Italian taide

Nykymaailmassa Italian taide on aihe, joka on saanut suurta merkitystä ja mielenkiintoa. Sen vaikutus on tuntunut yhteiskunnan eri puolilla politiikasta populaarikulttuuriin. Tässä artikkelissa tutkimme yksityiskohtaisesti Italian taide:tä ympäröiviä vivahteita ja näkökulmia, analysoimme sen vaikutusta nykymaailmaan ja sen roolia nykyajan ajattelutapojen ja dynamiikan muokkaamisessa. Kattavan ja moniulotteisen analyysin avulla pyrimme valaisemaan tätä aihetta ja ymmärtämään sen merkitystä nykyisessä kontekstissa. Lisäksi tutkimme mahdollisia tulevia vaikutuksia ja mahdollisia keinoja vastata haasteisiin, joita Italian taide tuo jatkuvasti muuttuvassa maailmassamme.

Italian taide on käynyt historiansa aikana läpi useita vaiheita.

Antiikki

Rooman valtakunta ulottui loistonsa päivinä Atlantilta pitkälle Aasiaan ja Skotlannista Afrikkaan. Niinpä sen kulttuuri poimi vaikutteita laajalta alueelta. Roomalainen taide oli suurelta osaltaan kreikkalaisen jatkoa. Omintakeisen italialaisen taiteen alkeita voidaan huomata etruskilaisessa taiteessa, mutta varsinaisen pohjan laskee sille vasta varhaiskristitty taide. Jo ensimmäisillä kristityillä vuosisadoilla syntyy antiikkiseen taiteeseen pohjautuva katakombien seinämaalaus; kuvanveistoa edustavat lähinnä sarkofagien korkokuvat ja norsunluuveistokset.

300-luvulta, jolloin kristinusko tuli valtionuskonnoksi, kirkkojen rakennuttaminen työllisti arkkitehteja. Kirkkojen päämuodot olivat basilika ja keskuskirkko. Tässä varhaiskristillisessä taiteessa roomalaisiin perinteisiin yhdistyi Bysantin vaikutusta varsinkin Ravennassa sekä vielä 900-luvulla esimerkiksi Venetsiassa (Pyhän Markuksen kirkko).

Keskiaika ja renessanssi

Leonardo da Vincin Nainen ja kärppä, vuosilta 1483-1490.

Romaaninen tyyli esiintyy 1000-luvulla, mutta on erilainen eri osissa niemimaata. Sen kuuluisimmat esimerkit ovat Pisassa (tuomiokirkko ja kello- eli ns. vino torni, kastekirkko ja Campo Santo eli hautausmaa). Kirkot on holvattu ja rakennettu tiilestä (esimerkiksi San Ambrogio Milanossa, Parman kastekirkko). Gotiikka ei tullut koskaan suosituksi Italiassa eikä Milanon tuomiokirkkoa lukuun ottamatta päässyt ratkaisevasti vaikuttamaan sen rakennustaiteeseen.

Giovanni Bellinin San Giobben alttaritaulu, noin 1485, Galleria dell'Accademia, Venetsia.

Luonteenomaisia 1200–1300-luvun italialaisille kirkoille ovat kupoli ja erillään olevat kellotornit eli kampaniilit kuten Firenzen ja Sienan tuomiokirkoissa. Elpyvä kaupunkielämä aiheuttaa huomattavien maallisten rakennusten rakentamisen, esimerkiksi Palazzo Vecchio Firenzessä ja Doge-palatsi Venetsiassa. Samoihin aikoihin esiintyy useita huomattavia kuvanveistäjiä kuten Pisanot. Maalaustaide vapautuu bysanttilaisesta vaikutuksesta; suuri uudistaja on Giotto. Pehmeämpää käsittelytapaa edustavat Duccio ja Simone Martini. Koko 1300-luvun (trecento) huomattavin taideteos on Pisan Campo Santon freskomaalaus "Kuoleman voittokulku".

