Israel

Israelin valtio מדינת ישראל (hepreaksi) (Medinat Yīsrāʾēl) دولة إسرائيل (arabiaksi) (Daulat Isrā'īl)
lippu vaakuna
Israelin sijainti
Valtiomuoto	parlamentaarinen demokratia
Presidentti	Isaac Herzog
Pääministeri	Benjamin Netanjahu
Pääkaupunki	Jerusalem (933 113 as.) (osin tunnustettu kansainvälisesti)[huom 1] 31°47′N, 35°13′E
Muita kaupunkeja	Tel Aviv (418 600 as.) Haifa (279 591 as.) Beerseba (205 810 as.) Eilat (50 072 as.)
Pinta-ala
– yhteensä	22 072 km² 1 (sijalla 150)
– josta sisävesiä	2,1 %
Väkiluku (2022)	9 593 000 (sijalla 97)
– väestötiheys	425 as. / km²
– väestönkasvu	1,44 % (2022)
Viralliset kielet	heprea
Valuutta	Uusi Israelin sekeli (₪) (ILS)
BKT (2014)
– yhteensä	390,656 miljardia USD (PPP)  (sijalla 54)
– per asukas	39 106 USD
HDI (2019)	0,919 (sijalla 19)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	2,4 %
– teollisuus	26,5 %
– palvelut	69,5 %
Aikavyöhyke	UTC+2
– kesäaika	UTC+3
Itsenäisyys  – Palestiinan brittiläisestä mandaatista	14. toukokuuta 1948 (5. Ijaria 5708)
Lyhenne	IL
Kansainvälinen suuntanumero	+972
Tunnuslause	–
Kansallislaulu	”Hatikva (suom. Toivo)”
Edeltäjä(t)	Palestiinan brittiläinen mandaatti
1Mukana kaikki Israelin suorassa alaisuudessa olevat alueet eli Israelin miehittämä Golanin kukkuloiden alue ja Itä-Jerusalem, mutta ei miehitettyä Länsirantaa tai Gazan kaistaa.
Infobox OKNimi-testi OK

Israelin valtio (hepr. ‏מדינת ישראל‎, Medinat Yīsrāʾēl  kuuntele ääntämys ^(ohje), arab. دولة إسرائيل‎, Daulat Isrā'īl) eli Israel (hepr. ‏יִשְׂרָאֵל‎‎, Yīsrāʾēl, arab. إِسْرَائِيل‎‎, Isrāʾīl) on valtio Välimeren ja Jordanjoen välissä Lähi-idässä. Israel perustettiin Palestiinan alueelle vuonna 1948. Se on valtiomuodoltaan parlamentaarinen demokratia, mutta toisaalta juutalainen valtio, mikä on kirjattu sen peruslakeihin. Väestöltään Israel on kuitenkin monikansallinen ja uskontopohjaltaan moninainen, eivätkä kaikki tunnusta juutalaisten kansallisvaltion periaatetta. Vallitseva tilanne onkin johtanut jatkuviin sisäisiin levottomuuksiin ja yhteenottoihin palestiinalaisten ja muiden Lähi-idän valtioiden kanssa koko Israelin valtion olemassaolon ajan.

Israelissa on vuoden 2020 arvion mukaan noin 9,2 miljoonaa asukasta. Virallinen kieli on heprea. Arabian asema virallisena kielenä poistettiin heinäkuussa 2018. Asukkaista 78 prosenttia on juutalaisia, 17 prosenttia arabeja ja loput druuseja sekä muita vähemmistöjä. Israelin arabit ovat uskonnoltaan enimmäkseen sunnimuslimeja ja kristittyjä. Israelin naapurimaita ovat arabivaltiot Egypti, Jordania, Syyria ja Libanon. Israelin pinta-ala on 22 072 neliökilometriä, kun lasketaan kaikki Israelin suorassa alaisuudessa olevat alueet eli sen miehittämä Golanin kukkuloiden alue ja Itä-Jerusalem, mutta ei miehitettyä Länsirantaa tai Gazan kaistaa. Jos lasketaan mukaan lisäksi Israelin kontrolloimat Länsiranta ja Gazan kaista, pinta-ala on 27 799 neliökilometriä.

Israel on valtiomuodoltaan demokratia. Se on kehittynyt teollisuusmaa ja sen elintaso on Lähi-idän korkein. Lisäksi se on OECD:n jäsen. Israel on sijoittunut korkealle valtioiden vertailussa muun muassa naisten turvallisuuden suhteen, innovaatioiden määrää, elinajanodotetta, onnellisuutta ja korkeakoulutuksen saaneiden kansalaisten määrää.

Vaikka Israel ei ole myöntänyt eikä kieltänyt ydinasettaan, sen oletetaan olevan Lähi-idän ainoa ydinasevaltio. Israel ei ole allekirjoittanut bioasekonventiota, joka kieltää bioaseiden kehittämisen, valmistamisen ja varastoinnin.

Nimi

Nimi "Israel" on tavanomaisessa ja liturgisessa käytössä merkinnyt kolmentuhannen vuoden ajan sekä Israelia maana että koko juutalaista kansaa, asuivatpa he sitten Israelissa tai diasporassa. Nimi on peräisin Raamatusta, 1. Mooseksen kirjan jakeesta 32:28, jossa Jaakob saa uuden nimen Israel (ehkä śara + el eli kamppailu Jumalan kanssa) kamppailtuaan enkelin kanssa. Nimestä on erilaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan nimi juontuu verbistä śarar ('hallita, olla vahva, määrätä'), jolloin nimi merkitsisi 'Jumala hallitsee' tai 'Jumala tuomitsee'. Muita mahdollisia merkityksiä ovat 'Jumalan ruhtinas' tai 'Ēl taistelee'. Jaakobin kahdestatoista pojasta polveutui ”Israelin 12 heimoa".^lähde?

Israel mainitaan ensimmäisen kerran egyptiläisessä Merenptahin steelassa, jossa kerrotaan Kanaaninmaan sotilasleireistä. 1200-luvulle eaa. ajoitettu steela mainitsee Israelin kansana, joka ei ollut muodostanut valtiota. Nykyvaltiolle annettiin nimeksi Medinat Jisrael eli Israelin valtio, ja sen kansalaiset ovat israelilaisia. Muita nimiehdotuksia olivat Eretz Israel, Siion ja Juudea.

Maantiede

Israel rajoittuu pohjoisessa Libanoniin ja Syyriaan, idässä Länsirantaan ja Jordaniaan, lounaassa ovat Egyptin ja Gazan alueet. Israelin rantaviiva Välimereen on lännessä ja Punaiseenmereen yhtyvä Akabanlahti etelässä. Israelin suurimmat vesialueet ovat pohjoisessa Genesaretinjärvi ja kaakossa Kuollutmeri. Suurin joki on Jordan. Korkein vuori on Har Meron.

Ilmasto

Maan ilmasto on välimerellinen lukuun ottamatta maan etelä- ja pohjoisosien autiomaita, joista suurin on Negev. Keväällä ja kesällä esiintyy ajoittain hiekkamyrskyjä. Maassa on kuuma sateeton kesä ja suhteellisen lyhyt viileä sateinen talvi. Ilmasto vaihtelee maan sisällä pituuspiirin, leveyspiirin ja Välimeren läheisyyden mukaan. Elokuu on kuukausista kuumin, keskilämpötilat vaihtelevat välillä 18–38 °C.

Sateet ovat yleensä rankkasateita, jotka aiheuttavat eroosiota ja tulvia. Talvella sade saattaa tulla lumena maan keskiosan ylämailla kuten Jerusalemissa. Maan viljellyimmillä alueilla sataa yli 300 millimetriä vuodessa. Maasta on viljeltävää noin kolmasosa.

Kasvit ja eläimet

Israelissa on tavattu yli 500 lintulajia. Osa linnuista asuu siellä pysyvästi, osa muuttaa Israelin alueen läpi kahdesti vuodessa.

Eri puolilla maata on yli 150 luonnonsuojelualuetta ja 65 kansallispuistoa, joiden koko on noin 1000 neliökilometriä. Alueista huolehtii Israelin luonto- ja puistohallinto. Parikymmentä niistä on kehitetty julkiseen käyttöön, ja kävijöitä niissä on vuosittain kaksi miljoonaa. UNESCO on nimennyt Karmelvuoren biosfäärireservaatiksi. Satoja kasveja ja eläimiä, kuten tammi, palmu ja eläimistä gaselli ja leopardi, on suojeltu, ja uhanalaisille lajeille on laadittu pelastusohjelmia.

Metropolit

Vuonna 2004 Israelin väestölaskennassa määriteltiin kolme metropolialuetta:

• Tel Aviv – 2 933 700 ihmistä
• Haifa – 980 600 ihmistä
• Beerseba – 511 800 ihmistä

Jerusalemia voisi myös kutsua metropolialueeksi, mutta sen määritteleminen on vaikeaa, koska asutus levittäytyy niin laajalle alueelle ja itse kaupungin rajat ovat epäselvät.^lähde? Jerusalemin kaupungin virallinen väkiluku on 919 000 (2018). Nasaret ja sen muslimienemmistöiset lähiöt mukaan lukien alue kuuluisi myös suuriin metropolialueisiin.

Historia

Pääartikkeli: Israelin historia

Juutalaisten diaspora eli hajaannus alkoi vuonna 134 jaa., kun roomalaiset olivat kukistaneet juutalaiskapinan Juudeassa, Galileassa ja Samariassa. Pari sataa vuotta aikaisemmin (63 eaa.) Pompeius oli kukistanut hasmonealaisen valtion, mutta maata ei saatu koskaan rauhoittumaan. Nyt roomalaiset ajoivat juutalaisväestön maanpakoon ja nimesivät alueen Palestiinaksi Vanhassa Testamentissa mainittujen filistealaisten mukaan.

Diasporankin aikana juutalaisia asui Galileassa. Luvattu maa säilyi myös nostalgisen paluumuuton kohteena. Muun muassa kuuluisa rabbi Moses Maimonides pakeni 1100-luvulla sinne Marokosta. Ristiretkeläiset olivat 1000-luvulla kohdanneet Jerusalemissa pienen juutalaisväestön ja polttaneet sen synagogan.

Palestiina kuului 600-luvulta 1900-luvun alkuun eri muslimihallitsijoille. Juutalaiset saivat pitää uskonnolliset tapansa, mutta islamilaisen lain mukainen dhimmi-asema teki heistä toisen luokan kansalaisia. Välimeren itärannikko siirtyi 1500-luvulla turkkilaiselle Osmanien valtakunnalle. Nykyisen Israelin alue liitettiin sen Syyrian provinssiin. Eri vuosisatoina Palestiinassa vierailleet eurooppalaiset matkailijat kuvailivat tienoota hylätyksi takamaaksi. Vuonna 1857 Britannian konsuli raportoi, että alue oli huomattavan tyhjä ja kaipasi lisää väestöä. Brittiläisen yläluokan jäsenet, kuten Shaftesburyn jaarli, alkoivat nähdä Palestiinan "maana ilman ihmisiä", jonka "ihmiset ilman maata" eli juutalaiset voisivat asuttaa. Vuonna 1852 britit perustivat yhdistyksen edistämään juutalaisten paluuta. Osmanisulttaania ajatus ei miellyttänyt Myöhemmin hän pyrki estämään juutalaisten muuton Palestiinaan ja jopa karkotti juutalaisväestön Jaffasta.

