Ranskan taide

Ranskan taide, sekä kuvataide että arkkitehtuuri, on ollut eri aikoina länsimaisen taiteen keskiössä. Etenkin 1800-luvulla Ranskasta tuli paljon merkittäviä kuvataiteilijoita, kuten impressionismin perustaja Claude Monet, Paul Cézanne, Paul Gauguin, realistisen maalaustaiteen pioneeri Gustave Courbet ja Edgar Degas. 1900-luvun Ranskaan muutti paljon modernisteja, kuten Wassily Kandinsky ja Marc Chagall sekä Pablo Picasso Espanjasta. Maan oma tärkeä modernisti oli Georges Braque.

Ranskalaisista kuvanveistäjistä tärkeimpiä lienee Euroopan kuvanveistoon pitkään vaikuttanut Auguste Rodin ja valokuvataiteilijoista Henri Cartier-Bresson.

Muinaisaika

Ranskan taidehistoria alkaa Dordognessa sijaitsevista Lascaux’n luolamaalauksista. Ne ovat peräisin vanhemmalta kivikaudelta noin 15 000 vuotta sitten. Maalauksilla oli todennäköisesti maagisia tehtäviä. Hyvin luonnonmukaiset maalaukset esittivät eläimiä, kuten hevosia ja visenttejä, ja niitä voidaan edelleen pitää ylittämättöminä liiketutkielmina.

Antiikki

Kreikkalaiset perustivat 600-luvulla eaa. Välimeren rannalle Ranskaan siirtokunnan, joka kehittyi Marseillen kaupungiksi. Ranskassa ei kuitenkaan ole jäljellä merkkiäkään kreikkalaisesta kulttuurista. Keltit asettuivat Ranskaan 400-luvulta eaa. ja heidän taiteensa muistutti joka tavalla kelttiläistä taidetta, jota tuohon aikaan syntyi kaikkialla Euroopassa (vaikka ranskalaiset mielellään käyttävätkin siitä nimeä ”l’art gaulois”). Tämä kelttien taide, ”dessin curvilingne”, joka muodostuu suureksi osaksi tarve-esineistä ja koruista, on koristeltu kreikkalaisten ja roomalaisten mallien mukaan abstraktein, pyörein ja kiertävin muodoin. Usein sanotaan, että nämä ovat epätyypillisiä historiallisen ajan teosten asiallisuuteen ja tasapainoisuuteen verrattuna.

Kun roomalaiset valloittivat Gallian valtakuntansa alaisuuteen 57–52 eaa., se oli kehittymätön maa, joka omaksui nopeasti roomalaisen taiteen ja muovautui nopeasti valloittajan ihanteiden mukaisesti. Monet roomalaisen arkkitehtuurin parhaiten säilyneistä muistomerkeistä sijaitsevat Provencessa, Etelä-Ranskassa:

• ”Maison Carrée” -temppeli, Nîmes
• ”Pont du Gard” -akvedukti, Nîmes, kaupungin ulkopuolella
• Teatteri ja riemukaari, Orange.

Reliefit Orangen voitonkaaressa ovat esimerkki gallialais-roomalaisesta taiteesta, jossa kelttiläiset kiemurtelevat koristeet ja klassinen rakenne sijaitsevat samassa teoksessa varsinaisesti kohtaamatta.

Roomalaisesta taiteesta tuli Ranskassa hyvin tärkeä maan tulevalle taide-elämälle. Klassinen perusta näkyy Italiaa lukuun ottamatta Ranskassa selvemmin kuin missään toisessa maassa. Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen roomalaiset esikuvat muodostivat luonnollisen lähtökohdan ensimmäiselle varsinaisesti ranskalaiselle taiteelle.

Merovingit

Gallialais-roomalainen taide kärsi, kun visigootit, burgundit ja frankit alkoivat virrata maahan. Tilanne vakautui hiukan, kun ensimmäinen kristitty frankkikuningas Klodvig valtasi noin vuonna 500 osan siitä, mikä nyt on Ranska. Seuranneita 250 vuotta leimasivat kuitenkin ennen kaikkea hallitsevan merovingisuvun sisäiset ristiriidat.

