Kansainvaellusaika

Kansainvaellusaika on keskiaikaa edeltänyt ajanjakso, jolloin useat kansat lähtivät liikkeelle asuinsijoiltaan. Manner-Euroopassa kansainvaellusaika ajoitetaan yleensä noin vuosiin 380–470 jaa. Rooman valtakunnan loppuvaiheilta keskiajan alkuun ja Pohjoismaissa vuosiin 400–550 jaa.

Kansainvaellusajan alkuna on joskus pidetty manner-Euroopassa hunnien hyökkäystä länteen vuonna 375 ja loppuna Länsi-Rooman viimeisen keisarin syrjäyttämistä vuonna 476. Kansainvaellusaika vastaa ajallisesti ja sisällöltään jossakin määrin käsitettä myöhäisantiikki. Kansainvaellusaika on perinteisesti kuvattu barbarian, sivistymättömyyden ja sekasorron täyttämänä synkkänä kautena. Sotaisa ja rauhaton kyseinen aikakausi epäilemättä olikin, mutta nykyinen historiankirjoitus pitää tätä perinteistä kuvaa kansainvaellusajasta yksipuolisena ja turhan lohduttomana^{kenen mukaan?}.

Kansainvaellusaikana useat eri väestöryhmät (”kansat”) lähtivät liikkeelle aiemmilta asuinsijoiltaan ja muuttivat eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia olosuhteita. Liikehdinnässä oli mukana muun muassa germaaneja ja slaaveja sekä turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita väestöjä. Väestöjen liikehdintä kohdistui Euraasian aroilta sekä Keski- ja Pohjois-Euroopasta kohti Rooman valtakuntaa, joka ei pystynyt enää puolustamaan rajojaan ja ylläpitämään keskushallintoa. Liikkuneet väestömassat eivät olleet kovin suuria: lähinnä kyse oli pienistä mutta iskukykyisistä sotajoukoista, jotka toisinaan kuljettivat mukanaan myös naisia ja lapsia.

Germaanien levittäytyminen Britteinsaarilla ja slaavien levittäytyminen Keski- ja Itä-Euroopassa jättivät pysyvän vaikutuksen.

Rooman valtakunta ja kansainvaellukset

Usein kansainvaellusten käynnistäjäksi mainitaan hunnien hyökkäys Aasiasta Eurooppaan. Hunnit olivat yksi niistä monista aroseutujen paimentolaiskansoista, jotka ovat historian saatossa tunkeutuneet länteen. Paimentolaiskansat eivät milloinkaan edenneet pysyvästi Unkarin aroja lännemmäs, mutta ryöstöretkiä ne tekivät kauemmaksikin. Hunnien mahti hiipui kuningas Attilan kuoleman jälkeen. Toinen paimentolaiskansa, avaarit, perustivat 500-luvulla Unkarin tienoille valtakunnan, joka pysyi pystyssä pari sataa vuotta.

Hunnien hyökkäys ajoi 370-luvulla gootteja pakoon Rooman valtakunnan alueelle. Pakolaisgoottien ja roomalaisten välille syntyi pian aseellisia selkkauksia. Näyttää kuitenkin siltä, ettei goottipäälliköiden tarkoitus ollut kukistaa keisarikuntaa, vaan pikemminkin kaapata itselleen edullinen asema keisarikunnan poliittisessa ja sotilaallisessa hierarkiassa. Gooteista visigootit siirtyivät lopulta Espanjaan ja ostrogootit Italiaan.

Vuonna 406 joukko Keski-Euroopan germaaniheimoja tunkeutui Galliaan. Tästä tapahtumasta lähti liikkeelle Länsi-Rooman hajoamisprosessi, joka kesti noin 70 vuotta. Länsi-Rooman alueelle syntyi vähitellen joukko germaaniylimystön johtamia itsenäisiä kuningaskuntia. Germaanihallitsijat kääntyivät kristinuskoon (joko katolisessa tai areiolaisessa muodossa) ja yrittivät ylläpitää roomalaista kulttuuria ja yhteiskuntajärjestystä. Osa näistä uusista valtioista joutui 500-luvulla alistumaan Itä-Rooman valtaan. Voimakkain ja kestävin germaanivaltio oli frankkien valtakunta. Myös visigoottien valtakunta nykyisen Espanjan alueella oli merkittävä voimatekijä ennen kukistumistaan vuonna 711.

Viimeisin germaanien vaellus oli langobardien siirtyminen Pohjois-Italiaan vuonna 568. Tämän jälkeenkin muun muassa slaavit vaelsivat Euroopassa, mutta varsinaisen kansainvaellusajan katsotaan päättyneen viimeistään 500-luvulla.

Kansainvaellusaika Suomessa ja pohjoismaissa

Pohjoismaiden esihistoriassa kansainvaellusaika on rautakauden jakso, joka vallitsi noin vuosina 400–550 jaa. Myös Skandinavian asukkaita otti osaa kansainvaelluksiin liittyviin sotiin ja ryöstöretkiin, kuten roomalaista ja itäroomalaista kultaa sisältävät aarteet todistavat.

Suomessakin tunnetaan melko runsaasti kansainvaellusaikaan ajoittuvia arkeologisia löytöjä. Huomiota ovat herättäneet varsinkin Etelä-Pohjanmaan rikkaat hautalöydöt, joissa on jopa pieniä määriä kultaa. Polttohaudattujen vainajien jäänteet kätkettiin kiviröykkiöihin, usein aseiden ja korujen kera.

Etelä-Pohjanmaan paikallisten päälliköiden uskotaan välittäneen sisämaasta ja Lapista hankittuja turkiksia Keski-Ruotsiin, johon oli jo kansainvaellusajalla syntynyt jonkinlainen pieni kuningaskunta. Näihin kontakteihin viittaavat muun muassa eläinornamentein koristellut aseet ja korut, jotka edustavat niin sanottua Salinin tyyliä I. Suomalaisen arkeologi Aarni Erä-Eskon tutkimus tästä koristetyylistä on uraauurtava.

Hautalöytöjä tunnetaan suurehko määrä myös Lounais-Suomesta. Itä- ja Pohjois-Suomessa niin sanotut tuluskivet, joita lienee käytetty sekä tulentekoon että uskonnollisiin rituaaleihin, kertovat paikallisesta asutuksesta tai rannikoilta saapuneista eränkävijöistä.

Kirjallisuutta

• Craughwell, Thomas J.: Barbaarien valloitusretket: Viikingit, vandaalit, hunnit, mongolit, gootit, tataarit. (How the barbarian invasions shaped the modern world: The Vikings, Vandals, Huns, Mongols, Goths, and Tartars who razed the old world and formed the new, 2008.) Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Hämeenlinna: Karisto, 2009. ISBN 978-951-23-5120-6.
• Erä-Esko, Aarni: Germanic Animal Art of Salin's Style I in Finland (1966)
• Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984)
• Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa: Typologia, kronologia ja aseet ryhmästrategioissa. Väitöskirja, Turun yliopisto. Iskos 10. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1990. ISBN 951-9056-95-5.

Lähteet

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansainvaellusaika Wikimedia Commonsissa