Luostarikoulu on aihe, josta on tullut yhä tärkeämpi nykyään. Sen vaikutus ulottuu eri aloille teknologiasta politiikkaan, koko yhteiskuntaan. Vuosien varrella Luostarikoulu on herättänyt jatkuvaa keskustelua, joka on herättänyt kiinnostusta tutkijoissa, asiantuntijoissa ja suuressa yleisössä. Tässä artikkelissa tutkimme Luostarikoulu:n ympärillä olevia eri puolia ja näkökulmia analysoimalla sen kehitystä ajan mittaan ja sen vaikutusta nykyelämän eri alueilla.
Luostarikoulut (lat. scholae monasticae tai scholae clausrales) olivat eurooppalaisten luostarien yhteydessä toimineita kouluja. Keskiajan alussa ne olivat ainoita kouluja ja keskiajan lopulla niillä oli keskeinen asema tuomiokirkko- ja katedraalikoulujen ohella. Ensimmäiset luostarikoulut perustettiin 300-luvulla. Benediktiinit perustivat luostarikouluja 500-luvulta alkaen kouluttamaan munkeiksi aikovia poikia (lat. pueri oblati). Kirkon kasvatustyön tarkoituksena ei ollut yleisen oppineisuuden lisääminen, vaan oman henkilökunnan kouluttaminen. Luostarikoulujen aikaan maallisen koulutuksen muotona oli sotilastaitoihin tähtäävä ritarikasvatus.
Opetusmenetelmänä luostarikouluissa oli ulkoluku ja oppilaat harjaantuivat uskonasioihin myös jäljentäessään kirkkoisien ja klassikkojen kirjoituksia aikana, jolloin ei tunnettu kirjapainotaitoa. Opetuskielenä oli latina. Oppiaineina oli usein vain kolme ”seitsemästä vapaasta taiteesta” (artes liberales) eli latinan kielioppi (grammatiikka), puhetaito (retoriikka), väittelytaito (dialektiikka), matematiikka, geometria, tähtitiede (astronomia) ja musiikki.
Luostarikoulujen oppilaiksi otettiin 800-luvulta lähtien myös maallikkoja, vaikka pääosa oppilaista olikin munkeiksi aikovia. Tällöin niissä oli toisistaan eristetty sisäkoulu (schola interior) ja ulkokoulu (schola exterior).