Sionismi ja ensimmäiset alijat

Kristillistä sionismia, eli ajatusta juutalaisten paluusta Palestiinaan, seurasi juutalainen sionismi. Sionistisen aatteen pioneeri Theodor Hertzl julkaisi vuonna 1896 kirjan Der Judenstaat (Juutalaisvaltio) ja järjesti seuraavana vuonna ensimmäisen sionistikongressin Baselissa, Sveitsissä. Juutalaisten muuttoliike Israeliin eli ensimmäinen alija (hepr. nousu), sai alkunsa tsaari Aleksanteri II:n murhaa 1881 seuranneesta pogromiaallosta ja johti vuosien 1882–1903 välillä noin 35 000 pääasiassa Itä-Euroopan juutalaisen muuttoon Palestiinaan. Ensimmäisen muuttoaallon päättyessä Palestiinassa asui 40 000 juutalaista ja 140 000 tai toisen arvion mukaan 450 000 muihin etnisiin ryhmiin kuuluvaa, mikä osoitti väestön harvalukuisuutta. Toinen alija vuosina 1904–1914 toi Palestiinaan 40 000 uutta muuttajaa, jotka usein olivat yhteisomistukseen uskovia sosialisteja. Osmanit karkottivat noin puolet toisen alijan aikana muuttaneista vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.

Toisen alijan aikana alkoi maataloussiirtokuntien ohella syntyä myös teollisuutta. Sekä maataloudessa että teollisuudessa käytettiin myös arabityövoimaa. Palestiinaan oli alkanut muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita. Toisen alijan aikana ja sen jälkeen perustettiin ensimmäiset puolueet, päärabbinaatti, ensimmäiset sotilaalliset järjestöt ja ensimmäinen moderni juutalainen kaupunki Tel-Aviv. Heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, syntyi hepreankielinen lehdistö ja kirjallisuus, ja hepreasta tuli yhteinen kieli.

Britannia etsi tukea sekä juutalaisilta että arabeilta, mikä johti ristiriitaiseen politiikkaan Lähi-idässä. Kun osmanivaltakunta alkoi hajota, Britannian ulkoministeri Arthur Balfour julkaisi 2.11.1917 kirjeen, jossa Britannian hallitus tuki juutalaisten "kansallisen kodin" perustamista sen hallitsemaan Palestiinaan, joka tuolloin käsitti myös Transjordanian eli nykyisen Jordanian. Kirjeessä todettiin, ettei tämä saanut loukata alueen ei-juutalaisten yhteisöjen oikeuksia. Samaan aikaan britit tukivat myös arabinationalisteja. Osmanivaltakunnan viimeisiä tekoja oli luovuttaa Palestiina ja Transjordania Kansainliiton mandaattialueeksi. Kansainliitto siirsi 24.7. 1922 niiden hallinnon Britannialle. Palestiina ei koskaan ollut muodostanut omaa hallintoaluetta osmanivallan aikana. Se kuului Syyrian provinssiin, jonka eteläosaa hallittiin Istanbulista ja pohjois-osaa Damaskoksesta tai Beirutista. Nyt siitä tehtiin osa brittien hallitsemaa Palestiinan mandaattia, josta suurimman osan muodosti Jordan-joen itäpuolinen osa eli Transjordanian emiraatti (1921-1946). Se suljettiin juutalaisilta ja muodollisesti sitä johti arabiemiiri.

Brittihallinnon aika

Sodan jälkeen juutalaisten muutto Palestiinaan virisi uudelleen. Kolmas alija vuosina 1919–1923 toi maahan 40 000 muuttajaa ja neljäs alija 1920-luvulla 82 000 muuttajaa. 1930-luvulla viidennessä alijassa Palestiinaan muutti noin 250 000 juutalaista. Kun juutalaisia oli vuonna 1881 Palestiinassa noin 25 000, heidän lukumääränsä 2. maailmansodan jälkeen vuonna 1947 oli jo 630 000. Euroopasta tulleet juutalaiset toivat mukanaan vaurautta, mikä synnytti työpaikkoja, ja siksi Palestiina alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. 1900-luvun alun vajaasta 140 000:sta arabien määrä kasvoi lähes puoleen miljoonaan vuonna 1922 ja 1,3 miljoonaan vuonna 1947.

Kansainliiton mandaatti Britannialle vuonna 1922 vahvisti Balfourin lupauksen juutalaisten ”kansallisesta kodista”. Sitä kuitenkin supistettiin 77 %, kun Jordanian itäpuolinen alue erotettiin mandaattialueesta Transjordaniaksi. Brittihallinto nimitti vuonna 1921 Palestiinan muslimiväestön johtoon Amin al-Husseinin, josta vuonna 1922 tehtiin Jerusalemin suurmufti. Ainakin vuodesta 1919 lähtien al-Husseini oli järjestänyt hyökkäyksiä juutalaisia siirtolaisia vastaan.

Juutalainen itsehallinto kehittyi voimakkaasti 1920-luvun kuluessa. Tällöin perustetusta juutalaistoimistosta kehittyi Palestiinan juutalaisyhteisön (Yišuv) hallitus, joka edusti juutalaisia. Vaaleissa 1920 valittiin myös epävirallinen parlamentti. Yishuvilla oli oma koulujärjestelmä ja verotusoikeus. Vuonna 1920 perustettu ammattijärjestö Histadrut huolehti myös terveydenhuollosta ja harjoitti vakuutus- ja pankkitoimintaa. Jerusalemin heprealainen yliopisto aloitti toimintansa 1925. Arabit eivät valtiollisia elimiä perustaneet, koska odottivat saavansa maan haltuunsa brittimandaatin päättyessä.

Juutalaisten ja arabien välille syntyi 1929 levottomuuksia, jotka liittyivät Jerusalemin Temppelivuoren käyttöön. 16. elokuuta 1929 arabit hyökkäsivät useisiin kohteisiin koko maassa. Toista sataa juutalaista ja kymmeniä arabeja sai surmansa. Hebronissa koko juutalainen yhteisö tuhottiin, ja juutalaiset palasivat sinne vasta vuoden 1967 jälkeen. Juutalaiset tekivät kostoiskuja. Britannian nimittämä Shawn komissio totesi, että väkivaltaisuudet olivat arabien toimeenpanemia ja suositteli, että juutalaisten maahanmuuttoa alettaisiin rajoittaa.

Arabikapina 1936–1939

Pääartikkeli: Arabikapina (1936–1939)

Vuoden 1929 levottomuudet olivat enteilleet jännityksen lisääntymistä Palestiinassa. Vuonna 1936 puhkesi laaja arabikapina, joka suuntautui sekä juutalaisia että brittejä vastaan. Tähän mennessä juutalaisten lukumäärä oli jo 400 000, kun natsien valtaannousu Saksassa 1933 oli lisännyt juutalaisten pakoa Euroopasta. Arabikapinan syynä olivat pelko juutalaisvaltion synnystä sekä juuri itsenäistyneiden muiden arabimaiden esimerkki. Myös lisääntyvä työttömyys aiheutti tyytymättömyyttä, sillä suurmaanomistajat olivat myyneet maitaan juutalaisille, jolloin entiset vuokraviljelijät olivat menettäneet toimeentulonsa.

Klaanien erimielisyyden takia arabikapinalla ei ollut keskitettyä johtoa eikä mahdollisuutta menestyä. Sen aikana satoja juutalaisia surmattiin. Noin 4000–6000 arabia kuoli, mahdollisesti yli puolet keskinäisissä kiistoissa. Jopa 30 000 pakeni ympäröiviin arabimaihin. Lisääntyvä taloudellinen kurjuus lisäsi jääneiden halukkuutta myydä maansa juutalaisille. Vuoden 1936 jälkeen juutalainen Irgun -järjestö aloitti väkivallanteot arabeja vastaan muun muassa räjäyttelemällä pommeja väkijoukoissa.

Arabien miellyttämiseksi mandaattihallinto rajoitti juutalaisten maahanmuuttoa. Britannian näkemyksiin alkoi vaikuttaa myös se, että Hitlerin Saksa ja Mussolinin Italia olivat asettuneet tukemaan arabeja ja saivat osakseen suopeutta arabimaailmassa. Vuonna 1939 britit määräsivät juutalaisten maahanmuuton ylärajaksi 75 000 seuraavien viiden vuoden aikana. Samaan aikaan Hitlerin vainoja oli Euroopassa pakenemassa moninkertainen määrä juutalaisia.

Sisällissota 1947–1948

Pääartikkeli: Palestiinan mandaattialueen sisällissota

Toisen maailmansodan jälkeen perustettu YK sai tehtäväkseen esittää ratkaisuja Palestiinan tilanteeseen. Kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurha Euroopassa oli vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen, joka alkoi vakuuttua juutalaisvaltion tarpeellisuudesta. Arabit uhkasivat jihadilla, jos sellainen perustetaan. Vasta perustetun Arabiliiton neuvosto kehottikin jäsenvaltioitaan lähettämään joukkojaan Palestiinan rajoille. Tästä huolimatta YK:n yleiskokous hyväksyi 29.11.1947 julkilausuman nro 181, joka sisälsi esityksen Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Juutalaiset hyväksyivät esityksen, mutta arabivaltiot torjuivat kahden valtion mallin. Tässä vaiheessa Palestiinassa asui 650 000 juutalaista ja 1,3 miljoonaa arabia.

Heti seuraavana aamuna väkivaltaisuudet juutalaisia vastaan kiihtyivät sekä Palestiinassa että ympäröivissä arabimaissa, ja yltyivät mandaattialueella sisällissodaksi. Arabit julistivat yleislakon ja iskivät brittijoukkoja ja juutalaisia vastaan. Vajaan kahden viikon kuluttua lontoolainen sanomalehti The Times kertoi yhteenotoissa kuolleen noin 70 juutalaista, 50 arabia ja neljä brittiä. Juutalaiset ryhmittyivät puolustautumaan, mutta siirtyivät keväällä 1948 myös hyökkäämään. Heidän tärkein asevoimansa oli puolisotilaallinen Hagana -järjestö, josta myöhemmin tuli Israelin armeijan ydin. Sen puolustussotaan rajoittunut strategia ei ollut kelvannut kaikille, minkä takia vuoden 1936 arabikapinan jälkeen syntynyt sotilasjärjestö Irgun ja siitä eronnut Lehi kävivät omaa sotaansa. Palestiinalaisten puolella tärkein voima oli Pyhän sodan armeija sekä Arabiliiton perustama vapaaehtoisista koostunut vapautusarmeija. Kaikki osapuolet syyllistyivät siviileihin kohdistuvaan terroriin. Palestiinalaisten taistelutahtoa lamautti sotilaallisesti tärkeän Deir Yassinin kylän valloitus huhtikuussa 1948, minkä yhteydessä Irgun ja Lehi surmasivat toistasataa siviiliä. Sionistisen liikkeen johto tuomitsi siviilien murhaamisen.

Sodan lopputulos oli häikäisevä voitto juutalaisille. Hävinnyt osapuoli oli kärsinyt epäyhtenäisyydestä ja sotataitojen puutteesta. Arabinationalismi oli myös rajoittunut lähinnä eliittiin, eikä taistelutahto ollut kokonaisuudessaan korkealla.

Israelin itsenäisyyssota 1948

Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota

Brittien poistuttua alueelta Israel perustettiin itsenäisyysjulistuksella 14. toukokuuta 1948. Britannian mandaatti umpeutui päivän päättyessä keskiyöllä. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat heti juutalaisvaltion. Käynnissä ollut sisällissota laajeni Israelin itsenäisyyssodaksi, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät Israeliin itsenäisyysjulistusta seuranneena päivänä. Ennen hyökkäystä arabijohtajat kehottivat muslimeita pakenemaan Palestiinasta naapurimaihin, sillä juutalaiset murskattaisiin ja pakolaiset pääsisivät nopeasti palaamaan takaisin.