Kaudelta ei ole jäljellä juuri mitään taidetta. Poikkeuksen muodostaa Poitiers’n Johannes Kastajan kastekappeli. Kiinnostavinta ovatkin käsikirjoitusten maalauskoristelut miniatyyrein. Niitä voidaan sanoa tyypilliseksi kelttitaiteeksi. Kaikki muodot ovat tiukasti tyyliteltyjä ja kirkkain värein maalattuja. Aiheet ovat usein kristillisiä ja perustuvat roomalaisiin tai itämaisiin esikuviin. Monet eläinten muodoista kehitetyt kirjaimet ovat kuitenkin erityisiä. Niitä voidaan pitää ensimmäisenä todella ranskalaisena taiteena.

Karolingit

Kaarle Suuri loi läntisen Euroopan ensimmäisen suuren valtion noin 800. Hän koki olevansa Rooman valtakunnan perillinen ja antoi kruunata itsensä kuninkaaksi Roomassa vuonna 800.

Hänen pyrkimystään koota ympärilleen oppineita ja kohottaa Euroopan yleistä kulttuuritasoa voidaan pitää Euroopan ensimmäisenä renessanssina. Juuri tämän niin kutsutun ”karonlingisen renessanssin” ansiosta on olemassa kopioita Vitruviusksen teoksesta De architectura libri decem. Monet hänen rakennuttamistaan palatseista ja luostareista tuli tärkeitä perustuksia renessanssille, joka pian alkaisi.

Kaarle Suuri vaihtoi myös vaikeasti luettavan merovingien unsiaali-kirjoituksen minuskeliin, josta kehittyi myöhemmin antiikvana tunnettu kirjaintyyli.

Arkkitehtuuri

Nykyisin Saksaan kuuluva Kaarlen palatsikappeli Aachenissa on parhaiten säilynyttä arkkitehtuuria karolingiajalta.

Ranskalaisella maaperällä sijaitsee vuodelta 806 peräisin oleva Orléansin Teodulfin yksityinen palatsikappeli Germigny-des-Prés'ssä, joka on säilynyt 1800-luvulla jälleenrakennetussa muodossa. Se muodostuu neljän pylvään varassa lepäävästä kupolista ja siihen kuului apsis sekä suuri torni.

Suurempi merkitys seuraaville tyylikausille oli luultavasti Abbevillen lähelle vuonna 799 rakennetulla Saint-Riquier’n luostarikirkolla, josta tuli romaanisen tyylin edelläkävijä. Saint-Riquier on rakennettu uudelleen käytettävissä olleiden tietojen mukaisesti.

Kuvataide

Karolingisten kirkkojen sisäpuoli oli koristeltu mosaiikeilla ja freskoilla. Koristelulla oli ennen kaikkea kasvatustehtävä: opettaa lukutaidotonta kansaa. Teokset ovat hävinneet lähes täysin, poikkeuksena mosaiikit Auxerressa sijaitsevassa Saint-Germain d’Auxerren luostarissa, joka rakennettiin 850. Kun freskojen tekeminen ei maksanut paljon, vanhemmat kuvat peitettiin uusilla.

Kirjat

Karolingisen kauden kirjojen maalauskoristelu ylitti kaiken muun aikansa taiteen. Vain harvoilla suurmiehillä oli varaa tilata näitä mahtiteoksia, joita koristivat kallisarvoiset värit, jalokivet ja kulta. Melkoinen osa tästä taiteen lajista on säilynyt ja joitakin teoksia voidaan jäljittää valmistuspaikkakuntiin, kuten Reims ja Tours. Raamatuista tunnetaan esimerkiksi Reimsissä valmistettu Ebbon Evangeliarium noin vuodelta 823 ja Tours’n Pyhän Martin luostarin (Monastère Saint Martin de Tours) koulukunnan kuvitetut Raamatut.

Romaaninen tyyli

Pääartikkeli: Romaaninen tyyli

Frankkien valtakunta jaettiin vuonna 843. Varsinaisen Ranskan voidaan sanoa syntyneen Kaarle Kaljupään valtakunnasta, joka sijaitsi nykyisen Ranskan länsiosassa. Erityisesti viikinkien muodostama uhka sai kuitenkin aikaan, ettei vakiintuneita oloja voitu saavuttaa seuraavien 150 vuoden aikana, jolloin feodalismi esti kaikki edistyspyrkimykset. Tätä aikaa kutsutaan ”pimeäksi ajaksi”, eikä sen taiteesta ole paljon sanottavaa.

