Päätöslauselma 242
Tässä artikkelissa aiomme tutkia ja analysoida perusteellisesti Päätöslauselma 242:tä, aihetta, joka on ollut viime aikoina suuren kiinnostuksen ja keskustelun kohteena. Päätöslauselma 242 on ongelma, joka koskettaa kaikenikäisiä ja -taustaisia ihmisiä, ja sen merkitys ja ulottuvuus ulottuu useille alueille politiikasta ja taloudesta terveyteen ja hyvinvointiin. Kun perehdymme tähän aiheeseen, tarkastelemme sen monia puolia ja pohdimme sen vaikutuksia yhteiskuntaan yleisesti. Alkuperäistään nykyiseen vaikutukseensa Päätöslauselma 242 on aihe, joka ansaitsee huolellisen huomion ja yksityiskohtaisen analyysin. Lue lisää saadaksesi lisätietoja Päätöslauselma 242:stä ja sen merkityksestä nykymaailmassa!
Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselma 242 (S/RES/242) hyväksyttiin 22. marraskuuta 1967. Sitä ennen oli käyty Israelin ja sen naapurimaiden välillä niin sanottu kuuden päivän sota jälkeen. Päätöslauselman tarkoituksena oli kirjata ehdot pysyvälle ja oikeudenmukaiselle rauhalle. Niitä olivat Israelin vetäytyminen miehittämiltään alueilta sekä arabiosapuolen sitoutuminen kestävään rauhaan. Israel hyväksyi päätöslauselman, mutta arabit hylkäsivät sen. Päätöslauselmaa koskevat neuvottelut katkesivat arabimaiden hyökkäykseen Israelia vastaan vuonna 1973. Israel lopetti vuonna 2005 Gazan kaistan miehityksen, mutta se ei tuonut rauhaa Gazan alueelle.
Sisältö
Päätöslauselma toteaa, että sotatoimin hankittu maa-alue ei kuuluu valloittajalle. Päätöslauselman operatiivisessa osassa esitetään periaatteet oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan saavuttamiseksi. Ne olivat seuraavia:
- Israelin asevoimien tulee vetäytyä kuuden päivän sodassa valloittamiltaan alueilta.
- Sodalla uhkailu ja sotatoimet tulee lopettaa, ja jokaisen alueella olevan valtion itsemääräämisoikeus, alueellinen loukkaamattomuus ja poliittinen itsenäisyys tunnustetaan ja sitä kunnioitetaan. Valtioilla on oikeus elää rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä vapaana uhkailusta ja väkivallasta.
Äänestys
Ehdotuksesta äänestettiin turvallisuusneuvoston kokouksessa numero 1382. Pysyviä jäsenvaltioita olivat Kiina, Ranska, Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Vaihtuvat jäsenvaltiot olivat tuolloin Argentiina, Brasilia, Bulgaria, Kanada, Tanska, Etiopia, Intia, Japani, Mali ja Nigeria. Äänestystulos oli yksimielinen, sillä kaikki 15 jäsenvaltiota äänestivät esityksen puolesta. Neuvosto nimitti ruotsalaisen diplomaatin Gunnar Jarringin valvomaan päätöslauselman täytäntöönpanoa.
Toimeenpano
Päätöslauselman hyväksyivät Egypti, Jordania ja Israel, mutta Palestiinan vapautusjärjestö PLO kieltäytyi siitä. PLO perusteli asiaa sillä, että koko Israelin alue merkitsi arabeille kuuluvan alueen miehitystä. PLO vaatii peruskirjassaan (artiklat 19 ja 22) Israelin valtion tuhoamista. Myös Gazan kaistaa vuodesta 2007 hallussaan pitävä Hamas pitää tavoitteenaan Israelin tuhoamista (Israel on olemassa, kunnes islam tuhoaa sen, aivan kuten se hävitti muut ennen sitä).
Toimeenpanoa valvomaan nimitetty Gunnar Jarring aloitti neuvottelut palestiinalaisten asenteesta huolimatta. Israelin, Egyptin, Jordanian ja Libanonin hallinnot aloittivat keskustelun päätöslauselman toimeenpanosta. Neuvottelut pitkittyivät, kun arabivaltiot odottivat Israelilta ensin alueluovutuksia ja Israel arabivaltiolta takeita rauhasta. Lopulta neuvottelut katkesivat, kun Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israeliin Jom kippur -sodassa vuonna 1973.
Alueluovutukset
Israel on luopunut noin yhdeksästäkymmenestä prosentista vuoden 1967 sodassa valtaamistaan alueista. Se luovutti Siinain niemimaan Egyptille rauhansopimusta vastaan 1979 ja Gazan Palestiinan itsehallinnolle vuonna 2005. Gaza siirtyi Palestiinan itsehallintoelimiltä Hamasille kaksi vuotta myöhemmin vuoden 2007 vallankaappauksessa.
Päätöslauselma 338
Viisi vuotta myöhemmin YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman 338, joka vahvisti päätöslauselman 242 vaatien sen täytäntöönpanoa. Päätöslauselma 338 vaati lisäksi osapuolia aloittamaan rauhanneuvottelut: "Osapuolten on pantava päätöslauselma 242 kaikilta osin täytäntöön ja aloitettava neuvottelut oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan saamiseksi Lähi-itään."
Lähteet
- Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2.
Viitteet
- ↑ a b S/RES/242(1967) undocs.org. Viitattu 25.8.2022. (englanniksi)
- ↑ Security Council official records, 22nd year, 1382nd meeting United Nations Digital Library. 22.11.1967. Viitattu 25.8.2022. (englanniksi)
- ↑ Robert P. Barnidge Jr: Self-Determination, Statehood, and the Law of Negotiation: The Case of Palestine, s. 72-73. Bloomsbury Publishing, 2016-01-28. ISBN 978-1-5099-0240-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.8.2022). en
- ↑ The Palestinian National Charter: Resolutions of the Palestine National Council July 1-17, 1968 The Avalon Project. Yale Law School. Viitattu 7.1.2023.
- ↑ Hamas Charter MidEast Web Historical Documents. Viitattu 11.8.2023.
- ↑ William B. Quandt: Peace process : American diplomacy and the Arab-Israeli conflict since 1967. Washington, D.C.: Brookings Institution, 1993. 27810746. ISBN 0-520-08388-1, 978-0-520-08388-2, 0-520-08390-3, 978-0-520-08390-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.8.2022).
- ↑ Juusola 2005, s. 172
- ↑ Juusola 2005, s. 289
- ↑ UTAGOESUN: ISRAEL JA PALESTIINA – YK:N TYÖPÖYDÄLLÄ VUODESTA 1947 Suomen YK-liitto. 31.8.2016. Viitattu 11.8.2023.