Sodan alussa arabiarmeijan koko oli 20 000–30 000 miestä ja Israelin 35 000. Sodan lopulla Israelilla oli jo kaksinkertainen miesylivoima. Vuonna 1948 Suomesta lähti vapaaehtoisia juutalaisia sotilaiksi Israeliin, ja myös Suomen valtio avusti Israelia aselahjoituksin. Nämä suomenjuutalaiset vapaaehtoiset muodostivat juutalaisen yhteisönsä jäsenmäärään nähden maailman suurimman vapaaehtoisten joukon verrattuna muuhun juutalaiseen diasporaan.

Sota päättyi 7.1.1949 Israelin täydelliseen voittoon. Sen haltuun jäänyt alue laajeni YK:n jakosuunnitelman 55 %:sta noin neljään viidesosaan. Israel ei vallannut Transjordanialta Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia, vaikka olisi siihen pystynyt, koska pelkäsi sen ärsyttävän Iso-Britanniaa. Israel oli myös rakentanut suhteita Transjordanian emiiriin Abdullahiin. Israel valtasi kuitenkin Negevin autiomaan sekä pohjoisessa Galilean. Gaza jäi Egyptin miehittämäksi, mutta sitä ei liitetty Egyptiin eikä gazalaisia päästetty siirtymään sinne.

Israel menetti sodassa noin 6000 henkeä, mikä oli prosentti sen juutalaisväestöstä. Määrästä kolmannes oli siviilejä. Israelin perustamisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin holokaustista selviytyneitä juutalaisia. Vuoteen 1951 mennessä Israeliin muutti lähes 700 000 siirtolaista, mikä kaksinkertaisti juutalaisen väestön määrän. Ensimmäisten vuosien siirtolaisaalto toi mukanaan keskitysleireiltä selvinneitä, Ison-Britannian pysäyttämiä sekä arabimaiden mizrahi-juutalaisia. Vuosina 1949–1950 Jemenistä muutti lähes 50 000 juutalaista. Irakin juutalaiset joutuivat Israelin itsenäisyyssodan aikana vainojen kohteeksi ja muuttivat melkein kaikki Israeliin 1950–1951 (Operaatio "Ali Baba"). He joutuivat kuitenkin jättämään omaisuutensa Irakiin. Marokon suuresta ja köyhästä juutalaisväestöstä yli 100 000 muutti Israeliin, ennen kuin Marokko vuonna 1960 rajoitti muuttoa. Iranin suuri juutalaisväestö on samoin supistunut 25 000 henkeen. Tällä oli vaikutuksia myös islamilaiseen eskatologiaan, sillä sen mukaan lopun aikoina Antikristusta on auttamassa 70 000 Iranin juutalaista, jotka kaikki tulevat Isfahanin kaupungista.

Pakolaisongelman synty

Pääartikkeli: Palestiinan pakolaisuus

Palestiinan 1,3 miljoonasta arabista noin 700 000–750 000 eli runsas puolet pakeni tai karkotettiin (al-nakba) YK:n ja brittien arvion mukaan. Heti sodan jälkeen pakolaisongelma nostettiin propagandataistelun välineeksi. Asiasta on sen jälkeen ollut vastakkain kaksi erilaista näkemystä. Arabitulkinnan mukaan lähtijät karkotettiin sionistien alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Mistään suunnitelmasta ei ole löytynyt näyttöä, mutta karkotuksia tapahtui. Israelin mukaan palestiinalaiset lähtivät itse arabimaiden kehotuksesta turvaan sotatoimien alta. Kehotuksista on jonkin verran näyttöä, mutta niitä ei esiintynyt laajasti. YK:n Palestiinan pakolaisjärjestö UNRWA on määritellyt pakolaisiksi henkilöt, joiden vakinainen asuinpaikka oli Palestiina 1946–1948, ja jotka menettivät kotinsa ja elantonsa vuoden 1948 konfliktin seurauksena. UNRWA hyväksyy Palestiinan pakolaisiksi myös tällaisille pakolaisille syntyneet lapset, mikä on poikkeus YK:n normaaliin pakolaisuuden määritelmään.

Ensimmäinen pakolaisaalto alkoi jo loppuvuodesta 1947, jolloin sisällissota oli käynnissä. Lähtijöiden joukossa oli kaupunkien yläluokkaa ja Israelille kaavaillun rannikkoalueen kylien asukkaita. Massapako alkoi huhtikuussa 1948, kun juutalaisten sodankäynti muuttui hyökkääväksi ja arabijoukot alkoivat vetäytyä. Vaikka kyläläiset pakenivat yleensä itse rintamataistelujen alta, paikoilleen jääneitäkin ajettiin pois ja tyhjentyneitä kyliä hävitettiin. Juutalaisten asenne arabeja kohtaan koveni arabimaiden hyökättyä Israeliin. Syinä olivat sekä pelko että kostonhalu mutta myös toive puhtaasti juutalaisesta valtiosta. Suurimmassa yksittäisessä karkotuksessa Lyddan ja Ramlen kaupungeista karkotettiin heinäkuussa 1948 yhteensä 60 000 asukasta. Kesästä 1948 lähtien pakolaisten paluu pyrittiin estämään, mutta siitä huolimatta se ilmeisesti onnistui kymmenille tuhansille arabeille.

Kansainväliset vaatimukset pakolaisten paluun sallimiselle kiteytyivät vuonna 1948 YK:n päätöslausumaan 194, jonka mukaan paluuoikeus tulee antaa niille pakolaisille, jotka haluavat "elää rauhassa naapureidensa kanssa". Kesällä 1949 Israel olikin valmis ottamaan vastaan 70 000 pakolaista, mutta ei enempää. Sionistiselle liikkeelle arabiväestön siirtäminen pois oli tärkeä tavoite juutalaisenemmistöisen valtion luomiseksi. Muussa tapauksessa uhkana olisi ollut laaja juutalaisille vihamielinen arabiväestö. Vielä 1920–1940 -luvuilla laajat väestönsiirrot olivat olleet Euroopassakin tavallisia ja hyväksyttyjä. Esimerkiksi 12–14 miljoonaa saksalaista karkotettiin Itä-Euroopasta suurvaltojen hyväksyessä siirrot.

Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Sitä on alkanut monimutkaistaa sekä YK:n omaksuma laajennettu pakolaisuuden määritelmä että 1960-luvulla kehittynyt ajatus palestiinalaisesta identiteetistä eli Palestiinassa asuvasta arabikansallisuudesta. Vielä ennen Israelin itsenäisyyssotaa Palestiinan arabit olivat torjuneet tällaisen identiteetin ja pitäneet itseään syyrialaisina, kuten asia oli osmanien valtakunnassa. Jordanian hallitsijat taas pitivät Palestiinaa pelkästään Jordanian länsiosana. Palestiinalaisidentiteettiä alettiin tietoisesti kehittää, ja se otti lipukseen Irakin ja Jordanian lyhytaikaiseksi jääneen Arabifederaation lipun vuodelta 1958. Palestiinalaisten johtohahmoksi kohonnut Jasser Arafat esitettiin joko Jerusalemissa tai Gazassa syntyneeksi, vaikka hän oli asiakirjojen mukaan syntynyt Kairossa.

Israelin valtio

Siitä huolimatta, että useimmat israelilaiset tulivat epädemokraattisista maista, uuden valtion onnistui luoda kansanvaltainen poliittinen järjestelmä. Vuonna 1949 pidettiin ensimmäiset vaalit, joissa oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Parlamentti on yksikamarinen, ja hallitseva asema on pääministerin johtamalla hallituksella. Tärkeimmät puolueet pohjautuivat jo Euroopassa vaikuttaneisiin sionistiryhmiin. Uskonnolliset puolueet saivat vahvan aseman. Ensimmäisissä vaaleissa David Ben-Gurionin johtama Mapai sai suurimman paikkamäärän ja Ben-Gurionista tuli ensimmäinen pääministeri.

Itsenäisyysjulistuksessa Israel määriteltiin juutalaisvaltioksi, mutta kaikkien yhdenvertaiset sosiaaliset ja poliittiset oikeudet tunnustettiin. Uskonnollisten tahojen kanssa syntyi epävirallinen valtiosopimus, joka takasi, ettei valtio virallisesti riko juutalaisten uskonnollista lakia. Sen mukaisesti valtion laitoksissa seurataan juutalaisia ruokasäännöksiä, ja sapatti on virallinen lepopäivä.

Suezin kriisi 1956

Pääartikkeli: Suezin kriisi

1940-luvun lopulta lähtien Israelin ja sen naapureiden välillä käytiin rajakahakoita. Ne johtivat osaltaan Israelin ja Egyptin väliseen sotaan vuonna 1956. Arabimaat olivat panneet Israelin kauppasaartoon, sulkeneet Suezin kanavan ja Tiranan salmen israelilaisilta laivoilta ja uhkasivat Israelia uudella sodalla. Muun muassa Egyptin Muslimiveljeskunta järjesti sotilaallisia iskuja Israeliin. Israelin joukot tekivät vastaavasti kostoiskuja arabimaihin, missä kohteena oli myös siviilejä. Israelissa alettiin odottaa uutta sotaa, ja ajatus ensi-iskusta alkoi saada kannatusta.

Vuonna 1956 Egyptin uusi sotilasjohtaja Gamal Abdel Nasser päätti valtiollistaa Britannian ja Ranskan omistaman Suezin kanavan. Päätöksen seurauksena puhkesi Suezin kriisi, jonka aikana Britannia, Ranska ja Israel hyökkäsivät menestyksekkäästi Egyptiin kohti Suezin kanavaa. Sodan aloitti Israel, joka lokakuussa muutaman päivän aikana miehitti Gazan ja suurimman osan Siinain niemimaata.

Aselepo solmittiin, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto painostivat osapuolia rauhaan. Vetäytymisen ehtoina olivat YK:n UNEF-joukkojen sijoittaminen Siinaihin valvomaan, että Egypti ei enää hyökkää Israeliin kuten vuoden 1948 sodassa. Israel joutui luopumaan valtaamistaan alueista, mutta sai lupauksen rauhasta. Lisäksi merisaarto purettiin ja sotilaalliset iskut lopetettiin.

Kuuden päivän sota 1967

Pääartikkeli: Kuuden päivän sota

Kuuden päivän sodassa Israelia vastassa olivat Egypti, Jordania ja Syyria. Vuonna 1967 Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Punaisella merellä, poisti UNEF-rauhanturvaajat alueelta ja siirsi tankkeja ja satoja sotilaita Siinaille ilmoittaen olevansa valmis sotaan. Kansainvälisten sopimusten mukaan laivaliikenteen saarto oli jo sotatoimi, ja Israel vastasi siihen omalla hyökkäyksellään. Kuuden päivän sota alkoi Israelin iskulla, jolla se onnistui muutamassa tunnissa tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin sekä Netanyaan. Sota merkitsi nopeaa voittoa Israelille. Sen lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat.

Jom kippur -sota 1973

Pääartikkeli: Jom kippur -sota

Syyria ja Egypti hyökkäsivät Israeliin vuonna 1973 ja yllättivät tärkeän juhlapäivänsä, suuren sovituspäivän, vietossa olleen Israelin. Israel kärsi aluksi huomattavia tappioita erityisesti Golanin kukkuloilla, mutta reservijoukkojen saapuessa rintamille muutamien päivien kuluttua sotatilanne alkoi muuttua. Toista viikkoa jatkuneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat, ja pian Israel eteni Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan. Tulitauko astui voimaan kolme viikkoa sodan alkamisesta.