Näkymät alkoivat valjeta kapetingien noustua valtaistuimelle 987 ja seuraavien vuosisatojen ajan alkoi useammasta esteettisestä ja rakenteellisesta uutuudesta kehittyä erilaisia koulukuntia ja työpajoja. Toisin kuin Saksan keisarikunnassa, jossa tänä aikana rakennettiin yhteneväisellä tyylillä, Ranskaan nousi hyvin erilaisia kirkkorakennuksia eri puolille maata. Yhdessä ne vaikuttivat kukin omalla tavallaan siihen, josta tulisi gotiikka.

Arkkitehtuuri

Romaaniset kirkot merkitsivät kirkkojen kapasiteetin merkittävää kasvua. Tilaa tarvittiin, sillä Santiago de Compostelaan johtavat pyhiinvaellusreitit kulkivat halki läntisen Ranskan. Pyhiinvaellukset alkoivat katolisen uskon keskuspaikoista, kuten Chartres, Pariisi, Vézelay ja Arles. Näiden ja pyhiinvaelluksen espanjalaisen kohteen välille pystytettiin kirkkoja, joiden tilat riittivät reitin kulkijoiden vastaanottamiseen. Uusilla kirkoilla oli monia yhteisiä piirteitä. Tästä seurasi, että niiden uudet rakenneratkaisut ja taiteelliset pyrkimykset levisivät nopeasti halki maan.

Normandiassa pystytettiin 1050-luvulla useita kolmilaivaisia kirkkoja, joissa oli monia niistä romaanisen arkkitehtuurin piirteitä, joista tulisi tyylin tuntomerkkejä. Aikaisemmin käytetyt paksut muurit korvattiin keskilaivalla, joka varustettiin klestoriumilla eli ikkunakerroksella ja kaarikäytävillä. Tämä loi sisätilaan pystysuoria linjoja ja päästi kirkkohuoneeseen valoa. Toinen uutuus oli läntinen kahdella tornilla varustettu fasadi. Pitkiä tiloja ja niiden holveja tuettiin eri korkeuksilta joko vapaasti seisovien pylväiden, pilastereiden, holvikantojen ja ruoteiden järjestelmillä.

Tulokseksi tuli rakenne, jossa yhtä keskilaivan jänneväliä vastasi kaksi sivulaivaa. Tämä, lukuisat ikkunat ja niiden yläpuolella olevat lehterit osoittavat kohti gotiikan läpinäkyvyyttä.

• Saint-Étienne, Caen, 1050 jälkeen.
• Sainte-Trinité, Caen, 1060 jälkeen.
• Notre-Dame, Jumièges, noin 1040–1070.

Nykypäivien Poitiers’n lähellä sijainneessa Poitoussa luotiin toisenlainen kirkkotila. Keskilaiva kruunattiin tynnyriholvilla ja sivulaivat ristiholvilla. Vaikutelma korosti vaakasuoria linjoja. Länsijulkisivun sijaan tornilla korostettiin rakennuksen keskikohtaa. Länsipuoli koristettiin runsain veistoksin, jotka sijoitettiin holvisyvennyksiin. Tämä jälkimmäinen muodostui gotiikan tunnusmerkiksi.

• Saint-Savin-sur-Garetempe, Poitou, noin 1070
• Notre-Dame-la-Grande, Poitiers, noin 1100.

Auvergnessä kirkot muistuttivat poitoulaisia, mutta tynnyriholvia korotettiin ”puolella kerroksella”, joka oli matala lehteriä muistuttava yläkerros. Keskilaivan paino jakautui poikkiholveille. Tärkeänä piirteenä gotiikkaan siirtyi tapa rakentaa sivulaivat kulkemaan molemmin puolin kuoria niin, että se voitiin kiertää kokonaan. Näin muodostui niin sanottu ambulatorium.

Akvitaniassa kirkot pystytettiin italialais-bysanttilaiseen tyyliin, jonka perustana oli kreikkalainen risti. Kaikki neljä jänneväliä katettiin kupuholvein. Tämä tyyli sai vain vähän seuraajia.

• Angoulêmen katedraali, noin 1105.
• Saint-Front Périgueux’ssä, 1120 jälkeen.

