Johanniittain ritarikunta
Nykymaailmassa Johanniittain ritarikunta:stä on tullut yhä tärkeämpi nyky-yhteiskunnassa. Johanniittain ritarikunta:stä on tullut nykyään laajan kiinnostuksen ja keskustelun aihe kulttuuriin, teknologiseen kehitykseen, politiikkaan tai mihin tahansa muuhun alaan kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi. Alkuperäistään sen vaikutukseen ihmisten jokapäiväiseen elämään Johanniittain ritarikunta on ollut akateemisten tutkimusten, kriittisten analyysien ja jopa kiistelyjen kohteena. Tässä artikkelissa tutkimme Johanniittain ritarikunta:een liittyviä eri näkökohtia ja analysoimme sen merkitystä ja laajuutta eri yhteyksissä.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
.svg)
Johanniittain ritarikunta (Pyhän Johanneksen hospitaalin sääntökunta Jerusalemissa) syntyi vuonna 1099, kun ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin. Toiminta alkoi 1080 perustetun hospitaalin eli sairaalan pohjalta. Valloituksen jälkeen hospitaali sai merkittäviä maalahjoituksia sekä valloitetuilta alueilta että läntisestä Euroopasta. Ritarikunta alkoi toimia myös temppeliherrojen kaltaisena aseellisena taistelujärjestönä, joka osallistui ristiretkiin ja myöhemmin sotiin turkkilaisia vastaan itäisellä Välimerellä.
Toiminnan kehitys
Toiminta hospitaalissa sairaiden hyväksi muodosti alkuun ritarikunnan toiminnan ytimen. Hospitaali saattoi ottaa hoitoonsa 2 000 potilasta ja sillä oli jopa oma synnytysosastonsa yksittäisine vuoteineen ja vastasyntyneille varattuine kehtoineen. Sairaanhoidollisen toiminnan ohella sääntökuntaan syntyi pian myös sotilaalliseen toimintaan keskittynyt haara. Tähän johti ilmeisesti sekä aatelissyntyisten liittyminen johanniittoihin että temppeliherrain vaikutus. Sotilaallinen toiminta oli jatkossa merkittävää Jerusalemin kuningaskunnan kannalta. Paavi Paschalis II tunnusti 1133 ritarikunnan itsenäiseksi organisaatioksi; sääntökunnaksi se hyväksyttiin varsinaisesti vasta vuonna 1154.
Vuonna 1206 pidetyssä yleiskapitulissa annetut statuutit (säädökset) antavat kuvan täysin muodostuneesta ritarikunnasta, jolle hospitaalitoiminta muodosti vain toissijaisen osan toiminnasta. Vuodesta 1230 alkaen ritariveljien asema olikin pappisveljiä merkittävämpi. Vuonna 1262 päätettiin, että johanniittain johdossa voi toimia vain ritari, eikä enää pappi. Käytännössä myös muut korkeimmat virat oli varattu ritareille.
Vuosisatojen kuluessa Johanniittain Ritarikunta on joutunut siirtämään pääpaikkaansa useasti. Sääntökunnan toiminnan keskus oli vuoteen 1187 Jerusalemissa, vuosina 1191–1291 Akkossa. Palestiinan valloituksen jälkeen johanniitat siirtyivät Limassoliin Kyprokselle vuonna 1291. Vuonna 1306 johanniitat valloittivat Rodoksen, jonne päämaja siirtyi vuonna 1309. Kun turkkilaiset valloittivat saaren vuonna 1522, johanniitat siirtyivät keisari Kaarle V:n luvalla edelleen Maltalle 1530, joka toimi ns. Maltan ritarikunnan keskuksena aina vuoteen 1798. Maltalta käsin johanniitat toimivat edelleen kristillisen maailman etujoukkona taistelussa turkkilaisvaaraa vastaan. Johanniittojen kaleerilaivasto häiritsi Osmanien valtakunnan kaupankäyntiä ryöstämällä ja hävittämällä Syyrian ja Egyptin rannikoita. Heillä oli myös käytettävissään hyvin järjestetty tiedustelulaitos, jonka ansiosta he saivat tietoja osmanien salaisistakin suunnitelmista.