Israelin ja Egyptin erillisrauha

Marraskuun 19. päivänä vuonna 1977 Egyptin presidentti Anwar Sadat laskeutui Egyptin ilmavoimien koneella Tel-Avivin Ben-Gurionin lentoasemalle ja aloitti historiallisen valtiovierailun Israelissa. Seuraavana päivänä Sadat piti historiallisen puheensa Israelin parlamentissa Knessetissä Jerusalemissa. Sadat oli ensimmäinen arabimaan johtaja, joka vieraili Israelissa - ja kyseessä oli kaikkein suurimman arabimaan johtaja ja sen maan johtaja, jonka kanssa Israel oli vain neljä vuotta aiemmin käynyt Jom kippurin sodan. Sadatin isäntinä olivat puoli vuotta aiemmin Israelin pääministeriksi valittu Menachem Begin, jonka oli ennemminkin arveltu johtavan Israelin uuteen sotaan sekä ulkoministeri Moshe Dayan. Sadatin vierailusta alkoi tapahtumasarja, joka johti lopulta Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen allekirjoittamiseen maaliskuussa 1979 sekä Israelin suurlähetystön avaamiseen Kairossa helmikuussa 1980. Yhdysvaltain Camp Davidissa käytyjen yli vuoden jatkuneiden neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1978 sopimus, joka lopetti vihollisuudet Israelin ja Egyptin välillä. Israel lupasi vetää joukkonsa pois Siinain niemimaalta ja Egypti suostui virallisesti tunnustamaan Israelin valtion ja solmimaan maiden välille normaalit diplomaattiset suhteet. Camp Davidin rauha. Rauhansopimus allekirjoitettiin virallisesti maaliskuun 26. päivänä vuonna 1979 Valkoisessa talossa Washingtonissa juhlatilaisuudessa, jossa olivat Sadat, Begin ja välittäjänä toiminut Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter. Vuonna 1978 Sadat ja Begin saivat Nobelin rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhansopimuksesta. Vuonna 1981 rauhansopimuksesta raivostuneet ääri-islamistit murhasivat Kairossa presidentti Anwar Sadatin. Rauhansopimus on edelleen pysynyt voimassa huolimatta jatkuneesta jännityksestä alueella sekä Egyptin sisäpoliittisista myllerryksistä.

Etelä-Libanon

Pääartikkeli: Libanonin sisällissota

Israel hyökkäsi sisällissodan repimään Libanoniin vuonna 1982 tarkoituksenaan torjua Libanonin puolelta maan pohjoisosiin tehtyjä terrori-iskuja. Muodostettuaan 40 kilometrin levyisen turva-alueen Israelin armeija jatkoi hyökkäystä sisämaahan ja valloitti myös maan pääkaupungin Beirutin. PLO, joka oli pitänyt päämajaansa kaupungissa, pakeni Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin. Israel veti joukkonsa maasta pääosin vuonna 1986 mutta jatkoi miehitystä Etelä-Libanonin turvavyöhykkeellä tukemansa puolisotilaallisen Etelä-Libanonin armeijan (SLA) kanssa. Israel vetäytyi alueelta vuonna 2000, minkä jälkeen sen ottivat hallintaansa Hizbollah-järjestö sekä YK:n rauhanturvajoukot.

Ensimmäinen intifada ja Oslon sopimus

Pääartikkeli: Ensimmäinen intifada

Ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu Israelin miehitystä vastaan alkoi joulukuussa 1987 ja jatkui vuoteen 1993 asti. Yhteenotoissa kuoli yhteensä noin 1 400 palestiinalaista ja noin 270 israelilaista siviiliä ja 150 israelilaista sotilasta. Työväenpuolueen voitettua vuonna 1992 Jitzhak Rabin aloitti neuvottelut PLO:n kanssa rauhan aikaansaamiseksi, ja vuonna 1993 osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Myös nimellä Oslo I tunnetussa sopimuksessa Israel ja PLO tunnustivat toisensa.

Israelin pääministeri Ehud Barak ja palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat neuvottelivat heinäkuussa 2000 Camp Davidissa Bill Clintonin johdolla, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta PLO:n hylättyä Barakin tarjouksen. Esityksen arvostelijoiden mukaan Barakin ehdotus ei olisi antanut mahdollisuuksia elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamiselle, koska se olisi pirstonut Länsirantaa ja vienyt siitä monia tärkeitä alueita. Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

Toinen intifada

Pääartikkeli: Toinen intifada

Toinen intifada eli Al-Aqsan intifada alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä, ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan "osa palestiinalaishallinnon laskelmoiva politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon" ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin "..vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen. Se on Palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen". Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla. Jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta. Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista

Intifadan seurauksena Israel on rakentamassa Länsirannan turva-aitaa, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.

Israel nykyään

Katso myös: Operaatio Kesäsade, Libanonin sota 2006, Operaatio Valettu lyijy, Gazan avustussaattueen välikohtaus

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt vaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Oikeistolainen Likud kieltäytyi 2002 tunnustamasta palestiinalaisten valtiota missään tilanteessa. Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi. Samana vuonna Sharon allekirjoitti palestiinalaisten kanssa Tiekartta-rauhansuunnitelman, joka tähtää muun muassa itsenäiseen Palestiinaan.

Sharonin esitettyä suunnitelman Israelin yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta hänen puolueensa ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja pääministeri hajotti knessetin ja perusti lokakuussa 2005 uuden puolueen Kadiman. Sharon sai vakavan aivoverenvuodon ennen vaaleja, ja hänen tilalleen virkaa tekeväksi pääministeriksi ja Kadima-puolueen johtajaksi nousi Ehud Olmert. Olmert johti Kadiman vaalivoittoon maaliskuussa 2006. Kannatuksensa menettänyt Kadima-puolue lopetettiin vuoden 2015 parlamenttivaalien jälkeen.

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006 sen jälkeen, kun palestiinalaiset sieppasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin (hepr. ‏גלעד שליט‎) panttivangiksi. Tämän jälkeen Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin Gazassa sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon kahdestakymmenestä ministeristä kahdeksan. Heinäkuussa yhteenotot levisivät Libanoniin Hizbollah-sissien tunkeuduttua Israeliin, jossa he tappoivat kolme sotilasta ja ottivat kaksi panttivangiksi. Israel iski muun muassa Beirutin kansainväliselle lentokentälle ja saartoi maan kaikki satamat.

Joulukuussa 2008 Gazan aluetta hallitsevan Hamas-järjestön ja Israelin välinen tulitauko päättyi. 27. joulukuuta 2008 Israel aloitti ilmapommitukset Gazan alueelle, ja maahyökkäyksen, operaatio Valetun lyijyn, 3. tammikuuta 2009. Israel vetäytyi suurimmaksi osaksi uuden Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisiin mennessä 21. tammikuuta 2009 ja täydellisesti seuraavana päivänä. Suuri siviiliuhrien määrä (muun muassa 416 lasta) ja viidenkymmenen Yhdistyneiden kansakuntien rakennuksen vahingoittaminen sai Yhdistyneet kansakunnat kritisoimaan hyökkäystä voimakkaasti. Sanomalehti Haaretzin mukaan taistelujen aikana Israelin armeija tappoi komentajien luvalla lukuisia siviilejä ja tarkoituksellisesti tuhosi näiden omaisuutta.

Vuoden 2009 vaaleissa parhaiten menestyivät oikeistopuolueet, ja hallitus muodostettiin Benjamin Netanjahun johdolla. Likud-hallitusta tukivat myös Työväenpuolue, Yisrael Beiteinu ja Shas. Eniten kritiikkiä herätti arabivastaisista lausunnoistaan tunnettu ja rasistiksi leimattu Avigdor Lieberman, joka sai ulkoministerin aseman. Lieberman sanoutui irti kahden valtion ratkaisusta ja julisti Yhdysvaltain johdolla neuvotellun Annapolisin prosessin mitättömäksi.

Vuoden 2010 toukokuussa Israel iski avustussaattueeseen, joka yritti rikkoa Gazan saartoa. Saattuetta tukeneen yhteyksistä islamistisiin ääriryhmiin syytetyn IHH:n johtaja Fehmi Bülent Yıldırım julisti vähän ennen iskua, että jos Israelin puolustusvoimat lähettää sotilaitaan laivoihin, ne tullaan heittämään mereen ja Israelia nöyryytetään koko maailman edessä. Yöllä 31. toukokuuta 2010 tapahtunut yhteenotto tuotti siviiliuhreja ja sai osakseen jyrkkää arvostelua. Monet valtiot tuomitsivat Israelin puolustusvoimien toimet, mukaan lukien Israelin naapurimaat, Euroopan unioni, Kiina ja monet länsimaat mukaan lukien Suomi.

Joulukuussa 2017 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti, että Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirtää suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin. Vuoden 2020 Yhdysvaltain presidentinvaalien ratkettua ei ollut odotettavissa, että uusi presidentti Joe Biden siirtää Yhdysvaltain suurlähetystön takaisin Tel Aviviin.

Heinäkuussa 2019 Benjamin Netanjahusta tuli Israelin historian pisimpään virassa ollut pääministeri, kun hän ylitti Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin pääministerikausillaan vuosina 1948–1953 ja 1955–1963 saavuttamat yhteensä 4 876 päivää pääministerinä. Likud-puolueen johtaja Netanjahu oli toiminut yhteensä yli 13 vuotta maan pääministerinä vuosina 1996–1999 ja uudelleen vuodesta 2009 lähtien.

Israelin tärkeimmät poliittiset ryhmittymät olivat 2020-luvulle tultaessa Benjamin Netanjahun johtama oikeistolainen Likud ja entisen asevoimain komentajana Benny Gantzin johtama keskustalainen Sininen ja valkoinen. Israel ajautui vuoden 2019 lopussa poliittiseen umpikujaan. Vuonna 2019 järjestettiin kahdesti parlamenttivaalit, jotka päättyivät käytännössä tasatulokseen näiden kahden puolueen välillä, sillä kumpikaan ei saanut pienempien ryhmien riittävää tukea hallituksen muodostamiseksi, joten Israel oli ajautumassa kolmansiin parlamenttivaaleihin vuoden sisällä. Toukokuussa 2020 Netanjahu muodosti pitkien ja vaikeiden neuvottelujen jälkeen Likudin ja Sinisen ja valkoisen yhteistyöhallituksen, johon Benny Gantz tuli varapääministeriksi ja puolustusministeriksi. Hallitussopimuksen mukaan Netanjahu on pääministeri ensimmäiset 18 kuukautta, jonka jälkeen pääministeriksi siirtyy Benny Gantz.

Toukokuussa 2021 Israelin ja Palestiinan välisessä konfliktissa kuoli yli 250 palestiinalaista, minkä jälkeen Yhdistyneiden kansakuntien Ihmisoikeuskomissaari totesi, että Israel saattoi syyllistyä Gazassa sotarikoksiin, sillä hän ei ollut nähnyt todisteita siitä, että Israelin Gazassa pommittamissa rakennuksissa olisi ollut aseellisten ryhmien käyttämiä tiloja.

Kesäkuussa 2021 Israelissa muodostettiin ideologisesti monipuolinen hallitus, joka koostui kahdeksasta puolueesta, joihin lukeutui ensimmäistä kertaa myös arabipuolue. Pääministeriksi nousi oikeistolaista Yamina-puoluetta johtava Naftali Bennet, jonka oli alun perin määrä toimia virassa ensimmäiset kaksi vuotta, minkä jälkeen keskustalaista Yesh Atid -puoluetta johtava Yair Lapid olisi toiminut pääministerinä jälkimmäiset kaksi vuotta. Hallituksen ilmoitettiin kuitenkin hajoavan kesäkuussa 2022, ja Lapidista tuli pääministeri, jona hänen on määrä toimia uuden hallituksen muodostamiseen asti.

