Helmut Kohl
Tämän päivän artikkelissa sukeltamme Helmut Kohl:n kiehtovaan maailmaan, tutkimme sen eri puolia ja sen vaikutuksia eri elämänalueilla. Helmut Kohl on ollut alkuperästään tämän päivän kehitykseen asti kiinnostavan ja keskustelun kohteena, mikä on herättänyt niin asiantuntijoiden kuin fanienkin uteliaisuutta. Tämän myötä opimme lisää Helmut Kohl:stä ja sen merkityksestä yhteiskunnassa sekä sen vaikutuksesta arkielämään ja eri tieteenalojen kehitykseen. Valmistaudu lähtemään jännittävälle matkalle Helmut Kohl:n historian, ajankohtaisten tapahtumien ja tulevaisuuden läpi.
| Helmut Kohl | |
|---|---|
 Kohl vuonna 1989 |
|
| Saksan 6. liittokansleri | |
|
1. lokakuuta 1982 – 27. lokakuuta 1998
|
|
| Presidentti |
Karl Carstens Richard von Weizsäcker Roman Herzog |
| Varakansleri |
Hans-Dietrich Genscher Jürgen Möllemann Klaus Kinkel |
| Edeltäjä | Helmut Schmidt |
| Seuraaja | Gerhard Schröder |
| Rheinland-Pfalzin pääministeri | |
|
19. toukokuuta 1969 – 2. joulukuuta 1976
|
|
| Edeltäjä | Peter Altmeier |
| Seuraaja | Bernhard Vogel |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. huhtikuuta 1930 Ludwigshafen am Rhein, Saksa (nykyään Rheinland-Pfalz, Saksa) |
| Kuollut | 16. kesäkuuta 2017 (87 vuotta) Ludwigshafen |
| Kansalaisuus | saksalainen |
| Ammatti | historioitsija, politiikantutkija |
| Puoliso |
Hannelore Renner (1960–2001) Maike Richter (2008–2017) |
| Tiedot | |
| Puolue |
CDU (1946–) Keskusta (1946) |
| Uskonto | roomalaiskatolinen |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| www.helmut-kohl.de | |
|
|
|
Helmut Josef Michael Kohl (3. huhtikuuta 1930 Ludwigshafen – 16. kesäkuuta 2017 Ludwigshafen) oli saksalainen poliitikko, joka toimi Saksan liittotasavallan liittokanslerina 1. lokakuuta 1982 – 27. lokakuuta 1998. Hän johti liittokanslerikaudellaan rauhanomaista operaatiota, joka johti vuonna 1990 Saksan jälleenyhdistymiseen. Hän edusti Saksan kristillisdemokraattista puoluetta CDU:ta, jonka puheenjohtajana hän oli vuosina 1973–1998. Koulutukseltaan Kohl oli filosofian tohtori; hän oli väitellyt historiasta. Kohlin muistotilaisuudessa häntä kutsuttiin "maailmanjärjestyksen arkkitehdiksi", arkun päälle laskettiin Euroopan unionin lippu ja lopuksi soitettiin Euroopan unionin hymni ”Oodi ilolle”.
Nuoruus
Kohl syntyi kolmantena lapsena konservatiivisen katolilaiseen virkamiesperheeseen, joka oli uskollinen katolilaiselle keskustapuolueelle sekä ennen että jälkeen natsien valtaannousun. Hänen vanhempi veljensä kuoli toisen maailmansodan aikana. Kohl meni sodan loppuvaiheessa Saksan armeijaan asevelvolliseksi sotamieheksi mutta ei ehtinyt osallistua taisteluihin.
Kohl liittyi vastaperustettuun kristillisdemokraattiseen puolueeseen vuonna 1946. Vuodesta 1950 Kohl opiskeli lakia Frankfurt am Mainissa mutta vaihtoi vuotta myöhemmin historian opintojen pariin Heidelbergin yliopistossa. Filosofian tohtorin arvonsa hän sai vuonna 1958, minkä jälkeen lähti liike-elämään.
Poliittinen ura
1970–1980-luvut
Kohl valittiin Ludwigshafenin kunnanvaltuustoon vuonna 1960 ja Rheinland-Pfalzin maapäiville vuonna 1963. Vuonna 1969 hänestä tuli osavaltion pääministeri. Hän yritti myös CDU:n puheenjohtajaksi vuonna 1971, mutta Rainer Barzel valittiin hänen sijastaan. Barzel yritti kaataa sosiaalidemokraattien (SPD) ja vapaiden demokraattien (FDP) hallituksen, mikä epäonnistui, ja Kohlista tuli hänen jälkeensä puoluejohtaja vuonna 1973.