Napoleonin vallattua Maltan ja hajotettua ritarikunnan heikentyneen ritarikunnan jäsenet pakenivat viimeisen Suurmestari Paavalin (Tsaari) suojeluksessa Pietariin. Historiallisen Maltan ritarikunnan toiminta ja olemassaolo voidaan perustellusti katsoa päättyneeksi Napoleonin valloitukseen 1798 sekä paavi Pius VII vuoden 1802 julistukseen, jolla hän julisti Maltan ritarikunnan yksipuolisesti katoliseksi ritarikunnaksi. Maltan ritarikunta perustettiin uudestaan Roomaan vuonna 1834. Tätä katolista ritarikuntaa kutsutaan Maltan ritarikunnaksi (Sovereign Military Order of Malta eli SMOM).
Evankelis-luterilainen Johanniittain ritarikunta
Johanniittain Ritarikunnan saksankielinen jaosto on käytännössä toiminut yhtäjaksoisesti aina ritarikunnan perustamisesta nykypäivään asti. Balley Brandenburg des Ritterlichen Ordens Sankt Johannis vom Spital zu Jerusalem kääntyi reformaation aikana 1500-luvulla protestanttiseksi. Tämän mahdollisti osaksi saksankielisen jaoston jo 1300-luvulla nauttima erityinen autonominen status.
Jaoston aktiviteetit keskeytyivät väliaikaisesti vuonna 1811 Preussin valtion takavarikoidessa ritarikunnan omaisuuden maksaessaan sotavelkojaan Napoleonille, ja ritarikuntaa kiellettiin ottamasta uusia jäseniä. Fredrik Vilhelm III myönsi ritareille vuonna 1812 johanniittain risti-kunniamerkit jatkuvuuden symboliksi. Saksankielinen jaosto muuttui väliaikaisesti kunniaritarikunnaksi ilman toimintaa.
Fredrik Vilhelm IV teki vuonna 1852 päätöksen aktivoida johanniittain ritareiden Balley Brandenburgin toiminnan, ja sairaalatoimintaa aloitettiin pian tämän jälkeen. Järjestössä oli tuolloin enää kahdeksan "vanhaa" ritaria. Mainittakoon, että johanniittain ritarit myötävaikuttivat kansainvälisen Punaisen Ristin perustamiseen vuonna 1863.
Aiemmin saksankielisen jaoston alaisina, vuodesta 1946 itsenäisinä jaostoina toimivat Alankomaiden ja Ruotsin ritarit. Englantilainen anglikaaninen jaosto perustettiin vuonna 1831 (lähinnä 1798 väliaikaisesti lakkautetun Maltan ritarikunnan jatkajina). Nämä neljä itsenäistä jaostoa ovat liittoutuneet ja muodostavat vuodesta 1961 niin sanotun Johanniittain allianssin.
Ensimmäinen suomalainen johanniittain ritari nimitettiin vuonna 1870. Suomessa toimii nykyään noin 200 johanniittain ritaria. Heidän lisäkseen avustavat muut vapaaehtoiset, niin sanotut johanniitat. Suomen johanniittain ritarit toimivat Balley Brandenburgin alaisina. Suomen Johanniittain Ritarikunta on vuonna 1950 järjestäytynyt yhdistysmuotoon. Balley Brandenburgin alaisina toimivat myös Ranskan, Sveitsin ja Unkarin protestanttiset alaosastot. Balley Brandenburgin alaisia johanniittain ritareita on nykyään noin 3 900.
Balley Brandenburgin kotipaikka on nykyään Potsdamissa. Suomen Johanniittain Ritarikunta kokoontuu Ritarihuoneella Helsingissä.
Toiminta nykyään
Ritarikunnat harjoittavat yhä nykyisin laajalti kristilliseen laupeudentyöhön perustuvaa sairaanhoito- ja hyväntekeväisyystyötä lähimmäisten auttamiseksi. Johanniittain ritarit toimivat 153 maassa. Johanniitat ovat eräs maailman suurimmista vapaaehtoisjärjestöistä, Saksassa heillä on noin 1,5 miljoonaa vapaaehtoista. Monessa maassa johanniitat harjoittavat ambulanssitoimintaa, antavat ensiapukoulutusta ja järjestävät vanhuksille huoltokoteja. Ritarikunnat ylläpitävät monessa maassa myös sairaaloita ja ne omistavat muun muassa suuren silmäklinikkasairaalan Itä-Jerusalemissa. Johanniittojen toiminnan lähtökohta on holistinen eli kantavana periaatteena on ihmisyys.
