Tämän päivän artikkelissa aiomme syventyä aiheeseen Kaakkoismurteet, aihe, joka on herättänyt suurta kiinnostusta viime aikoina. Kaakkoismurteet on aihe, joka on vaikuttanut kaikenikäisiin ihmisiin ja eri yhteiskunnan alueilta. Syntymisestään lähtien Kaakkoismurteet on herättänyt keskustelua eri aloilla ja synnyttänyt erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia. Tässä artikkelissa käsittelemme Kaakkoismurteet:n tärkeimpiä näkökohtia analysoimalla sen kontekstia, sen kehitystä ajan myötä ja sen vaikutusta nykyään. Lisäksi tutkimme mahdollisia vaikutuksia ja seurauksia, joita Kaakkoismurteet:llä voi olla tulevaisuudessa. Liity meihin tälle Kaakkoismurteet-kiertueelle ja löydä kaikki, mitä tällä teemalla on meille tarjota!
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkeli ei ole rakenteeltaan looginen eikä yhtenäinen muiden artikkelien kanssa |
Kaakkoismurteet eli niin sanottu ”Karjalan murre” on Kaakkois-Suomessa puhuttava suomen kielen murreryhmä. Ennen toista maailmansotaa kaakkoismurteita puhuttiin koko Karjalankannaksen alueella, Laatokan Karjalassa ja Inkerinmaalla.
Kaakkoismurteet voidaan jakaa neljään eri pääryhmään: varsinaisiin kaakkoismurteisiin, Lemin seudun välimurteisiin eli Lounais-Saimaan murteisiin, Sortavalan seudun välimurteisiin ja Inkerin suomalaismurteisiin. Kaakkoismurteiden pohja on muinaiskarjalassa ja niitä puhutaan ja puhuttiin alueilla, jotka ennen keskiajan rajanmuutoksia, kuten Pähkinäsaaren rauhaa vuonna 1323 tai 1500- ja 1600-lukujen rajansiirroksia kuuluivat muinaiseen Karjalaan.
Kaakkoismurteille ominaista ovat muun muassa läheisyys karjalan kieleen ja inkeroiskieleen, lähes kaikissa alamurteissa esiintyvät mie- ja sie-pronominit, yleiskielen d:n vastineena on kato, yleinen loi-monikko, liudennuksen esiintyminen ja runsaslukuiset venäjästä lainatut sanat, sisämaan kaakkoismurteissa paitsi ensi tavun myös jälkitavujen avarat vokaalit ovat diftongiutuneet samantapaisesti kuin karjalan kielessä, suom. aa kaakkoism. oa, ua jne, esimerkiksi loat'imoa / luat'imua (yleisk. puhumaan), veniese t. venniese (yleisk. veneeseen; veneensä) jne. Savolaismurteista kaakkoismurteet erottaa muun muassa välivokaalien eli svaa-vokaalin puuttuminen, diftongireduktion puuttuminen ja vokaaliyhtymien -ea ja -eä muuntuminen (korkea → korkia; pimeä → pimiä) useimmissa alamurteissa.
Kaakkoismurteiden historiallinen puhuma-alue ulottuu Virolahdelta, Miehikkälästä ja Luumäeltä Karjalankannaksen kautta Inkerinmaalle. Pohjoisimpia pitäjiä ovat Savitaipale, Taipalsaari, Ruokolahti ja Parikkala.
Kaakkoismurteiden tunnusmerkkejä ovat:
Äännepiirteitä:
Muoto-opillisia piirteitä:
Sanastopiirteitä:
Äännepiirteitä:
Sanastopiirteitä:
Äännepiirteitä:
Varsinaiset kaakkoismurteet jaetaan kahteen pääryhmään: savakko- ja äyrämöismurteisiin ja edelleen ne voi jakaa lähes pariinkymmeneen paikallismurteeseen. Suomessa puhtaimpia äyrämöismurteita puhuttiin Länsi-Kannaksella ja tyypillisimpiä savakkomurteita Itä-Kannaksella Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella. Suomenpuoleisen Karjalankannaksen väestö evakuoitiin toisessa maailmansodassa muualle Suomeen ja asutettiin ympäri maata. Varsinaiset kaakkoismurteet elävät ja siirtyvät uusille sukupolville lähinnä vain Suomen Etelä-Karjalassa. Nykyisin yleiskielen ja toisaalta myös savolaismurteiden vaikutus on voimakas.