Väestö

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Vanhentuneita lukuja

Väestötiedot vuonna 2006
Väestönkasvu	1,18 %
Syntyvyys	17,97 / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus	6,18 / 1 000 henkilöä
Elinajanodote	79,46
Lapsikuolleisuus	6,89 / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto	0 / 1 000 henkilöä
HIV:n levinneisyys aikuisväestössä	0,1 %
Lukutaitoisia	95,4 % väestöstä
Ikärakenne
Mediaani-ikä	29,6 vuotta
0–14-vuotiaat	26,3
15–64-vuotiaat	63,9
65 vuotta täyttäneet	9,8
Infobox OK

Israelissa säädettiin vuonna 1950 paluumuuttoa koskeva laki, jonka mukaan kaikilla juutalaisilla on oikeus muuttaa maahan ja saada maan kansalaisuus. Lain määritelmän mukaan juutalaiseksi katsotaan jokainen, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai joka on kääntynyt juutalaiseen uskontoon, eikä ole minkään muun uskonnollisen yhteisön jäsen. Vuonna 1970 laki laajennettiin koskemaan kaikkia juutalaisen vanhemman tai isovanhemman jälkeläisiä, juutalaisten puolisoita ja juutalaisen jälkeläisen puolisoa. Myös niillä brittiläisen Palestiinan entisillä kansalaisilla, jotka asuivat Israelissa 1948–1952, on oikeus muuttaa maahan. Viime vuosina maahan on lain turvin muuttanut juutalaisia erityisesti entisen Neuvostoliiton alueelta. Vuodesta 1990 maahan on tullut yli miljoona venäläistä, jotka muodostavat nykyisin maan suurimman väestöryhmän. Myös ei-juutalaiset voivat muuttaa maahan tavanomaisen maahanmuuttoprosessin mukaisesti, ja kansalaisuuden voi saada viidessä vuodessa.

Israel on ainoa valtio maailmassa, jossa enemmistö väestöstä on juutalaisia. Israelin väestöstä 77,7 % on eri alueilta lähtöisin olevia juutalaisia, joista suurimman ryhmät ovat Euroopassa tai Yhdysvalloissa syntyneet (32,1 %), Israelissa syntyneet (20,8 %) ja Afrikassa syntyneet (14,6 %). Arabien osuus väestöstä on 18,5 %. Muiden ryhmien osuus on 4,3 % väestöstä. Israelilaisista on uskonnoltaan juutalaisia 76,2 %, muslimeja 16,1 % ja kristittyjä 2,1 %. Uskonnoltaan druuseja on 1,6 % väestöstä. Druusit luokitellaan etnisesti usein arabeiksi, mutta he eivät aina pidä itseään arabeina, vaan omana ryhmänään.

Israelin uskonnolliset juutalaiset jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään: noin 12 % on haredijuutalaisia (eli ns. ääriortodokseja) ja noin 9 % luokittelee itsensä uskonnollisiksi sionisteiksi.

Haredit pyrkivät elämään Mooseksen lain mukaan ja suhtautuvat periaatteessa epäluuloisesti jopa Israelin valtioon, koska perinteisen juutalaisen käsityksen mukaan valtion tulisi syntyä vasta Messiaan tullessa. Nykyisin haredit ovat entistä kiinnostuneempia politiikasta ja pyrkivät juutalaistamaan yhteiskuntaa. Heidän tavoitteenaan on uskonnolliseen lakiin perustuva valtio. Haredien vaikutusvalta kasvaa jatkuvasti korkean syntyvyyden ansiosta.

43 % on maallistuneita, joista 53 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan. Kaikista Israelin juutalaisista 65 % uskoo Jumalaan ja 5 % ilmoittaa olevansa uskonnottomia. Kaikista israelilaisista 78 % viettää sapattia.

Israelin arabeista 82,3 % on muslimeja, 9 % kristittyjä ja 8,5 % druuseja. Lähes kaikki muslimiarabit ovat sunnimuslimeja, ja suurin osa asuu maan pohjoisosissa. Kolmeenkymmeneen heimoon kuuluvat beduiiniarabit ovat myös muslimeja ja asuvat harvakseltaan eteläosien aavikoilla. Beduiinit ovat jo yleisesti lopettamassa beduiinielämää ja siirtymässä työvoimaan. Arabikristittyjä asuu esimerkiksi Nasaretissa, Shefa-Amrissa ja Haifassa. Israelin Galileassa on myös kaksi pientä tšerkessien asuttamaa kylää (Kfar Kama ja Rehaniya).

Suurin osa Israelin kristityistä on arabikristittyjä. Kristityistä 60 prosenttia kuuluu katolisen kirkon alaiseen melkiittiläis-kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaan Jerusalemin patriarkaattiin kuuluu Israelin kristityistä 30 prosenttia. Loput Israelin kristityistä kuuluvat katolisen kirkon latinalaiseen riitukseen tai maroniitteihin, anglikaaneihin, luterilaisiin, armenialaisiin, syyrialaisiin, etiopialaisiin, koptilaisiin tai muihin kristillisiin kirkkokuntiin.

Human Rights Watchin mukaan Israelin arabeihin kohdistuu maan sisällä syrjintää muun muassa koulutuksessa, sillä arabiankieliset koulut saavat vähemmän rahaa kuin hepreankieliset.

Kulttuuri

Israel on monikulttuurinen ja -kielinen yhteiskunta, jossa on edustettuna monia etnisiä ryhmiä ja uskontokuntia. Keskeinen asema kulttuurissa on juutalaiseen uskontoon liittyvillä juhlilla ja perinteillä. Israelin kulttuuri on saanut vaikutteita eri alueilta muuttaneiden juutalaisten, esimerkiksi sefardi- ja aškenasijuutalaisten sekä etiopianjuutalaisten kulttuureista. Arabivähemmistö on säilyttänyt oman kulttuurinsa. Vähemmistöryhmien perinnön säilymistä tuetaan rahallisin avustuksin ja muulla tuella. Arabeilla on aktiivinen rooli tiedotusvälineissä, erityisesti arabiankielisissä tuotannoissa. Haifa, Tel Aviv ja Jerusalem ovat kulttuurin keskuksia, joissa on paljon näyttelyjä, teattereita ja muuta kulttuurielämää.

Israelilla on vuosituhansien historia, ja se on historiallisesti tärkeä alue paitsi juutalaisuudelle, myös kristinuskolle ja islamille. Arkeologiaan on panostettu paljon Israelissa, ja muinaisjäännöksiä on suojeltu, kaivettu esiin ja asetettu yleisön nähtäväksi. Suomesta kaivauksiin on osallistunut muun muassa Helsingin yliopiston tutkijoita. Lähi-idässä arkeologisia löytöjä tulkitaan eri yhteyksissä usein omien poliittisten ja uskonnollisten ajatusten tukemiseksi. Niinpä Daavidin kuningaskunnan laajuus on toiminut osittain ihanteena Israelin valtion rajoille, esimerkiksi Golanin kukkuloiden kysymyksessä.

Media

Israelilaiset lukevat ahkerasti sanomalehtiä. Suurimmat päivälehdet ilmestyvät hepreaksi, arabiaksi, englanniksi ja venäjäksi. Sanomalehtiä julkaistaan myös ranskaksi, puolaksi, jiddišiksi, unkariksi, saksaksi ja persiaksi. Kol Israel ('Israelin ääni') tarjoaa radio-ohjelmia kahdeksalla radiokanavalla ja 17 kielellä. Valtiolla on kaksi televisiokanavaa, jotka palvelevat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi. Yhdellä kaupallisella kanavalla toimii kolme yksityistä tuottajaa. Maksullinen kaapelitelevisio on saatavana suurimmassa osaa maata, ja sen kautta voi vastaanottaa useiden amerikkalaisten, eurooppalaisten ja aasialaisten televisioverkkojen ohjelmia.

Freedom Housen arvion mukaan Israelin media on vapaa, vaikka arabit ja muutkin vähemmistöt jäävätkin marginaaliseen asemaan mm. politiikassa ja työelämässä. Toimittajat ilman rajoja on katsonut Israelin olevan hyvin vapaa ottaen huomioon alueen tilanteen. Se kuitenkin mainitsee, että armeija puuttuu usein varsinkin mielenosoituksia koskevaan uutisointiin..

Israelin yleisradioyhtiö on hepreankieliseltä nimeltään תאגיד השידור הישראלי (Ta'agid HaShidur HaYisra'eli), mutta sitä kutsutaan yleisesti nimellä Kan. Arabiankielinen virallinen nimi on هيئة البث الإسرائيلي‎ (Hayyat al-Bathi al-Isrāʼīlī) ja lyhenne Makan. Yhtiö tarjoaa uutisia 11 kielellä.

Joitain israelilaisia sanomalehtiä ovat mm.

Lehti	Nimen suomennos	Kieli
Haaretz	Maa	heprea, englanti
The Jerusalem Post	Jerusalemin posti	englanti
Novosti Nedeli	Viikon uutiset	venäjä
Kul al-Arab	Kaikki arabit	arabia
Hamodia	Tiedottaja	heprea, englanti, ranska

Kirjallisuus, teatteri ja elokuva

Israelilainen kirjallisuus on maailmalla arvostettua: Samuel Josef Agnon sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1966. David Grossman on ollut Nobel-ehdokkaana. Tunnettuja nykykirjailijoita ovat muun muassa Amos Oz, Yehudit Katzir, Etgar Keret, Orly Castel-Blum, Gadi Taub, Irit Linor, Mira Magen, Batya Gur ja Shulamit Lapid sekä runoilija Jehuda Amihai. Heprean lisäksi paljon kirjallisuutta julkaistaan arabiaksi, englanniksi ja ranskaksi. Miljoonan venäläisen maahanmuuttajan myötä Israelissa julkaistaan Venäjän jälkeen eniten venäjänkielistä kirjallisuutta maailmassa. Teatteri ei ole kuulunut perinteiseen juutalaiseen kulttuuriin. Israelilainen teatteri sai alkunsa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Ensimmäinen teatteri perustettiin 1931 Tel Aviviin, ja nykyään Israelissa on useita teattereita.

Israelin elokuvavienti on kasvussa kansainvälisesti menestyneiden elokuvien myötä. Elokuvat ovat aiemmin usein käsitelleet Israelin ja arabien vastakkainasettelua. Israelin kauppa- ja teollisuusministeriön alainen Israelin elokuvakeskus edistää ja tukee maan elokuva-alaa. Elokuva-arkisto Steven Spielberg Jewish Film Archive Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa on maailman suurin juutalaisen elokuvan arkisto.

Musiikki

Israelissa on vahva taidemusiikkiperinne, joka tuli maahan pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopasta muuttaneiden aškenasijuutalaisten mukana. Palestiinan filharmoninen orkesteri (nykyisin Israelin filharmoninen orkesteri) piti ensikonserttinsa Tel Avivissa vuonna 1936 Arturo Toscaninin johdolla. Toinen merkittävä sinfoniaorkesteri maassa on Jerusalemin sinfoniaorkesteri. Vuonna 1980 maahan perustettiin New Israel Opera. Tunnettuja israelilaisia taidemuusikoita ovat muun muassa pianisti ja kapellimestari Daniel Barenboim sekä viulistit Shlomo Mintz, Pinchas Zukerman ja Itzhak Perlman. Suurta kansainvälistä huomiota on saanut Daniel Barenboimin vuonna 1998 perustama West-Eastern Divan Orchestra, jossa soittaa sekä juutalaisia että palestiinalaisia nuoria muusikoita, sekä vuonna 2003 perustettu Young Palestine Chamber Orchestra. Orkesterit ovat konsertoineet muun muassa Länsirannan Ramallahin kaupungissa.