Benediktiinit, joiden pääluostari sijaitsi Burgundissa, pystyttivät kirkkoja, joissa yhdistyivät saatujen vaikutteiden parhaat piirteet. Clunyn luostarikirkko rakennettiin useassa vaiheessa kahdensadan vuoden aikana, kunnes se kehittyi 1109 kuolleen apotti Hugon aikana viisilaivaiseksi basilikaksi, jossa oli pylväskäytäviä, suippokaaria, triforium, klerestorio ja kaksi poikkilaivaa sekä suunnaton kuori ja ambulatorium, jota kaikkea ympäröivät tusina apsista ja useita torneja. Burgundilainen tyyli sai paljon seuraajia koko Ranskassa ja siitä tuli tärkeä piirre goottilaisiin katedraaleihin.

• Clunyn luostarikirkko 910, 950 ja 1088.
• Saint-Étienne, Nevers, noin 1063–1097.
• Notre-Dame, Paray-le-Monial, noin 1130.
• Saint-Lazare, Autun, noin 1130.

Kuvataide

Kun kirkkojen rakentaminen sai vauhtia 1000-luvulla, klassinen taideperinne oli täysin unohtunut: romaanisen tyylin kaudella ei syntynyt kuvanveistoa itsenäisenä taiteenalana ja suurempikokoisia veistoksia tehtiin oikeastaan vain Ranskan eteläosissa. Suurin osa tämän kauden teoksista oli alisteisessa asemassa tai vahvasti sidoksissa arkkitehtuuriin. Lähtökohtina omille teoksilleen kauden kuvataiteilijoilla oli käytettävissään maalauksin koristettuja kirjoja, korkokuvia ja taoksia, ja niinpä he loivat itsekin lähes yksinomaan matalia korkokuvia, jotka muistuttivat pitkälle vietyjä kaiverruksia. Kuva-aiheet sovitettiin lisäksi arkkitehtoniseen yhteyteen ja sijaitsivat tietyissä kirkkotilan osissa, kuten tympanon, friisi, koristeellinen seinäpeili (trymoo) tai kapiteeli.

Kuvien hahmot olivat ennen kaikkea pyhimyksiä ja enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia eläimiä. Ne voidaan ymmärtää eräänlaisiksi piktogrammeiksi: niissä ei esitetty kuvien kohteita, vaan sisältö sijaitsi kuvatason ulkopuolella ja se piti saada esiin ”lukemalla”. Niiden tehtävä oli ennen kaikkea opettaa – ne toimivat kirkon kristillisen sanoman kuvituksena – mutta ne välittivät viestiä epäsuorasti allegorioiden ja symbolien kautta. Sanoma oli usein monikerroksinen ja sen ymmärtämiseen tarvittiin tulkintaa. Suoremmin kertovia olivat kuvat, jotka selittivät Uuden testamentin sanomaa. Niissä esiintyi tyylitellyssä muodossa kappaleita, kuten laivoja, aseita ja rakennuksia, jotka voitiin tunnistaa Raamatun kertomuksista.

Kuten kirkkojen seinät, kaikki romaanisen kauden patsaat olivat maalattuja, mutta väriloistosta on nykyisin jäljellä vain vähäpätöisiä palasia. Poikkeuksen muodostaa Viennen departementissa sijaitsevaa Saint-Savin-sur-Gartempen luostarikirkkoa (Abbaye de Saint-Savin-sur-Gartempe), jota pidetään romaanisen arkkitehtuurin kypsimmän kauden tuotteena. Sen hyvin säilyneitä freskoja tynnyriholvin laella, asehuoneessa ja kuorissa on kutsuttu romaanisen taiteen vastineeksi renessanssimaalauksille Sikstuksen kappelissa. Niissä ei ole yritystä tilavaikutelman luomiseen vai luonnonmukaisuuteen, vaan niissä on esitetty vain muutamaa maaväriä käyttäen eeppisiä kohtauksia niin, että ne näyttävät tosilta todellisuuden tuolla puolen.

Romaanisen kauden kuvanveistäjät työskentelivät kirkkojen rakennustyömaiden yhteydessä toimivissa kouluissa tai työpajoissa, mutta arkkitehtuuriin verrattuna paikallisten kuvataiteilijoiden töiden eroja on vaikeampaa erottaa toisistaan. Joidenkin mestareiden nimet ovat säilyneet jälkipolville, mutta yksilöllisten erityispiirteiden erottaminen heidän teoksistaan on tuskin mahdollista.