Vuoden 1976 vaaleissa Kohl oli CDU:n liittokansleriehdokkaana, mutta sosiaalidemokraattien Helmut Schmidt muodosti koalitiohallituksen liberaalien kanssa. Vuoden 1980 vaaleissa Kohl oli toisella sijalla, kun CSU:n Franz Josef Strauss oli konservatiivien kansleriehdokkaana. Kun Schmidt jatkoi kanslerina, Strauss palasi Baijerin pääministeriksi. Syyskuussa 1982 hallituskumppanien riita talouspolitiikasta sai FDP:n jättämään hallituksen. Oppositiossa CDU/CSU ja FDP neuvottelivat hallitusyhteistyösopimuksen. 1. lokakuuta 1982 CDU jätti epäluottamuslauseen FDP:n tuella, jonka vähemmistöön jäänyt SPD hävisi.
Kohlin kanslerinasema oli kiistelty, koska CDU/CSU ja FDP eivät olleet lähteneet vuoden 1980 vaaleihin yhdessä. Kuukauden kuluessa Kohl pyysi itselleen epäluottamuslauseen, ja maaliskuussa 1983 järjestettiin uudet vaalit, joissa Kohlin tukijat saivat murskavoiton.
Toinen Kohlin hallitus teki päätöksen Naton keskimatkan ohjuksien sijoittamisesta Länsi-Saksaan vastoin rauhanliikkeen vaatimuksia. Tammikuussa 1984 Kohl vieraili Israelissa ja piti puheen Knessetissä ensimmäisenä Saksan kanslerina. Syyskuussa 1984 hän vieraili François Mitterrandin kanssa Verdunissa, jossa ensimmäisessä maailmansodassa oli käyty suuri Saksan ja Ranskan välinen taistelu.
Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vieraili Saksassa osana Bonnin G6-konferenssia. Hän vieraili Kohlin kanssa 5. toukokuuta 1985 Bergen-Belsenin keskitysleirillä sekä laski Kohlin kanssa seppeleen Bitburgin sotilashautausmaalla. Tämä herätti Saksassa ja Yhdysvalloissa suurta kohua, koska hautausmaalle oli haudattu myös natsi-Saksan aikaisia Waffen-SS-joukkojen jäseniä. Vierailu Bergen-Belsenissä ei kuulunut Reaganin alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan se lisättiin ohjelmaan kohun seurauksena.
Saksojen yhdistyminen
Vuoden 1987 vaalien jälkeen Kohl muodosti kolmannen hallituksensa ja tapasi samana vuonna Erich Honeckerin. Tämä oli ensimmäinen Länsi-Saksan ja Saksan demokraattisen tasavallan johtajien tapaaminen. Sitä pidettiin osoituksena Kohlin Ostpolitik-linjan jatkamisesta. Vuonna 1989 Berliinin muurin murtuessa Kohl hyödynsi tilaisuutta ja esitteli kymmenen kohdan ohjelman ”Saksan ja Euroopan jaon voittamisesta”. Hän haki sille Neuvostoliiton Mihail Gorbatšovin tuen, ja 18. toukokuuta 1990 DDR:n kanssa solmittiin talous- ja sosiaalinen unioni. Kohl sai sovittua toisen maailmansodan voittajavaltojen kanssa Saksan yhdistymisestä ja luopui Länsi-Saksan aluevaateista Puolalta. Vuonna 1993 Kohl vahvisti Tšekin kanssa sopimuksen Sudeettimaan aluevaatimuksista luopumisesta.
Saksojen yhdistymissopimuksen allekirjoittivat 12. syyskuuta 1990 Itä-Saksan viimeinen pääministeri Lothar de Maizière ja Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher. Yhdistymisen hetkellä Itä-Saksa oli niin aineelliseen kuin henkiseenkin vararikkoon joutunut valtio, jonka talouselämän ja infrastruktuurin jälkeenjääneisyyden sekä ympäristötuhojen korjaamisen ennustettiin maksavan läntiselle Saksalle useana tulevana vuonna 100 miljardia markkaa, mikä oli viisi prosenttia Saksan vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Kohlin kannatuksen heikkenemisestä itäisessä Saksassa alkoi näkyä merkkejä jo keväällä 1991 veronkorotusten tullessa tietoon.