Israel on voittanut Eurovision laulukilpailun neljä kertaa: vuosina 1978, 1979, 1998 ja viimeksi vuonna 2018 Netta Barzilain kappaleella ”Toy”. Pop- ja rockmusiikin saralla muita suosittuja esiintyjiä ovat olleet muun muassa Idan Raichel, Ofra Haza, Kaveret, Izhar Cohen ja Gali Atari. Viime vuosina hip-hop -musiikki on myös saavuttanut laajempaa kuuntelijakuntaa muun muassa arabialaisisraelilaisen Tamer Nafarin suosion myötä.

Urheilu

Urheilulla on merkittävä asema israelilaisessa kulttuurissa ja Israelin urheilukulttuuri muistuttaa hyvin paljon eurooppalaisten maiden mallia. Suosituimmat lajit maassa ovat jalka- ja koripallo, mutta maa on saavuttanut kansainvälistä menestystä myös muun muassa käsipallossa ja telinevoimistelussa. Israel on voittanut tähän mennessä^milloin? yhteensä 9 olympiamitalia judossa, melonnassa ja purjelautailussa. Israelissa järjestetään myös neljän vuoden välein suuret juutalaisten urheilukilpailut makkabidit.

Katso myös: Israelilainen keittiö

Talous

Pääartikkeli: Israelin talous

Alun perin maanviljelyyn perustunut talous on kasvanut voimakkaasti erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, ja Israelin talous on nykyaikainen ja monipuolinen. Merkittäviä vientituotteita (yht. lähes 30 miljardia vuonna 2003) ovat mm. raskas koneteollisuus (sisältää myös aseteollisuuden), muistipiirit ja prosessorit, elektro-optiikan tuotteet, tietokoneohjelmistot, lääketeollisuuden tuotteet, hiotut timantit, maataloustuotteet kuten Jaffa-appelsiinit, kemikaalit ja vaatetus.

Huipputekniikka on merkittävässä osassa taloudessa. Olemattomien luonnonvarojen vuoksi Israel on painottanut korkeaa koulutusta ja ollut tutkimuksen kärjessä tietotekniikassa, viestinnässä ja biotieteissä.^lähde? Israelista puhutaan usein Lähi-idän Piilaaksona. Israeliin sijoitetaan enemmän riskipääomaa kuin mihinkään maahan Euroopassa, ja sen riskipääomasijoituksien osuus bruttokansantuotteesta on maailman korkein. Yhdysvaltojen ja Kanadan ulkopuolella Israelilla on NASDAQ-listautuneita yrityksiä eniten maailmassa. Israelin patenttiluvut ovat maailman korkeimpia.

Israelista on löytynyt 2010-luvun alussa valtavia maakaasu- ja liuskeöljyesiintymiä, jotka ovat muuttamassa Israelin poliittista, taloudellista ja sotilaallista asemaa merkittävästi. Israelista viime aikoina löydettyjen öljyesiintymien arvioidaan olevan jopa saman suuruisia kuin Saudi-Arabian öljyesiintymät.

Kauppa Euroopan unioniin

Euroopan unioni on Israelin tärkein kauppakumppani ja vienti unionin alueelle muodostaa 28 prosenttia Israelin kokonaisviennistä. Vuonna 1995 solmittu kauppasopimus, joka korvasi vuonna 1975 solmitun yhteistyösopimuksen, sallii Israelin tuoda EU:n alueelle teollisuustuotteita ilman tuontitulleja ja pyrkii edistämään yhteistyötä investointien ja lainsäädäntöjen yhtenäistämisen osalta. Euroopan unionin ja Israelin välillä on ollut erimielisyyksiä Länsirannan ja Gazan siirtokunnissa valmistettujen tuotteiden tuonnista Euroopan unioniin israelilaisina tuotteina, mutta kiista sovittiin kesällä 2004. Arabimaiden boikotti on pitänyt arabimaiden kanssa käydyn kaupan vähäisenä, mutta muun muassa Egypti ja Jordania ovat avanneet kaupan.

Yhdysvallat merkittävin rahoittaja

Noin puolet Israelin saamista taloudellisista ja sotilaallisista lainatakauksista ja muusta avusta tulee Yhdysvalloilta ja loput enimmäkseen Euroopan unionilta. Noin puolet Israelin ulkomaan velasta on peräisin Yhdysvalloista, ja huomattava osa kokonaisvelasta on peräisin yksityishenkilöiltä Israelin velkakirjaohjelman kautta. Saksa on antanut Israelille tuntuvia avustuksia ja solminut yhteistyösopimuksia teollisuuden ja asevoimien kehittämiseksi hyvityksenä natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan.

Matkailu

Sekä ulkomainen että maan sisäinen matkailu ovat merkittäviä elinkeinoja Israelissa ja muodostavat 3–4 % maan bruttokansantuotteesta, josta ulkomaisen matkailun osuus on 35–40 %. Alueen rauhattomuus on jonkin verran vähentänyt matkailua alueelle viime vuosina.

Tunnetuimmat matkailukohteet ovat Eilat, Jerusalem, Tel Aviv, Tiberias ja Genesaretinjärvi, Haifa, Zefat (Safed), Kuollutmeri sekä Be'er Sheva ja Negevin autiomaa. Nähtävyydet ovat historiallisia rakennuksia, kaupunkeja ja paikkoja tai luontonähtävyyksiä. Tunnetuimpia nähtävyyksiä Jerusalemissa ovat raamatulliset kohteet vanhassakaupungissa ja sen läheisyydessä kuten myös Genesaretinjärven ympäristössä. Zefat (Safed) on uskonnollisten pyhiinvaeltajien kohde, ja korkealla oleva kaupunki tarjoaa hienot näköalat. Tel Aviv ja Haifa ovat suurkaupunkeja. Kuolleellamerellä sijaitsevat suolaisen veden kylpylät ja hotellit, luonnonpuistoja ja Masadan vuorilinnoitus. Negevin autiomaassa, Galileassa ja Golanin ylängöllä on huikeita näköalapaikkoja ja kauniita luonnonpuistoja. Eilatissa on uimarantoja, ja se on parhaita sukelluskohteita maailmassa.

Näkyvin osa turvallisuustoimista Israelissa ovat liikkeissä ja kauppakeskuksissa ovilla olevat turvatarkastukset sekä teillä olevat tarkastuspisteet. Vaikka tarkastuspisteet eivät olekaan normaalisti miehitettyjä – tai jos ovatkin, ei autoja pysäytetä – kannattaa aina hiljentää ja varautua pysähtymään. Ajankohtaista tietoa Israelin turvallisuustilanteesta saa esimerkiksi Suomen ulkoministeriön matkustustiedotteista.

Merkittäviä yrityksiä

Teva Pharmaceutical Industries, maailman suurin geneeristen lääkkeiden valmistaja.

Luonnonvarat

Israelin merkittävimmät luonnonvarat ovat kupari, fosfaatti, bromi, rikki, potaska, maakaasu. ja liuskeöljy. Merkittävimmät vientituotteet ovat huipputekniikka (yli puolet viennistä), mm. informaatio- ja kommunikaatioteknologia, lääkelaitteet, ohjelmistot, diagnostiikka, biotekniikka, hienokemikaalit, elektro-optiikka ja mittaustekniikka sekä koneteollisuuden tuotteet. Jotkut israelilaiset elintarvikkeet ovat varsin tunnettuja, mutta maataloustuotteiden osuus Israelin viennistä on vain muutama prosentti.

Hallinto ja politiikka

Pääartikkeli: Israelin politiikka

Israel on parlamentaarinen demokraattinen tasavalta, jossa on yhtäläinen äänioikeus. Israelin yksikamarinen 120-jäseninen parlamentti on nimeltään knesset. Edustajapaikat jaetaan puolueiden kannatuksen mukaan suhteellista vaalitapaa noudattaen. Knesset valitaan kansanäänestyksellä neljän vuoden välein, mutta kansanedustajat voivat järjestää ennenaikaiset vaalit äänestämällä luottamuksesta. Israelin presidentti on lähinnä edustuksellinen virka. Presidentin valitsee parlamentti seitsenvuotiskaudeksi. Presidentti valitsee enemmistöpuolueen tai liittouman johtajan pääministeriksi.

Israelin valtionpäämies on presidentti, mutta brittiläistyyppisestä enemmistöparlamentarismista seuraa, että pääministeri on käytännössä maan poliittinen johtaja. Israelin presidentti on vuonna 2021 valittu Isaac Herzog. Pääministerinä toimii vuodesta 2021 Yamina-puolueen Naftali Bennett. Pääministerien asemaa vaikeuttaa knessetin hajanaisuus.^lähde? Hallitukset ovat usein olleet poliittisesti heikkoja "kansallisen yhtenäisyyden hallituksia". Ennenaikaiset vaalit ovat olleet tavallisia.

Israel pitää pääkaupunkinaan Jerusalemia, ja siellä sijaitsevat knesset ja suurin osa hallinnosta. Kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Suomi, ei ole tunnustanut Jerusalemia pääkaupungiksi, ja valtaosa suurlähetystöistä sijaitsee Tel Avivissa. Yhdysvallat siirsi toukokuussa 2018 suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.

Hannu Juusolan mukaan Israelin suuret poliittiset kysymykset ovat asioita, jotka nuori valtio tavallisesti joutuu ratkaisemaan heti itsenäistyttyään. "Ulkoinen ikuisuuskonflikti" palestiinalaisten kanssa odottaa ratkaisemista ja maan rajat odottavat lopullista määrittelyä. Toinen ongelma on, että maalla ei ole perustuslakia. Kolmas "perimmäinen kysymys" koskee ulkoista asemaa: onko Israel osa Lähi-itää, eurooppalaisen kulttuurin tai jopa kolonialismin ikuinen linnake kolmannessa maailmassa vai peräti eräänlainen Yhdysvaltain etäinen "osavaltio".

Perustuslain puute johtuu siitä, ettei ole päästy yksimielisyyteen, mitä "juutalainen valtio" tarkoittaa. Maallinen ja maltillinen enemmistö pitää juutalaisuutta etnisenä käsitteenä ja haluaa sekulaariin lakiin perustuvaa valtiota. Osa taas haluaa juutalaiseen lakiin halakhaan perustuvan teokratian. Suurimman uskonnollisen puolueen mukaan jumalan antama toora on perustuslaki, muuta ei tarvita. Perustuslain puutetta on korvattu ns. peruslaeilla, joiden on tarkoitus joskus muodostaa perustuslaki.^lähde?

Oikeus on itsenäinen muista valtioelimistä. Oikeusjärjestelmä on kolmiportainen ja siihen kuuluu alioikeus, piirinoikeus ja korkein oikeus. Korkeimman oikeuden tuomarit nimittää presidentti eliniäksi. Liikenne-, työvoima-, nuoriso-, sota- ja kunnallisasioissa on omat oikeusistuimensa. Perheasioissa on käytössä uskonnollinen lainsäädäntö. Juutalaisten asioita hoitaa rabbiinioikeus, muslimien asioita šariaoikeus, druusien asioita heidän omat oikeusistuimensa, sekä kymmenen tunnustetun kristillisen kirkkokunnan kirkolliset oikeudet.

Sisäpolitiikka

Israelin merkittävimmät valtapuolueet aivan viime aikoihin asti ovat olleet vasemmistolainen Työväenpuolue ja 1973 syntynyt oikeistolainen Likud. Ariel Sharonista tuli maan ensimmäinen näiden puolueiden ulkopuolelta tullut pääministeri Likud-puolueen hajottua sisäisiin ristiriitoihin ja Sharonin erottua siitä. Sharonin syksyllä 2005 perustama uusi keskustalainen Kadima-puolue nousi vuoden 2006 vaaleissa knessetin suurimmaksi puolueeksi, ja sen puheenjohtajasta Jehud Olmertista tuli maan pääministeri. Kadima houkutteli nimipoliitikkoja niin oikealta kuin vasemmaltakin. Vuoden 2009 vaaleissa voittajaksi nousi Likud, joka muodosti hallituksen haredien Shasin, Työväenpuolueen ja Jisrael Beiteinu -puolueen kanssa, joka luetaan lähinnä äärioikeistolaiseksi.