Lemin seudun välimurteita eli Lounais-Saimaan murteita puhutaan ja puhuttiin lähinnä entisestä Taipaleen suurpitäjästä itsenäistyneissä pitäjissä, tarkemmin ottaen Lemillä, Savitaipaleen eteläosassa ja Taipalsaarella. Savitaipaleen pohjoisosassa puhutaan niin sanottua vesjkansan murretta, joka on jokseenkin samaa kuin savolaismurteisiin kuuluva Suomenniemen murre.
Nykyään vanhakantaisen murteen puhujia löytyy lähinnä Lemiltä vanhahkojen ihmisten keskuudesta ja Savitaipaleella vielä keski-ikäistenkin ja nuortenkin joukosta. Aikaisemmin samantapaista murretta on puhuttu laajemmalla alueella. Viime sukupolvien aikana koulupiireillä on ollut suuri merkitys murteen säilymisessä tai katoamisessa. Nykyisellään murre edustaa ehkä vanhakantaisinta aktiivisesti puhuttua kaakkoismurretta. Murteessa on kaakkoismurteisen yleissävyn lisäksi joitakin piirteitä, jotka yhdistävät sen savolaismurteisiin ja muutamat seikat taas hämäläismurteisiin. Yleisesti ottaen ero hämäläismurteisiin on kuitenkin lähes kielirajan vahvuinen. Savolaismurteiden omimpia piirteitä kuten svaavokaalia ja diftongireduktiota näissä murteissa ei kuitenkaan vanhastaan tavata. Myös yleisgeminaatio on yleensä tuntematon tai heikko.
Kaakkoismurteissa murre kuuluu yhtäältä länsiryhmään ja toisaalta kaakkoismurteiden sisämaanryhmään, jota Lauri Kettunen nimitti "savon eteläiseksi ulkoryhmäksi" ja Aila Mielikäinen "Luoteis-Laatokan viuhkaksi". Tämänkaltaisten murteiden puhujia kutsuttiin Kannaksella ja Inkerinmaalla savakoiksi. Erottavin piirre muihin kaakkoismurteisiin on hyvin runsas diftongien ja triftongien esiintyminen, esimerkiksi aittoa, mak(k)oamoa, laulattuat /laulattavat/, meä(i) peäl /'mäen päällä'/, juoi jeäl /'joen jäällä'/, äyrämöismurteissa esimerkiksi vastaavat sanamuodot kuuluvat seuraavasti makkaamaa, laulattaat, määe pääl, jooe jääl.
Savakkomurteet liittyvät toisaalta läheisemmin karjalan kieleen kuin muut kaakkoismurteet ja useita niistä puhuttiin Laatokan rantapitäjissä keskiaikaisella karjalan kielen alueella. Lounais-Saimaan murrealueelta on vuosisatojen mittaan aktiivisesti osallistuttu uudisasutukseen ja selviä murre- ja paikannimistöjälkiä siitä näkyy Lappeelta Keski-Suomeen johtavalla linjalla, Etelä-Savossa ja jo mainitun Luoteis-Laatokan viuhkan alueella sekä Inkerinmaalla.
Lemin seudun murretta sanotaan paikkakunnalla "meäksi", yksikön ensimmäisen persoonan pronominin mukaan (meä : seä 'minä' : 'sinä') ja murretta puhuvasta sanotaan hän "hoastoa meätä" erotuksena siitä joka "haastaa t. hoastoa mietä" eli varsinaista kaakkoismurretta. Lemiläiset ovat viime aikoina elvyttäneet omaa murrettaan ja pitäneet kesäkursseja sekä julkaisseet kertomuksia ja muistelmia. Veikko Ruoppila keräsi Lemiltä pitäjänmurresanaston 1930-luvun alussa. Samalta aikakaudelta ovat peräisin ensimmäiset luotettavat murrenäytteet, muun muassa savitaipalelaisen Ristiina Kylliäisen haastattelu Suomen Murteet -teoksessa.