”Saint-Serinin”-basilika Toulousessa muodosti tärkeän kuvanveistokeskuksen Languedocissa ja paljon tämän koulun töistä on jäljellä. Mestari Bernardus Gelduinus työsti muun muassa yllä kuvattua matalaa reliefityyliä. Vanhimmat teokset ovat vuodelta 1096.

Moissacin Pyhän Pietarin luostarikirkossa (Abbaye de Saint-Pierre) sijaitsee teos, jota kutsutaan usein romaanisen taiteen mestariteokseksi: ekspressionistiseen tyyliin toteutettu Pantokrator, eli Kristus maailman luojana, jota ympäröivät symboliset hahmot ja leijonat, kaikki järjestettynä niin eloisiin kohokuviin, että ne näyttävät haluavan irtautua kivistä.

Clunyn luostariin keskittyneenä oli Burgundissa toinen koulu, joka työskenteli veistoksellisemmalla ja eläväisemmällä tyylillä. Vain hyvin harva näistä töistä on jäljellä, mutta Autunin Saint-Lazare -kirkossa on joukko kapiteeleja, jotka on valmistettu mestari Gisabertuksen työpajalla. Niissä on dramaattisia ja kertovia Raamatun kohtauksia, joissa tiukkaan ahtautuneet ihmishahmot viittovat tanssivin ja keinahtelevin liikkein.

Vézelayssa sijaitseva Sainte-Marie-Madeleine luostarikirkon tympanon on yksi romaanisen taiteen mestariteoksista. Siinä hahmot on vapautettu taustasta ja ne muodostavat mielikuvituksellisen ja elämää täynnä olevan ihmisjoukon ilman, että rikkoisivat arkkitehtonisia kehyksiään.

Provencessa tehtiin veistoksia, jotka poikkesivat muiden tyylistä kookkaine klassistisine hahmoinen. Luultavimmin monet seudulla säilyneet roomalaiset muistomerkit inspiroivat veistäjiä 1100-luvun puolivälissä teoksiin, joita on muun muassa Arlesissa sijaitsevissa kirkoissa Saint-Gilles-du-Gard ja Saint-Trophîme.

Romaanista taidetta voidaan pitää maailman ensimmäisenä aidosti kristillisenä ja länsimaisena taiteena.

Goottilainen tyyli

Pääartikkeli: Gotiikka

1100-luvun ensimmäisellä puoliskolla valta keskittyi Ranskassa île-de-Francen seudulle, jossa kuningas Ludvig Pyhä ja hänen kanslerinsa apotti Suger toimivat. Heidän hyvin dokumentoitu toiveensa oli korvata feodaalinen yhteiskunta valistuneemmilla tavoilla. Se johti Pariisin yliopiston suosimiseen ja samalla vahvistui Ranskan asema yhtenäisenä ja johtavana eurooppalaisena kansakuntana.

Skolastikot Albertus Magnus ja Tuomas Akvinolainen opettivat Pariisissa ja seuraavan vuosisadan ajan vallitsi uudelleenarviointi Aristoteleen hengessä, jota he opettivat. Luontoa ei pidetty enää likaisena, vaan tiedon tärkeimpänä lähteenä. Uskonto säilyi tärkeimpänä syynä luoda taidetta ja kirkko oli edelleenkin tärkein taiteen tilaaja. Luonto tulkittiin kuitenkin nyt Jumalan luomistyön symbolisena esityksenä ja luonnon tutkiminen joutui uudelleen keskipisteeseen.

Aina satavuotiseen sotaan asti Ranska oli älyllisen, teknisen ja taiteellisen kehityksen keskus. Sodan vuoksi taiteen johtoasema joutui Ranskan ulkopuolelle. Myöhäisgotiikka onkin suuressa määrin saksalaista, englantilaista ja espanjalaista taidetta.