Kadima-puolue romahti ja se lopetettiin vuoden 2015 vaalien jälkeen ja sen johtaja Tzipi Livni luopui myöhemmin kokonaan politiikasta.

Suhteellisen vaalitavan sekä 1990-luvulta lähtien yhteiskunnallisen pirstoutumisen vuoksi maassa on myös suuri joukko pienempiä puolueita, joilla on usein ollut merkittävä vaa'ankieliasema maan parlamentissa ja siten suhteellisesti kokoaan suurempi vaikutusvalta. Pieniin puolueisiin kuuluvat Meretz-Jahhad ("sosiaalidemokraatit"), Ra'am ("yhdistynyt arabilista"), Ta'al ("arabiliike uudistumiselle"), Shas, Kansallinen uskonnollinen puolue, Jisrael Beiteinu, Israelin kommunistinen puolue, Balad ("kansallinen demokraattinen kokoomus"). Arabipuolueiden Ra'am, Ta'al ja Balad osallistuminen vuoden 2009 vaaleihin on kuitenkin kielletty. Siitä huolimatta niillä on Knessetissä yhteensä 8 paikkaa.

Samoin kuin moniin eurooppalaisiin maihin, myös Israeliin on syntynyt ulkomaisten, ei-juutalaisen siirtotyöläisten ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa laillisten ja laittomien siirtolaisten osuus työvoimasta oli kohonnut 7–14 prosenttiin.^lähde? Juutalaiseen identiteettiin nojaavalla Israelilla ei ole ollut aatteellisia työkaluja integroida maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa. Maan liberaali talouspolitiikka korostaa vapaita markkinoita, mikä on omiaan heikentämään valtiota sekä korostamaan yksilöllisyyden merkitystä. Toisaalta israelilaisesta yhteiskunnasta entistä vieraantuneempi palestiinalainen vähemmistö korostaa islamilaista uskoaan ja palestiinalaista identiteettiään.

Israelin politiikassa 2020-luvulle tultaessa merkittävimmät puolueet ovat Benjamin Netanjahun johtama Likud, joka vastustaa Palestiinan valtiota, kannattaa siirtokuntia ja tukee talouselämässä yksityistämistä. Likud on voimakkaasti henkilöitynyt pitkäaikaiseen pääministeriin Netanjahuun. Tärkeimmäksi vastavoimaksi Likudille on noussut Sininen ja valkoinen -koalitio. Tätä keskustalaista koalitiota johtaa entinen puolustusvoimain komentaja Benny Gantz. Koalitio luotiin vastavoimaksi Netanjahulle eikä se aio mennä tämän kanssa samaan hallitukseen. Entinen sosialidemokraattinen valtapuolue Työväenpuolue (Labor) on hiipunut ja menettänyt huomattavasti merkitystään. Sekä Likudilla että Benny Gantzin johtamalla koalitiolla on liittolaisinaan useita pienempiä ryhmiä, jotka yrittävät saavuttaa etuja omille viiteryhmilleen.

Israel ajautui loppuvuonna 2019 sisäpoliittiseen umpikujaan. Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuonna 2019 kaksi kertaa, huhtikuussa ja syyskuussa. Hallitusta ei saatu muodostumaan, sillä vaalit johtivat molemmilla kerroilla käytännössä ratkaisemattomaan tasatulokseen. Syyskuun 2019 parlamenttivaaleissa Likud sai 32 paikkaa ja Sininen ja valkoinen sai 33 paikkaa, Sekä Netanjahu että Gantz epäonnistuivat muodostamaan hallitusta. Avigdor Liebermanin johtama maallistunutta laitaoikeistoa edustava Jisrael Beiteinu -puolue ilmoitti, ettei se suostu hallitukseen kummankaan kanssa. Israelissa seuraavat parlamenttivaalit maaliskuussa 2020, jotka ovat kolmannet parlamenttivaalit vuoden sisällä..

Marraskuussa 2019 maan ylin oikeusviranomainen ilmoitti nostavansa pääministeri Netanjahua vastaan syytteet korruptiosta. Syytteiden mukaan Netanjahu on ottanut vastaan merkittäviä lahjoituksia eräiltä liikemiehiltä. Netanjahu itse kiistää syytökset ja sanoo niitä noitavainoksi.

Toukokuussa 2020 Netanjahu muodosti vaikeiden neuvottelujen jälkeen sisäpoliittisessa umpikujatilanteessa yhteistyöhallituksen Likud-puolueensa ja sen pääkilpailijan Sininen ja valkoinen -liittouman kanssa. Kolmivuotisen hallitussopimuksen mukaan Netanjahu jatkaa pääministerinä ensimmäiset 1 1/2 vuotta, jonka jälkeen pääministeriksi siirtyy Benny Gantz.

Ulkopolitiikka

Israelin tärkein liittolainen on Yhdysvallat, jonka tärkein liittolainen Lähi-idässä on Israel. Yhdysvallat oli ensimmäinen valtio, joka tunnusti Israelin valtion vuonna 1948 ja myös ensimmäinen valtio, joka tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi vuonna 2017. The Jewish People Policy Institute JPPI on todennut, että Yhdysvaltain juutalaisyhteisö on pitkällä tähtäimellä yksi Israelin tärkeimmistä strategisista voimavaroista.

Vuonna 2022 maailmassa oli 28 valtioita, jotka eivät koskaan olleet tunnustaneet Israelin valtiota tai jotka ovat joskus aiemmin oli suhteet Israeliin, mutta sittemmin suhteet on katkaistu.^lähde? Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta kaikki maat, joilla ei ole koskaan ollut suhteita Israeliin, olivat muslimienemmistöisiä valtioita. Pohjois-Korea, Kuuba ja Venezuelalla ovat ainoat ei-muslimienemmistöiset valtiot, joilla ei vuonna 2020 ollut diplomaattista suhdetta Israeliin. Arabimaista vuonna 2020 Israelin kanssa suhteensa normalisoivat Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Bahrain, Sudan ja Marokko. Samoin teki hinduenemmistöinen Bhutan.

Israelilla on tiiviit suhteet maailman teollisuusmaihin. Kiinan ja Intian kanssa suhteet solmittiin vuonna 1992. Tämän jälkeen Israelin yhteistyö Kiinan kanssa on lisääntynyt huomattavasti. Keskinäiset suhteet ovat hyvät ja vuonna 2019 Kiina oli jo Israelin toiseksi suurin kauppakumppani ja suurin kauppakumppani Aasiassa.

Israelilla on rauhansopimus Egyptin kanssa vuoden 1973 jom kippurin sodasta, Jordanian kanssa vuoden 1967 kuuden päivän sodasta. Syyrian kanssa kiista sen kuuden päivän sodan aikana Israelin miehittämistä Golanin kukkuloista on edelleen auki, eikä Syyrialla ja Israelilla ole vielä rauhansopimusta.

Israel on 2000-luvulla painottanut yhteistyön kehittämistä Afrikan maiden kanssa. Pääministeri Netanjahu on vieraillut useasti Afrikassa. Israelilla on Afrikassa 11 suurlähetystöä, joista viimeisin avattiin vuonna 2019 Ruandassa. Afrikan muslimienemmistöisistä maista ilmoitti Guinea vuonna 2016 ja Tšad vuonna 2019 palauttavansa diplomaattiset suhteensa Israelin kanssa. Etiopia on Israelille tärkeä strategisesti ja poliittisesti. Israel on tärkeä Etiopialle taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön sekä sen tarjoaman teknologisen osaamisen takia.

Israelin suhteet Brasiliaan ovat olleet erittäin hyvät Israel-myönteisen oikeistolaisen presidentin Jair Bolsonaron tultua valtaan vuonna 2019. Brasilia on sanonut suunnittelevansa suurlähetystönsä muuttamista Tel Avivista Jerusalemiin. Brasilia perusti Jerusalemiin kaupallisen edustuston eikä ole ainakaan toistaiseksi siirtänyt suurlähetystöään Jerusalemiin ilmeisesti peläten tämän vaikeuttavan maan kauppasuhteita arabimaihin. Toistaiseksi suurlähetystönsä Jerusalemiin on siirtänyt Yhdysvaltain lisäksi vain Guatemala.

Israelin suhteet Venäjään ovat hyvät siitä huolimatta, että Israel on Yhdysvaltojen pääliittolainen Lähi-idässä ja Venäjä on läheisissä väleissä Israelin arkkivihollisten Iranin ja Syyrian kanssa. Israelissa asuu miljoona venäläistaustaista asukasta ja Israel on entisen Neuvostoliiton maiden ulkopuolella ainoita maita, joissa 9.5. eli puna-armeijan voiton päivä on virallinen juhlapäivä.

Yleiskokouksen neljäs komitea käyttää kolmanneksen istuntojen ajasta Israelin ja Lähi-idän konfliktin käsittelemiseen, ihmisoikeusneuvoston maakohtaisista päätöksistä kolmannes koskee Israelia, ja muslimimaiden läpiajaman uudistuksen myötä jokaisen istunnon ainoaksi pakolliseksi rakenteeksi on määrätty niin sanottu "Israel-tiedote". YK-kriittinen United Nations Association of the United Kingdom havaitsi tutkimuksessaan YK:n tulkitsevan Israelin toimia huomattavasti kielteisemmin ilmaisuin kuin palestiinalaisia tai arabimaita. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan on myöntänyt, että ”YK:n historia juutalaisvastaisuudessa ei ole vastannut ihanteitamme”. Israelin läsnäolo kielletään kaikissa muissa YK:n toimipisteissä paitsi New Yorkissa, koska kaikki arabimaat eivät tunnusta Israelin valtiota. Yhdysvallat on turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa, ja se on puolestaan usein käyttänyt veto-oikeutta mielestään Israelin-vastaisiin päätöslauselmaesityksiin.

Israelissa on voimassa sensuuri ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleville uutisille. Sanomalehtien ja muun perinteisen median näitä aiheita käsittelevät jutut on annettava armeijan sotilassensuurin tarkastettavaksi ennen niiden julkaisua. Sensuuri on määrännyt muutettavaksi tai estänyt noin viidenneksen jutuista julkaisun.

Asevoimat

Pääartikkeli: Israelin puolustusvoimat

Israelin puolustusvoimia (hepr. ‏צבא ההגנה לישראל‎ tai Tzva Hagana L'Jisrael, usein myös englanniksi Israel Defence Forces, lyh. IDF) pidetään Lähi-idän vahvimpina. Israelin puolustusmenot ovat Lähi-idän kriisin vuoksi hyvin korkeat: esimerkiksi vuonna 1996 ne olivat 10,6 % maan bruttokansantuotteesta ja 21,1 % valtion talousarviosta.

Yhdysvallat on antanut Israelille vuosittain noin kolme miljardia dollaria kehitysapua, josta esimerkiksi vuonna 2001 kaksi miljardia oli sotilasapua.

