Nykymaailmassa Pronssinen olkakirves on tärkeä rooli ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Pronssinen olkakirves on aihe, joka ei jää huomaamatta joko populaarikulttuuriin, yhteiskuntaan vaikuttamisensa tai ammattimaisen merkityksensä kautta. Tässä artikkelissa tutkimme Pronssinen olkakirves:een liittyviä eri näkökohtia sen alkuperästä ja kehityksestä sen merkitykseen nykymaailmassa. Eri näkökulmien ja konkreettisten esimerkkien analysoinnin avulla pyrimme ymmärtämään Pronssinen olkakirves:n todellista merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.
Pronssinen olkakirves on pronssista valumuottiin valamalla valmistettu kapeateräinen kirves, joka on soveltunut sekä työkirveeksi että asekirveeksi. Olkakirveet eivät olleet kauan käytössä, mutta niiden kehitystyö tuotti niistä monenlaisia malleja. Euroopassa ja Brittein saarilla niitä käytettiin keskisellä pronssikaudella 1800 eaa. alkaen ja Suomessa Skandinavian pronssikaudella periodien II ja III aikana eli 1500–1100 eaa.
Pronssikirves on olkakirves, jos se vartetaan ja sitomalla kiristetään halkaistuun puuvarteen, ja jos sen kääntymistä estetään vartta seuraavilla reunuksilla, ja vielä, jos terän liukumista on pyritty estämään poikittaisella olaalla.
Kirvestyypin toinen käytetty kotimainen nimitys on varsikeltti. Kirveellä on esiintymisalueellaan erikielisiä vastineita: tansk. paalstab, ruots. avsatsyxa (pålstave), saks. absatzaxt, engl. palstave, stopridge axes ja vir. õlgkirves.
Oscar Montelius selvitti pronssikirveiden kehitysvaiheet Skandinavian pronssikaudella jo 1800-luvun puolella. Ensimmäinen olkakirveeseen johtanut työkirveen tyyppi oli laakakirves, joka oli kuin tasapaksua kupari- tai pronssilevyä, joka oli kirveen muotoinen. Laakakirveellä oli pitkä varsi, joka työnnettiin halkaistuun puuhun ja sidottiin narulla siihen kiinni. Ratkaisu ei ollut kovin hyvä, sillä tätä kokeiltaessa puun varsi halkeaa helposti ja iskettäessä terä kääntyy lopulta vinoon. Vinoon kääntymistä ehkäistiin reunuskirveellä, jossa varren sivuille valettiin reunukset. Nyt puuvarsi sai reunuksista tukea eikä terä enää iskettäessä kääntynyt vinoon. Ongelmaksi jäi vielä puuvarren halkeaminen. Sitä yritettiin ehkäistä valamalla varren puoliväliin olka. Olka otti vastaan iskun eikä antanut puuvarren liikkua eteenpäin. Kokeiltaessa tätä kirvestä, on senkin huomattu halkaisevan puuvarsia. Lopullinen ratkaisu varren halkeiluun oli putkikirves.
Alankomaissa, kuten muuallakin läntisessä ja luoteisessa Keski-Euroopassa sekä Brittein saarilla ajoitetaan olkakirveet noin 1500–1100 eaa. eli sikäläiselle keskiselle pronssikaudelle. Nitä on löydetty myös Saksassa samoihin aikoihin. Kirveet on ajoitettu Suomessa ja Virossa periodille II noin 1400 eaa., mutta niitä käytettiin täällä vielä myös periodilla III noin 1200 eaa. asti.
Brittein saarilla alkoi kuparisten kirveiden valmistus ja yleistyminen 2500–2200 eaa., aluksi laakakirveiden ja sitten 1800 eaa. jälkeen myös reunuskirveiden muodossa. Pronssi esiteltiin noin 220 eaa., jonka jälkeen kupariesineet harvinaistuivat. Reunuskirveet saivat melko nopeasti rinnalleen olkakirveiden esimuotoja 1700–1600 eaa., jotka muuttuivat lopulta täysin kehittyneiksi muodoiksi noin 1500 eaa. jälkeen. Olkakirveiden rinnalle ilmaantuvat lisäksi putkikirveet noin 1300 eaa. Olkakirveitä käytettiin vielä 1000 eaa. jälkeen.