia, joka sai alkunsa Yhdysvaltojen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Näkyvimmäksi "vastajihadistisen ajattelun edustajaksi" Sevänen mainitsee perussuomalaisten kansanedustajan Jussi Halla-ahon. Halla-ahon ja Suomen Sisun ohella vastajihadismia edustavat Seväsen mukaan myös Hommaforum-nettisivusto sekä vuonna 2011 perustettu Finnish Defence League -järjestö. Kyseiset järjestöt Seväsen mukaan kiistävät yleensä itse olevansa oikeistolaisia tai yleisesti ottaen maahanmuuttokriittisiä.

Anderssonin, Koivulaakson ja Brunilan sekä tutkija Jussi Jalosen mukaan äärioikeistolaisia aineksia on mukana myös Perussuomalaiset-puolueessa, ja historioitsija Oula Silvennoinen pitää sitä fasistipuolueena. Jalosen mukaan "Perussuomalaisissa on pieni oikeistoradikaali siipi, jonka kautta radikaalioikeistolaisuus on institutionalisoitunut". Esimerkkeinä kyseisistä henkilöistä Jalonen on maininnut Suomen Sisun jäsenet ja kansanedustajat Jussi Halla-Ahon, James Hirvisaaren ja Olli Immosen. Tutkija Vesa Puurosen mukaan äärioikeistoa kannattavien ihmisten määrää on hankala arvioida, mutta heitä on voinut olla 2010-luvun alussa Suomessa jopa kymmeniä tuhansia henkilöitä. Puurosen mukaan useissa eduskuntapuolueissa voi olla rasistisia ja maahanmuuttovastaisia henkilöitä, jotka voidaan yhdistää äärioikeistolaisuuteen.

Muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowiczin mukaan äärioikeisto-termiä on käytetty liian kevyesti poliittisessa keskustelussa poliittisten vastustajien leimaamiseen. Zyskowiczin mukaan "maahanmuuttopolitiikan jyrkkää kritiikkiä" ei pitäisi yhdistää äärioikeistolaiseen "väkivallan tai omaisuuden turmelemisen hyväksymiseen tai kansanvallan halveksimiseen".

Vuonna 2020 sisäministeriön mukaan Suomessa oli väkivaltaista äärioikeistoa kaikkien poliisilaitosten alueilla. Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari kertoi vuonna 2021, että äärioikeistolaisen terrorin uhka oli voimistunut Suomessa. Supo oli tunnistanut äärioikeistolaisia toimijoita, joilla oli motivaatio ja kyky terrori-iskun toteuttamiseen, ja myös konkreettisia viitteitä iskujen valmistelusta oli tullut ilmi. Äärioikeiston mahdollisten iskujen kohteiksi Supo arvioi etenkin etniset ja uskonnolliset vähemmistöt sekä liberaalin maahanmuuttopolitiikan kannattajat.

Terrorismin uhka

Suojelupoliisi arvioi 2020 vuosikirjassa äärioikeiston muodostaman terrorismin uhkan olevan Suomessa aiempaa suuremman. Terrori-iskujen mahdollisuus on muuten säilynyt ennallaan, mutta äärioikeiston tilannekuva on aiempaa huolestuttavampi. Vaikka Suomi on säästynyt äärioikeistolaisilta terrori-iskuilta, ulottuu huolestuttava kansainvälinen kehitys Supon mukaan myös kotimaahan.

Supon määrittämistä 390 terrorismintorjunnan kohdehenkilöstä osa on ”äärioikeistolaisia toimijoita”. Suojelupoliisi arvioi, että myös Suomessa äärioikeiston kansainvälinen verkkoympäristö on huomattava kasvualusta yksittäisten toimijoiden ja pienryhmien radikalisoitumiselle.