Israel sisällytti ensimmäisenä maana maailmassa naiset yleisen asevelvollisuuden piiriin. Israelissa asevelvollisia ovat juutalaiset, druusit ja tšerkessit, kun taas kristityt ja muslimit ovat yleensä arabeina siitä vapautetut. Myös ješiva-kouluissa opiskelevat haredijuutalaiset on vapautettu, mitä maallisemmat juutalaiset ovat vastustaneet. Palvelukseen astutaan 18-vuotiaana, ja palvelusaika on miehillä kolme vuotta ja naisilla 21 kuukautta. Naisten ei kuitenkaan tarvitse mennä armeijaan, jos he ovat naimisissa tai jos heillä on lapsi. Vuonna 2006 Israelin asevoimat rekrytoi 75 % asevelvollisista asepalvelukseen. Aseistakieltäytyjiä nimitetään nimellä refusenik. Refusenik-liike kasvoi merkittävästi vuoden 2000 toisen intifadan alkaessa, kun osa reserviläisistä kieltäytyi operoimasta palestiinalaisalueilla. 2000-luvulla vanhoillisten juutalaisten osuus armeijan vahvuudesta on kasvanut, kun maan maallistuneen väestön suhtautuminen armeijaan on muuttunut kriittisemmäksi.

Israelilla on itsenäinen kyky laukaista tiedustelusatelliitteja Venäjän, Yhdysvaltojen, Ison-Britannian, Ranskan, Kiinan, Intian ja Japanin ohella. Tunnettuja israelilaisia aseita ovat muun muassa Uzi-konepistooli, Galil- ja TAR-21-rynnäkkökiväärit ja Merkava-panssarivaunu, joista ensin mainittu on merkittävä vientituote.

Israelilla on oletettavasti ydinaseita. CIA:n arvioiden mukaan Israelilla oli 1990-luvun loppupuolella 75–140 ydinasetta. Joidenkin lähteiden mukaan aseita oli jopa 400. Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel on kieltäytynyt yhteistyöstä.

Tiedustelupalvelut

Mossad, lyhenne nimestä ('HaMossad leModiʿin uleTafkidim Meyuḥadim'), eli suomeksi "Tiedustelun ja erityistehtävien laitos" on Israelin tiedustelupalvelu. Sen tehtäviin kuuluvat tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Mossad on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista, ja se laitetaan usein samaan sarjaan CIA:n ja MI6:n kanssa. Sitä pidetään erittäin tehokkaana ja sen katsotaan vaikuttaneen suuresti Israelin vakauteen ja turvallisuuteen. Israelilla on muitakin tiedustelupalveluja: Lahav 433 ja armeijan Shin Bet.

Palestiinalaisalueet ja Golanin kukkulat

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 vuodelta 1967 ja 338 vuodelta 1973 vaativat Israelin asevoimien vetämistä ainakin osalta vuonna 1967 vallatuista alueista. Miehitetyillä alueilla asuu noin kolme miljoonaa palestiinalaista sekä 200 000 juutalaista siirtokuntalaista. Israelilla on yhteensä 242 siirtokuntaa tai muuta siviilikohdetta Länsirannalla, 42 Golanin kukkuloilla ja 29 Itä-Jerusalemissa. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 446, 452, 465 ja 471 pitävät näiden siirtokuntien perustamista ja laajentamista Geneven sopimuksen vastaisina ja niiden olevan "ilman laillista pohjaa". Myös ihmisoikeusjärjestöt Amnesty International ja Human Rights Watch katsovat siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia. Israel myöntää, että jotkut pienemmistä siirtokunnista on rakennettu Israelin lakien vastaisesti. Israel käyttääkin alueista termiä "kiistellyt alueet".

Ihmisoikeusrikokset

Israelin politiikan arvostelijat katsovat, että Länsirannalla ja Gazassa asuvien palestiinalaisten ihmisoikeuksia on rikottu. Vuonna 2008 Israelin vankiloissa oli arviolta 11 000 palestiinalaista, joista 98 oli naisia ja 345 lapsia. Vankien joukossa oli 50 Palestiinan lakiasäätävän neuvoston jäsentä sekä kolme palestiinalaishallinnon ministeriä. Amnesty Internationalin mukaan suurin osa on väkivallattomia mielipidevankeja ja hyvin harvat ovat saaneet kansainväliset vaatimukset täyttävän oikeuskäsittelyn.

Israelin rakentama aita ja tiesulut myös vaikeuttavat palestiinalaisten liikkumista. Alueen työttömyysaste on noin 30 % ja yli kaksi kolmannesta palestiinalaisväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Useat ihmisoikeusjärjestöt, kuten israelilainen B'Tselem sekä kansainväliset Human Rights Watch ja Amnesty International ovat väittäneet Israelin syyllistyvän apartheidiin palestiinalaisia vastaan. Palestiinalaisten kohtelua ovat kuvanneet apartheidiksi myös YK:n erityisraportoija ja Desmond Tutu. Myös monet yksityishenkilöt, kuten Noam Chomsky ja juutalaisvihasta syytetyn BDS-liikkeen edustajat ovat rinnastaneet Israelin toimet Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaan.

Israelin ulkoministeriö kutsui Amnestyn raporttia 2022 ”virheelliseksi, asenteelliseksi ja antisemitistiseksi” ja vaati väitteiden perumista. Apartheid-vertauksen arvostelijat pitävät rinnastusta vääränä ja Israelin vastaisena.

Palestiinalaisalueen muita ihmisoikeusongelmia ongelmia ovat kunniamurhat, aseistettujen palestiinalaisryhmien tekemät yhteistoiminnasta epäiltyjen henkilöiden murhat sekä palestiinalaishallinnon langettamat kuolemanrangaistukset.^lähde? Human Rights Watch on syyttänyt palestiinalaisia terroristijärjestöjä ihmisoikeusrikoksista ja arvostellut palestiinalaishallintoa siitä, ettei se ole pyrkinyt estämään terrori-iskuja eikä saamaan syyllisiä oikeuteen. Amnesty International on esittänyt Hamasille vaatimuksen kunnioittaa kaikkien palestiinalaisten ihmisoikeuksia, noudattaa kansainvälisen oikeuden normeja ja lopettaa siviileihin kohdistuva väkivalta.^lähde?

Palestiinalaisten rakettisodankäynti

Pääartikkelit: Operaatio Valettu lyijy ja Operaatio Puolustuksen tukipylväs

Vuodesta 2001 lähtien Hamas ja muut palestiinalaisryhmittymät ovat tulittaneet Gazasta Israelin puolelle raketein ja kranaatinheittimin, joita on salakuljetettu muun muassa Egyptin puolelta tunneleita pitkin. Vaikka suuri osa onkin pudonnut asutuksen ulkopuolelle, jatkuva tulituksen uhan alla oleminen on ollut Israelin siviiliväestölle henkisesti kuluttavaa ja saanut aikaan paineita Israelin hallitukselle iskeä Gazaan. 2007 Israelin puolustusministeri oli sanonut, ettei salli alueen väestön evakuointeja terrori-iskujen painostamina.

2009 alkuun mennessä oli yksin Etelä-Israeliin Gazan alueelta ammuttu 8 600 rakettia, joista 6 000 Israelin 2005 Gazasta vetäytymisen jälkeen. Iskut olivat surmanneet 28 ihmistä ja haavoittaneet satoja 40 km sisällä rajasta. Aiemmin raketit olivat kotitekoisia, maksimissaan 10 km kantaman omaavia "Kassam"-raketteja, mutta myöhemmin Hamas hankki venäläisiä ]- ja Katjusha-raketteja, joilla on pidempi kantama.

Israel on vastannut uhkaan linnoittamalla linja-autopysäkkejä ja vahvistamalla koulurakennuksia. Maaliskuussa 2011 Israel sijoitti ensimmäisen Iron Dome-raketintorjuntajärjestelmän alueelle. Joulukuuhun mennessä ohjuspuolustus onnistui IDF:n mukaan torjumaan 75% raketeista. Normaalisti kutakin kohti tulevaa projektiilia kohti ammuttiin kaksi 50 000 dollarin hintaista ohjusta.

Etelä-Libanonin palestiinalaismilitantit ovat tulittaneet raketein Libanonin sodan jälkeenkin, jossa 2009 Hizbollahilla arvioitiin olevan 30 000 rakettia, ja Siinain niemimaalta Eilatiin.

Israel on pyrkinyt torjumaan rakettihyökkäyksiä vastatulella, ilmaiskuin ja monin laajamittaisin maaoperaatioin, sekä 2007 kesäkuussa alkaneella Gazan saarrolla. Gazasta vetäytymisen jälkeen Israelin iskuissa on kuollut Gazassa 1 000–2 000 palestiinalaista.

Marraskuussa 2012 palestiinalaiset ampuivat Israeliin useita raketteja ja Israel vastasi tuleen ampumalla raketteja Gazaan ja tappamalla korkean Hamas-johtajan. Israel siirsi myös maajoukkonsa lähemmäksi Gazaa valmistautuen maahyökkäykseen.

Rajalliset vesivarannot

Pääosin Länsirannan puolella vuoden 1967 rajaa sijaitsevasta vesilähteestä kulutetaan vettä Israelin alueella noin 80 % ja palestiinalaishallinnon puolella noin 20 %. Länsirannan juutalaissiirtokuntien väestö kuluttaa lähes yhtä paljon vettä kuin alueen 2,3 miljoonaa palestiinalaista. Kansainvälisen oikeuden mukaisesti miehitettyjen alueiden luonnonvarojen käyttö omien kansalaisten hyväksi on laitonta. Israel teki palestiinalaishallinnon kanssa bilateraalisen sopimuksen Palestiinan vesihallinnon luomiseksi. Vesihallinnon ehdotuksiin sisältyy alueen vedenkäytön tehostaminen.

Katso myös

• Juutalaisuus
• Arabien–Israelin konflikti

Huomioita

1. ↑ Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi tunnustaneet itsenäiset valtiot: Australia (Länsi-Jerusalem), Tšekki, Guatemala, Vanuatu ja Yhdysvallat.

Lähteet

• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2.
• Morris, Benny: 1948 : A History of the First Arab-Israeli War. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12696-9. Teoksen verkkoversio.
• Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019. ISBN 978-1-64293-254-6.

Viitteet

Kirjallisuutta

• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2.
• Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi (toim.): Uskonto ja politiikka Lähi-idässä. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-849-4.
• Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1.
• Reime, Hannu: Israel/Palestiina: Kahden kansan luvattu maa. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-056-0.
• Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019, ISBN 978-1-64293-254-6.

Aiheesta muualla

• Suomen suurlähetystö, Tel Aviv tietoja Israelin väestöstä, sijainnista, ilmastosta, yhteiskunnasta ja kulttuurista suomeksi
• Uutisia Israelista Usealla eri kielellä, myös suomeksi
• Israel Update on Israelin ystävien suomenkielinen julkaisu
• Israelin ulkoministeriö tietoja Israelista (englanniksi)
• Ylen Elävä arkisto – Aavikolta Jerusalemiin (1967) (video)

n • k • m Aasian valtiot Itsenäiset valtiot Afganistan Armenia1 Azerbaidžan1 Bahrain Bangladesh Bhutan Brunei Etelä-Korea Filippiinit Georgia1 Indonesia Intia Irak Iran Israel Itä-Timor Japani Jemen Jordania Kambodža Kazakstan1 Kiina Kirgisia Kuwait Kypros1 Laos Libanon Malediivit Malesia Mongolia Myanmar Nepal Oman Pakistan Pohjois-Korea Qatar Saudi-Arabia Syyria Singapore Sri Lanka Tadžikistan Thaimaa Turkki1 Turkmenistan Uzbekistan Venäjä1 Vietnam Yhdistyneet arabiemiirikunnat Kiistanalaiset valtiot Abhasia1 Etelä-Ossetia1 Palestiina Pohjois-Kypros1 Vuoristo-Karabah1 Taiwan Erityisalueet Akrotíri ja Dekéleia Brittiläinen Intian valtameren alue Hongkong Joulusaari Kookossaaret Macao 1Lasketaan kuuluvaksi myös Eurooppaan.