Kolmen vallan sopimus

Kolmen vallan sopimus (saks. Dreimächtepakt) on Berliinissä 27. syyskuuta 1940 Saksan valtakunnan, Italian kuningaskunnan ja Japanin keisarikunnan solmima yhteistoimintasopimus, jolla virallistettiin akselivallat toisen maailmansodan alettua.

Kymmeneksi vuodeksi solmitussa sopimuksessa Saksa ja Italia saivat oikeuden johtaa Euroopan valtioiden uudelleenjärjestelyä ja Japani sai saman aseman toimilleen Itä-Aasiassa. Osapuolet sopivat keskinäisestä poliittisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta tuesta, jos niitä vastaan hyökkäisi valtio, joka ei jo sotinut Euroopassa tai Japanin ja Kiinan välisessä sodassa. Sopimus siis olisi mahdollistanut maiden välisen keskinäisavun siinä tapauksessa, että Yhdysvallat olisi ryhtynyt toiseen maailmansotaan brittien puolella Kaakkois-Aasiassa Japanin hyökättyä tai mikäli Yhdysvallat olisi ryhtynyt sotaan Saksaa vastaan Ison-Britannian puolesta Euroopassa.

Näin ollen sopimus tehtiin lähinnä Yhdysvaltoja vastaan sen ryhdyttyä yhä aktiivisemmin tukemaan Britanniaa sodassa Saksaa vastaan ja Kiinaa sen sodassa Japania vastaan diplomaattisesti. Sopimus ei liittynyt sopijavaltioiden suhteisiin Neuvostoliittoon. Japani pyrki välttämään Halhin-Golin lyhyen rajasodan jälkeen konfliktia Neuvostoliiton kanssa varmistaakseen sodankäyntinsä Kiinaa vastaan ja Neuvostoliitto pyrki välttämään kahden rintaman sotaa Saksan mahdollisesti hyökättyä Neuvostoliittoon Japanin kanssa parantaakseen edellytyksiään Saksasta selviämisestä.

Vuonna 1940 sopimukseen liittyivät Romania, Slovakia ja Unkari sekä vuonna 1941 Bulgaria, Jugoslavia ja Kroatia.

Unkarin kuningaskunta

Unkarin kuningaskunta liittyi kolmen vallan sopimukseen 20. marraskuuta 1940. Unkari haki yhteistyötä Saksan kanssa lähinnä selvittääkseen Transilvanian kysymyksen Romanian kuningaskunnan kanssa. Unkarin politiikka johti osallistumiseen Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon kesällä 1941.

Unkari oli osallistunut myös Tšekkoslovakian jakoon Saksan ja siihen vähemmässä määrin osallistuneen Puolan tasavallan kanssa ottamalla haltuunsa Slovakiaan kuuluneita alueita. Slovakia oli kuulunut ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka Itävalta-Unkarin unkarilaiseen osaan, Unkarin kuningaskuntaan.

Romanian kuningaskunta

Romanian kuningaskunta liittyi kolmen vallan sopimukseen 23. marraskuuta 1940. Romanian perinteinen ulkopolitiikka oli ollut ententelle myönteistä. Italia ja Saksa olivat pakottaneet Romanian antamaan Unkarille alueita Transilvaniasta, mutta Romanian suurimpana pelkona oli Neuvostoliitto, jolle se oli joutunut tämän painostuksesta luovuttamaan Bessarabian. Romaniaa Saksa hyvitti toiveilla saada korvaavaa aluetta Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta. Romanialaiset joukot miehittivät Ukrainan lounaisosia toisen maailmansodan aikana, muun muassa Odessaa.

Slovakian tasavalta

Slovakian tasavalta solmi kolmen vallan sopimuksen 24. marraskuuta 1940.

Slovakian tasavalta oli syntynyt slovakkien autonomiatarpeista, jotka oli osoitettu jo vuonna 1915 Clevelandin sopimuksella, vahvistettu 1918 Pittsburghin sopimuksella, mutta joita tšekkien johtama Tšekkoslovakia ei ollut ottanut huomioon valtiosäännössään. Saksan painostuksesta ja Italian, Ranskan sekä Britannian luvalla Tšekkoslovakia, joka oli joutunut Münchenin sopimuksen vuoksi luopumaan sudeettialueista, joutui suostumaan muiden slovakialaisten poliittisten ryhmien paitsi sosialidemokraattien ja kommunistien painostuksen vuoksi autonomian perustamiseen slovakeille. Näin Tšekkoslovakiasta tuli Tšekko-Slovakia. Kun Saksa vaati Tšekko-Slovakian tšekkiläisiä osia, Böömiä ja Määriä suojelusalueekseen, oli se varmistanut Slovakian irtoamisen Tšekko-Slovakiasta kehottamalla slovakkeja itsenäisyysjulistukseen, jonka tuloksena muodostui Slovakian tasavalta. Slovakian tasavalta joutui solmimaan suojelusopimuksen 23. maaliskuuta 1939 yhdeksän päivää itsenäistymisensä jälkeen Saksan kanssa, jolloin sen ulkopolitiikka oli Saksan määräämää. Slovakian tasavalta osallistui Puolan offensiiviin 1. syyskuuta 1939 ja Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941.