Maailmanhistoriallisen merkityksen Italian taide saa renessanssin aikana. Renessanssi on maailmanhistorian ensimmäinen itsensä tiedostava aikakausi. Antiikin hengen läpitunkema taide herää 1400-luvun (quattrocento) alussa, Toscana ja Firenze keskipisteinään. Läheinen yhteys antiikin kanssa toteutuu parhaiten rakennustaiteessa. Johtavat arkkitehdit ovat Brunelleschi, Alberti, Majano, Michelozzi, Rossettino ja Venetsiassa Lombardi. Palatseille oli tunnusomaista rustiikkafasadi, jossa vaakasuora viiva hallitsee; rakennukset ovat linnamaisia. Kirkkorakennuksissa koristelu on runsas; huippuunsa se on kehittynyt Pavian Certosa-luostarin kirkon etufasadissa. Kuvanveistoa edustavat maineikkaasti muun muassa Ghiberti, Donatello, L. della Robbia ja Verrocchio, maalaustaidetta Keski-Italiassa muun muassa Fra Angelico, Masolino, Masaccio, Fra Filippo Lippi, Botticelli, Filippino Lippi, Ghirlandaio, Piero della Francesca, Melozzo da Forli, Luca Signorelli, Perugino, Pinturicchio, Pohjois-Italiassa Mantegna ja Bellinit.

Vuosisatain vaihteessa varhaisrenessanssi kehittyy täysrenessanssiksi. 1500-luvun (cinquecento) taiteelle on ominaista teknisten vaikeuksien voittaminen ja itsetietoinen liittyminen antiikkiin. Taiteen polttopiste siirtyy Roomaan, jonne paavit kutsuvat eteviä taiteilijoita. Johtava arkkitehti on Bramante, suurin rakennuskohde Pietarinkirkko. Muita arkkitehteja: Sangallo, Peruzzi, Giulio Romano, Veronassa San Micheli, Venetsiassa Sansovino. Suurimmat maalarit ovat Michelangelo, samalla suurin kuvanveistäjä, Rafael ja Leonardo da Vinci, muita Firenzessä Fra Bartolommeo ja Andrea del Sarto, Sienassa Sodoma, Venetsiassa Giorgione, Tizian ja Palma Vecchio, Parmassa Correggio.

Myöhäisrenessanssin, 1500-luvun loppupuoliskon, rakennustaiteelle on tunnusomaista sääntöjen ja esteettisten lakien tarkasta seuraamisesta johtuva kuivakiskoisuus. Johtavat arkkitehdit ovat Vignola, Palladio ja Vasari, taidemaalaajat Tintoretto ja Paolo Veronese, kuvanveistäjistä huomattavin Giovanni da Bologna.

Uusi aika

1600-luvun taide, barokki, tavoitteli mahtipontista suuruutta ja koristeellisuutta; se rakasti voimakasta liikettä ja kierrettyjä muotoja ja kuvasi mielellään pateettista uskonnollisuutta. Johtava taiteilija sekä arkkitehtuurin että kuvanveiston alalla on Bernini, huomattavimmat maalarit Caravaggio, Ribera, Salvator Rosa, Carracci't, Guido Reni, Domenichino, Carlo Dolci sekä barokin päättäjä 1700-luvulla elänyt Tiepolo, johon Italian taiteen kukoistus päättyy. Muita 1700-luvun maalareita olivat Canaletto ja Guardi.

1800-luvun alkupuoli oli Italian taiteen alennuksen aikaa. Ainoa huomattavampi taiteilijapersoonallisuus oli Segantini. Vuosisadan lopulla nousivat ekspressionistit, eturivissä Amedeo Modigliani.

Lähteet

  • Pieni tietosanakirja: Italian taide 1 ja 2

Aiheesta muualla


Tämä artikkeli perustuu Pienen tietosanakirjan (1925–1928) sisältöön. Pienen tietosanakirjan tekijänoikeudellinen tilanne on tulkinnanvarainen. Sieltä ei tule tuoda uutta aineistoa Wikipediaan. Voit auttaa Wikipediaa korvaamalla Pienen tietosanakirjan aineiston uudella.