Johanniittain ritarikunta ja Maltan ritarikunta tekevät nykyään tiivistä yhteistyötä ja käyttävät yhä rinnakkain samaa kahdeksankärkistä ristiä tunnuksenaan. Johanniittain ritarikunnan kunniamerkit on Saksassa lailla säädetty virallisiksi. Myös paavi on katolisen Maltan ritarikunnan ohella todennut protestanttiseen Johanniittain Allianssiin kuuluvien ritarikuntien oikeaperäisyyden. Maailmalla on suuri joukko järjestöjä, jotka käyttävät johanniittain ritareiden nimeä ja tunnusta oikeudettomasti eivätkä ole valtionjohdon tunnustamia. Johanniittain ritareiden ja Maltan ritareiden perustama elin valvoo näiden yhteisen tunnuksen käyttöä.
Johanniittain Ritarikunnan suurmestarit "Grossmeister"
- 1099–1120: Gerard de Martiques, sairaalan perustaja
- 1120–1160: Raymond du Puy de Provence, ensimmäinen suurmestari
- 1160–1163: Auger de Balben
- 1162–1163: Arnaud de Comps
- 1163–1170: Gilbert d'Aissailly
- 1170–1172: Gastone de Murols
- 1172–1177: Gilbert of Syria
- 1177–1187: Roger de Moulins
- 1187–1190: Hermangard d'Asp
- 1190–1192: Garnier de Naplous
- 1193–1202: Geoffroy de Donjon
- 1203–1206: Alfonse of Portugal
- 1206–1207: Geoffrey le Rat
- 1207–1228: Guerin de Montaigu
- 1228–1231: Bertrand de Thessy
- 1231–1236: Guerin de Montaigu
- 1236–1240: Bertrand de Comps
- 1240–1242: Pierre de Vielle-Bride
- 1242–1258: Guillaume de Chateauneuf
- 1258–1277: Hugues de Revel
- 1277–1284: Nicolas Lorgne
- 1284–1294: Jean de Villiers
- 1294–1296: Odon de Pins
- 1296–1305: Guillaume de Villaret
- 1305–1319: Foulques de Villaret
- 1319–1346: Helion de Villeneuve
Johanniittain ritarikunnan herrainmestarit "Herrenmeister" (Balley Brandenburg)
- 1323–1336: Gebhard von Bortefelde (Präceptor generalis)
- 1341–1371: Hermann von Wereberge
- 1371–1397: Bernhard von der Schulenburg
- 1397–1399: Detlev von Walmede
- 1399–1418: Reimar von Güntersberg
- 1419–1426: Busso V. von Alvensleben
- 1426–1437: Balthasar von Schlieben
- 1437–1459: Nicolaus von Thierbach
- 1459–1460: Heinrich von Redern
- 1460–1471: Liborius von Schlieben
- 1471–1474: Kaspar von Güntersberg
- 1474–1491: Richard von der Schulenburg
- 1491–1526: Georg von Schlabrendorff
- 1527–1544: Veit von Thümen
- 1544–1545: Joachim von Arnim
- 1545–1564: Thomas von Runge
- 1564–1569: Franz Neumann
- 1569–1609: Graf Martin von Hohenstein
- 1610–1611: Friedrich Markgraf zu Brandenburg
- 1611–1613: Ernst Markgraf zu Brandenburg
- 1614–1615: Georg Albrecht Markgraf zu Brandenburg
- 1616–1624: Johann Georg Markgraf zu Brandenburg
- 1624–1625: Joachim Sigismund Markgraf zu Brandenburg
- 1625–1641: Adam Graf von Schwarzenberg
- 1652–1679: Johann Moritz Fürst von Nassau-Siegen
- 1689–1692: Georg Friedrich Fürst zu Waldeck Graf zu Pyrmont
- 1693–1695: Karl Philipp Markgraf zu Brandenburg-Schwedt
- 1696–1731: Albrecht Friedrich, Prinz in Preußen, Markgraf zu Brandenburg
- 1731–1762: Karl, Prinz in Preußen, Markgraf zu Brandenburg
- 1762–1811: Prinz Ferdinand von Preußen
- 1853–1883: Prinz Friedrich Carl Alexander von Preußen
- 1883–1906: Prinz Albrecht von Preußen
- 1907–1926: Prinz Eitel Friedrich von Preußen
- 1927–1958: Oskar Prinz von Preußen
- 1958–1999: Wilhelm Karl Prinz von Preußen
- vuodesta 1999: Oskar Prinz von Preußen
Katso myös
Lähteet
- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 12. Tieteen ja taiteen vuosisata, s. 43. WSOY, 1982. ISBN 951-0-09740-3.