Murretta voi lyhyesti esitellä perinteisten matkimusten avulla: "Sopero Oatu ajo riel juoij jeäl." /S. Aatu ajoi reellä joen jäällä/ ja "meä ku mänil leäveä ni siell ol' sika läkälleä" /kun menin navettaan, siellä oli sika rähmällään/. Lemin murretta matkitaan lisäksi sanomalla: "mänyy pakuu aijarakuu" /menee pakoon aidanrakoon/. Naapurit luonnehtivat "meän" puhujia sanomalla: "mää-sää pässimpää" johon kuuluu vastata: "sie-mie sijakiel'".
Murteesta on olemassa myös yleiskielisempi versio, jota vastaavasti saatetaan sanoa "määksi". Siitä on karsittu muun muassa liudennus sekä yleiskielen kannalta ylimääräiset diftongit ja triftongit. Hyvä esimerkki tästä murrevariantista oli 2000-luvun puolivälissä Voima-lehdessä ilmestynyt Aapo Rapin sarjakuva Meti. Aikaisemmin paikkakunnalla asuvat murteensa vaihtajat siirtyivät "meän" sijasta puhumaan "mietä", nykyisin siirtyminen yleiskieleen on suositumpaa.
Inkerin suomalaismurteet jaetaan kolmeen pääryhmään: äyrämöis- ja savakkomurteisiin sekä Ala-Laukaan eli Narvusin suomalaismurteisiin. Äyrämöiset polveutuivat osaksi Äyräpään kihlakunnasta Länsi-Kannakselta tulleista uudisasukkaistaja sekä osaksi inkeroisista kanta-asukkaista. Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.
Inkerin suomalaiset kielimuodot ovat käytännössä kadonneet neuvostovallan ja toisen maailmansodan mullistuksissa. Inkerin kielimuotoja ehdittiin tutkia tuskin lainkaan ennen toista maailmansotaa ja 1930–40-lukujen karkotuksia. Suomalaisessa kielentutkimuksessa yleiskuva varsinaisen Inkerinmaan murteista saatiin vasta Suomeen evakuoituja inkeriläisiä haastattelemalla. Myöhemmin Suomen puoleiset tutkijat jatkoivat työtään länsimaihin jääneiden inkeriläisten keskuudessa. Petroskoissa puolestaan on valmistunut Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Virolaiset kielentutkijat keskittyivät enimmäkseen Viron-Inkerin ja Länsi-Inkerin kielimuotoihin. Vasta 2000-luvulla saatiin painettua Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Laadukas murrenäytekokoelma on Venäjällä asuvien inkeriläisten puheesta koottu, Maria Mullosen toimittama Elettiinpä ennen Inkeris.
Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi ts-yhtymän säilyminen (metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos, kotont), perfektin partisiippimuodot ei tult, ei sanont, on kuolt, persoonapronominit mie ja sie sekä sk-yhtymän astevaihtelu (sisko : sison, laskee/laskii : lasettii). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat, ottaat/ottuat, antoit, ottiit ('antavat', 'ottavat', 'antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleisesti levinnyt (taloloi, tyttölöi eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myös kr-, tr- ym. konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esim. nakraa, kakra, atra, otra ('nauraa', 'kaura', 'aura', 'ohra').
Savakko- ja äyrämöismurteilla on melko vähän eroja, mutta ne ovat helposti havaittavissa. Kuuluvimpana erona voi mainita pitkien a- ja ä-vokaalien diftongiutumisen: äyrämöismurteissa pitkät vokaalit olivat säilyneet sellaisinaan (maa, pää) kuten yleensä inkeroisessakin, mutta savakkomurteissa ne olivat diftongiutuneet samoin kuin karjalan kielessä ja savolaismurteissa oa:ksi ja eä:ksi tai ua:ksi ja iä:ksi(moa, peä, mua, piä). Narvusin suomalaismurteessa oli runsaasti virolaisia piirteitä sekä paljon sanastoa inkeroisesta, vatjasta ja virosta.
Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös kielen muille tasoille: idiomeihin, syntaksiin eli lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmoista Antti Rokka ja Suden Tassu puhuvat kaakkoismurretta, joka oli kirjallisuudessa yleisesti käytettyä Suomenlahden rannikon äyrämöismurretta. Se on kieliasultaan paljon lähempänä yleiskieltä kuin sisämaan kaakkoismurteet, joista ei ole lainkaan laajemmin tunnettuja kaunokirjallisia käyttöesimerkkejä.
|
|