Bulgarian kuningaskunta

Bulgarian kuningaskunta, joka oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa keskusvaltojen puolella lähinnä Serbiaa vastaan solmi kolmen vallan sopimuksen 1. maaliskuuta 1941. Kuningas Boris III kannatti saksanmyötäistä ulkopolitiikkaa.

Jugoslavian kuningaskunta

Jugoslavian kuningaskunta oli edustanut Serbian ajoista Ranskaa myötäilevää politiikkaa, joka oli vastustanut sekä Osmanien valtakuntaa että Itävalta-Unkaria Balkanilla. Ranskan kukistuttua toukokuussa 1940 Jugoslavia kuitenkin rauhan säilyttämiseksi oli ajautunut Saksalle myönteiseen ulkopolitiikkaan ja solmi kolmen vallan sopimuksen 25. maaliskuuta 1941, minkä jälkeen Jugoslaviassa tapahtui Saksan vastainen upseerien vallankaappaus, jonka tuloksena kolmen vallan sopimusta ei aiottu ratifioida. Tuloksena ulkopolitiikan täyskäännöksestä oli Saksan hyökkäys Jugoslaviaan 6. huhtikuuta 1941 ja maan valtaaminen noin 12 päivässä merkittäviltä osiltaan. Sissisotaa vuoristossa saksalaisia vastaan kävivät koko toisen maailmansodan ajan niin kommunistit kuin kuningasmielisetkin.

Itsenäinen Kroatian valtio

Itsenäinen Kroatian valtio julistettiin 10. huhtikuuta 1941 kun Saksa oli hyökkäämässä Jugoslavian kuningaskuntaa vastaan. Maata hallitsi fasistinen Ustaša Ante Pavelićin johdolla. Kroatian itsenäinen valtio solmi kolmen vallan sopimuksen 15. kesäkuuta 1941. Kroatian itsenäinen valtio taisteli jugoslaaveja, serbialaisia kuningasmielisiä ja kommunisteja vastaan näiden käydessä sissisotaa saksalaisia miehittäjiä ja heitä tukeneita kroaatteja vastaan. Satojatuhansia serbejä surmattiin Jasenovacin ja Stara Gradiškan keskitysleireillä. Toisen maailmansodan aikaiset suhteet ovat vaikuttaneet Jugoslavian hajoamissodissa serbien ja kroaattien välisiin suhteisiin.

Kolmen vallan sopimus ja Suomi

Suomessa ei pidetty kolmen vallan sopimukseen liittymistä tarpeellisena. Se oli suunnattu Yhdysvaltoja vastaan ja Suomi säilytti diplomaattiset suhteet Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan ajan. Tiukimmilleen suhteet Yhdysvaltain kanssa joutuivat, kun Suomi jatkoi 1941 hyökkäystä Itä-Karjalassa tavalla, joka hermostutti erityisesti Saksan keskisen armeijaryhmän alueella runsaita aluemenetyksiä kokenutta Neuvostoliittoa. Itä-Karjalassa etenevän hyökkäyksen tuloksena Britannia julisti Suomelle sodan joulukuussa 1941 lähinnä Josif Stalinin Winston Churchilliin kohdistuneesta vaikuttamisesta Neuvostoliiton Saksaa vastaan kohdistuneiden Moskovan vaikeiden puolustustaisteluiden aikana.

Suomessa vallitsi virallinen teoria kanssasotimisesta Saksan kanssa Suomeen 25. kesäkuuta 1941 ilmahyökännyttä Neuvostoliittoa vastaan. Poliittisesta liittolaisuudesta kieltäytyminen teorian mukaan mahdollisti Saksasta riippumattoman erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa itsenäisen valtion tapaan. Tosiasiassa Suomen puolustusvoimat ja Saksan Wehrmacht suorittivat koordinoituja toimia jo toukokuussa 1941 Neuvostoliittoa vastaan yhdessä Saksan kanssa käytävän sodan varalta. Merkittävimpiä toimia olivat laivaston yhteistyö Suomenlahdella sen miinoittamiseksi, Neuvostoliiton Itämeren laivaston toiminnan estämiseksi ja sen eristämiseksi Suomenlahden pohjukkaan Kronstadtiin sekä saksalaisten joukkojen tuominen lomakuljetuksina Lappiin Muurmannin radan katkaisemiseksi siten, ettei Neuvostoliitolla ole ympäri vuoden sulaa satamaa saatavaa sotilaallista apua vastaan.

Katso myös

• Antikomintern-sopimus
• Terässopimus

Lähteet

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Otavan iso tietosanakirja, Otava 1962