Tammikuussa 1991 Saksan liittopäivät valitsivat Kohlin yhdistyneen Saksan ensimmäiseksi liittokansleriksi. Yhdistynyt Saksa osoitti Kohlin johdolla rauhantahtonsa muun muassa pysyttelemällä syrjässä alkuvuonna 1991 käydystä Persianlahden sodasta.
1990-luku
Vuoden 1990 koko Saksan laajuisissa vaaleissa Kohlin suosio oli korkealla, ja hän voitti helposti vastaehdokkaansa SPD:n Oskar Lafontainen. Vuonna 1994 vaalivoitto oli jo niukempi.
1990-luvun lopulla Kohlin suosiota vähensi yhdistymisestä johtunut talousrasitus ja korkeat työttömyysluvut. Ulkopolitiikassa hän oli menestyksekkäämpi ja sai Euroopan keskuspankin Frankfurt am Mainiin vuonna 1998. Kohl tuki voimakkaasti Suomen ja muiden Pohjoismaiden sekä Itävallan liittymistä Euroopan unionin jäseniksi. Suomen osalta Kohl kävi useita kahdenkeskisiä keskusteluja Suomen pääneuvottelijan, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen, kanssa.
Varsinkin itäisessä Saksassa työttömyys ja köyhyys ruokkivat 1990-luvulla äärioikeistoa, ja uusnatsit polttivat turkkilaisten siirtolaisten koteja ja afrikkalaisten pakolaisten vastaanottokeskuksia. Kohlia arvosteltiin siitä, ettei hän tuominnut kyllin selvästi ja tarmokkaasti uusnatsien iskuja. Häntä moitittiin myös ylimielisestä asenteesta pienempiä Itä-Euroopan maita kohtaan.
Gerhard Schröderin johtama SPD:n ja vihreiden hallitus nousi valtaan vuoden 1998 vaaleissa, minkä jälkeen Kohl erosi CDU:n johdosta ja jäi pääasiassa politiikasta. Hän oli kuitenkin vielä liittopäivien jäsen, kunnes luopui paikastaan vuoden 2002 vaaleissa.
Lahjusskandaali
Kohlia ja CDU:ta ravisteli vuonna 1999 lahjusskandaali, eikä Kohl lain edellyttämällä tavalla suostunut kertomaan, keneltä oli saanut 1,5–2 miljoonan Saksan markan vaalirahoituslahjoituksen parlamenttivaalien alla. Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisi joulukuussa CDU:n silloisen pääsihteerin, nousussa olleen poliitikon Angela Merkelin, kirjoittaman artikkelin, jossa tämä vaati Kohlin eroa. Odotusten vastaisesti artikkeli johti paitsi Kohlin, myös puolueen puheenjohtajan Wolfgang Schäublen kaatumiseen, ja Merkelin matka kohti Saksan liittokanslerin paikkaa alkoi.
Viimeiset vuodet
Vuonna 2008, seitsemän vuotta ensimmäisen vaimonsa Hannelore Kohlin kuoleman jälkeen, Helmut Kohl kaatui kotonaan portaissa ja sai vakavan aivovamman, jonka vuoksi hän menetti puhekykynsä lähes täysin ja joutui pyörätuoliin. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Kohl solmi uuden avioliiton 34 vuotta nuoremman naisystävänsä, liittokanslerinviraston entisen työntekijän Maike Richterin, kanssa. 2010-luvulla Kohlit esiintyivät julkisuudessa harvakseltaan. Vuonna 2015 Kohl oli useita kuukausia sairaalan teho-osastolla suolistoleikkauksen jälkeen.
Kohlin pojat Peter ja Walter ovat kuvanneet välejään isäänsä hyvin viileiksi ja etäisiksi. Isän uuden avioliiton myötä välit kylmenivät entisestään, eikä Kohl koskaan tavannut lastenlapsiaan.
Kohl kuoli 87-vuotiaana 16. kesäkuuta 2017. Hänelle järjestettiin 1. heinäkuuta 2017 eurooppalainen muistotilaisuus, jonka yhteydessä hänen ruumisarkkunsa tuotiin Euroopan parlamentin istuntosaliin Strasbourgiin. Sen jälkeen Kohlin ruumis kuljetettiin Saksan Speyeriin, jossa hänet haudattiin Speyerin tuomiokirkon kirkkomaalle. Tutkija Kimmo Elon mukaan hautajaiset olivat lisäepisodi Maike Kohl-Richterin jo ennen Kohlin kuolemaa alkaneessa kamppailussa Kohlin asemasta niin saksalaisten kuin eurooppalaistenkin muistissa.