Kankaanpään terrorismirikosepäily

Pääartikkeli: Kankaanpään terrorismiepäily

Satakunnan käräjäoikeus vangitsi 3. joulukuuta 2021 viisi vuosina 1995–1998 syntynyttä kantasuomalaista miestä epäiltyinä terrorismirikoksista. Poliisi oli ottanut epäillyt kiinni 30. marraskuuta. Pidätyksessä Satakunnan poliisi sai virka-apua keskusrikospoliisilta ja rajavartiolaitokselta. Rikosnimikkeinä olivat terroristisessa tarkoituksessa tehdyt törkeä ampuma-aserikos, tahallinen räjähderikos, rikoksen valmistelu sekä törkeä varkaus. Epäiltyjen hallusta oli löydetty ampuma-aseita ja räjähteitä. Epäillyt asuivat Kankaanpään seudulla ja he edustivat Suojelupoliisin mukaan äärioikeiston äärimmäistä, niin kutsuttua akselerationistista suuntausta, jossa vallitseva yhteiskunta nähtiin vihollisena ja jossa sen romahtamista pyrittiin vauhdittamaan muun muassa terrori-iskuilla. Poliisin mukaan ryhmällä ei ollut yhteyttä mihinkään järjestäytyneeseen julkiseen äärioikeistolaiseen toimintaan. Poliisi ei kommentoinut iskun tai iskujen mahdollista kohdetta eikä sitä, kuinka lähellä toteutumista isku oli. Tapauksen esitutkinta jatkuu, mutta epäillyt on toistaiseksi vapautettu.

Euroopan unionin lainvalvontayhteistyöviraston (Europol) heinäkuussa 2022 julkaiseman vuosiraportin mukaan Kankaanpään terroristiepäillyt olivat vihkiytyneet ”satanistisesta uusnatsismista”. Kankaanpäässä ryhmä oli tunnettu ”natsiporukkana”.

Esitutkinta valmistui kesäkuun lopussa 2023 ja jutun ilmoitettiin siirtyvän syyteharkintaan. Tutkittavien tapahtumien epäiltiin saaneen alkunsa vuonna 2016 ja jatkuneen vuoden 2019 loppuun. Poliisin mukaan epäillyt suunnittelivat räjähdeiskua Niinisalon vastaanottokeskukseen vuonna 2016. Rikosnimikkeinä olivat tässä vaiheessa terroristisessa tarkoituksessa tehty törkeä ampuma-aserikos, terroristisessa tarkoituksessa tehty törkeä räjähderikos, koututtautuminen terroristisen rikoksen tekemistä varten ja kaksi terroristisessa tarkoituksessa tehtyä törkeää varkautta. Miehistä kolmea epäiltiin kaikista esitetyistä rikoksista, yhtä kaikista muista paitsi toisesta varkaudesta ja yhtä vain kouluttautumisesta terroristisen rikoksen tekemistä varten.

Eduskuntavaalit 2023

Eduskuntavaaleissa 2023 äärioikeistolaiseksi luokiteltu Sinimusta liike sai koko maassa 2307 ääntä ja jäi vaille eduskuntapaikkaa.

Katso myös

• Blood & Honour
• Finnish Defence League
• Kansallissosialismi Suomessa
• Suomen vastarintaliike
• Valkoinen terrori (Suomi)

Lähteet

Kirjallisuutta

• Ekberg, Henrik: Führerns trogna följeslagare: den finländska nazismen 1932–1944. Schildts, Helsinki 1991. ISBN 951-50-0522-1.
• Koivulaakso, Dan & Brunila, Mikael & Andersson, Li: Äärioikeisto Suomessa. Helsinki: Into, 2012. ISBN 978-952-264-180-9.
• Kotonen, Tommi: Politiikan juoksuhaudat: äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Atena Kustannus, Helsinki 2018. ISBN 978-952-300-402-3.

Aiheesta muualla

• Gurbanov, Dmitry: Suomalainen äärioikeisto on jakautunut kolmeen eri ryhmään – yksi niistä toivoo vallitsevan järjestelmän romahdusta. Voima 8/2023.