Kunnianosoituksia
- Pääartikkeli: Helmut Kohlin kunnianosoitukset
Kohl otti elämänsä aikana vastaan useita kunnianosoituksia ja tunnustuksia työstään.
Yksityisarkisto
Kohlin kotiarkistossa arvioidaan olevan hänen virkaansa liittyvää aineistoa. Kiista arkistosta syntyi jo ennen Kohlin kuolemaa. Maike Kohl-Richter, joka jo Kohlin eläessä asettui Kohlin ja julkisuuden väliin, ei salli tutkijoiden tutustua aineistoon, jossa uskotaan olevan tietoa Kohlin valtakauden päätösten taustoista, kulissikeskusteluista ja Kohlin yhteyksistä vaikuttajien kanssa.
Yksityiselämä
Kohl solmi avioliiton Hannelore Rennerin (1933–2001) kanssa vuonna 1960. Heille syntyi kaksi poikaa. Valoyliherkkyydestä kärsinyt Hannelore teki itsemurhan vuonna 2001.
78-vuotias Kohl meni uudelleen naimisiin pitkäaikaisen naisystävänsä Maike Richterin kanssa vuonna 2008.
Lähteet
- ↑ Saksojen yhdistäjä kuoli 87-vuotiaana MTV.fi. 16.6.2017. Arkistoitu 16.6.2017. Viitattu 16.6.2017.
- ↑ "Hän oli maailmanjärjestyksen arkkitehti" – Maailman johtajat ylistivät Helmut Kohlia muistoseremoniassa Yle Uutiset. 1.7.2017. Viitattu 31.1.2024.
- ↑ Kiista Reaganin vierailuohjelmasta jatkui. Helsingin Sanomat, 29.4.1985, s. 25.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s.104. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 17. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1992, s. 40.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1992, s. 17.
- ↑ Miikka Hujanen: "Suuri Suomen ystävä". Ilta-Sanomat 17. kesäkuuta 2017, s. 20. Helsinki: Sanoma Media Finland.
- ↑ a b c d Milja Rämö: Euroopan ja Saksan yhdistäjä nukkui pois. Iltalehti 17. kesäkuuta 2017, s. 14. Alma Media Suomi Oy.
- ↑ Liittokansleri Merkelin kymmenen vallan salaisuutta (mediakatsaus) 7.6.2007. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 21.7.2007.
- ↑ Sanna Mattila: Isän kuolema paljastui autoradiosta. Ilta-Sanomat 22. kesäkuuta 2017, s. 46. Helsinki: Sanoma Media Finland.
- ↑ Petri Burtsov: "Hän oli maailmanjärjestyksen arkkitehti" – Maailman johtajat ylistivät Helmut Kohlia muistoseremoniassa Yle 1.7.2017. Viitattu 3.7.2017.
- ↑ a b Kimmo Elo: Historian tekijästä historiapolitiikan kohteeksi. Kanava, 7/2017, s. 17–21. Otavamedia.
- ↑ European ceremony to commemorate the life and work of Helmut Kohl European Parliament. 1.7.2017. Viitattu 31.1.2024. (englanniksi)
- ↑ Hannelore Kohl ist tot Spiegel. 6.7.2006. Viitattu 11.10.2009. (saksaksi)
- ↑ Ex-liittokansleri Helmut Kohl uudelleen naimisiin Turun Sanomat. Viitattu 10.8.2008.
Kirjallisuutta
- Hans-Peter Schwarz: Helmut Kohl. Eine politische Biographie. München: Deutsche Verlags-Anstalt, 2012. ISBN 978-3-421-04458-7. (saksaksi)
- Walter Kohl: Leben oder gelebt werden. Integral, 2011. (saksaksi)
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helmut Kohl Wikimedia Commonsissa
Sitaatteja aiheesta Helmut Kohl Wikisitaateissa
|
Edeltäjä: Rainer Barzel |
Saksan liittotasavallan kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja 1973–1998 |
Seuraaja: Wolfgang Schäuble |
| ||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||||
| 1950–1975 |
1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga |
|---|---|
| 1976–2000 |
1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton |
| 2001– |
2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala |
| ||||||||||||||||||||||||||