Taiteen suhteen tämä merkitsi, että suurisuuntaisten katedraalien työmaille pysytetyt kojut vetivät puoleensa arkkitehteja ja muita taiteilijoita, jotka työskentelivät saman työnjohdon alla. Kun eri katedraalien työmaiden välillä vaihdettiin ajatuksia, taiteellisista ja rakenteellisista pyrkimyksistä tuli yhteisiä kaikkialla Rankassa. Taide ei ollut olemassa itseään varten, vaan se oli pikemminkin kirkon palveluksessa. Gotiikkaa voidaan yhtä hyvin kuvata visuaalisten elementtien kautta kuin ymmärtää se pyrkimyksenä päästää valoa Jumalan huoneeseen. Kaikki goottilaisten rakennusten rakenteisiin liittyvät elementit olivat olemassa ennen kuin apotti Suger antoi vuonna 1144 pystyttää Saint-Denis’n luostarikirkkoon kuoria kiertävän ambulatoriumin, mutta gotiikan luonne löytyi vasta hänen pyrkimyksestään antaa kirkon täyttyä maalattujen lasien kautta virtaavasta valosta.

Katedraalit

Saint-Denisin katedraalin ambulatoriumissa käytettiin ensimmäistä kertaa suippokaarisia ristiruodeholveja tietoisella tavalla. Se vihittiin käyttöön apotti Sugerin ja kuningas Ludvigin läsnä ollessa. Voidaan sanoa, että tämä tilaisuus aloitti gotiikan kauden Ranskassa. Pylväät ja holvit muodostavat ilman painavia muureja kehyksen maalattujen ikkunoiden symboliikalle. ”Koko pyhäkön läpi virtaa käsittämätön ja jatkuva valo, joka tunkeutuu sisään kaikkein pyhimmistä ikkunoista” kuten apotti Suger sen ilmaisi.

Saint-Denis’in rakennetta jäljiteltiin useissa kirkkohankkeissa, joissa tavoiteltiin yhtenäisempää tyyliä ja pystylinjojen korostumista. Sensin katedraalia rakennettaessa säilytettiin yläkerros ja tuensiirto, samoin siinä on vielä klassiset, rauhalliset mittasuhteet. Pariisin Notre-Dame -katedraalissa rakennettiin yläkerrokset, mutta luovuttiin tuensiirrosta, joka antoi enemmän yhtenäisyyttä.

Noin vuonna 1200 löytyi ensimmäisen kerran täysgotiikalle ominainen tasapaino yksityiskohtien ja kokonaisuuden välille. Chartresin katedraalissa yläkerros korvattiin trifoliumilla ja kaarista tehtiin korkeampia samalla kun klerestoriumista tuli selvästi aikaisempaa kookkaampi. Tämän seurauksena keskilaivan yläosa tulvi nyt valoa ja väriä. Kaikkea sitoivat yhteen holvituet ja ruoteet, jotka muodostivat järjestelmällisen kokonaisuuden lattiasta lakikiviin ja muodosti tukipilarien kanssa kevyen vaikutelman. Kuorista tehtiin melkein yhtä suuri kuin keskilaivasta ja se ympäröitiin ambulatoriumilla, joka päästi tilaan vielä enemmän valoa.

Reimsin katedraali rakennettiin vielä valoisammaksi niin, että yläkerros tehtiin lähes pelkästään suurista koristeikkunoista ja ruusuikkunat tehtiin hyvin suuriksi. Yhtenäinen järjestelmä sitoo Reimsissä kuoria ja poikkilaivaa ja sisäänkäyntisyvennysten mitat on suhteutettu keskilaivan sisätilaan.

Vuonna 1220 aloitetussa Amiensin katedraalissa saavutettiin gotiikan kauden suurimmat mitat: sisäpuolelta mitattu kattokorkeus on 42 metriä, eikä keskilaivan seiniä voida oikeastaan enää kutsua seiniksi, sillä kaaret vievät enemmän kuin puolet korkeudesta ja kuori muodostuu hienostuneesta järjestelmästä, jossa yhdistyy 7 sisempää ja 12 ulompaa tukipistettä.

Viimeinen täysgotiikan katedraalihanke oli 1225 aloitettu Beauvais’n katedraalin kuori. Sen romahtamista 1280-luvulla voidaan pitää päätepisteenä täysgotiikan pyrkimykselle tasapainoilla rakenteellisten osien välillä ja siirtymisenä kohti myöhäisgotiikan koristeellisempaa vaikutelmaa, jota hallitsi tankotyöskentely, jonka kehitys saavutti huippunsa Pariisin Sainte-Chapelle-kappelissa, josta lähdettiin tekemään kokonaan lasitettua lipasta siellä reliikkinä säilytetylle Kristuksen piikkikruunulle (Euphorbia milii). Rakennuksen kuori muodostuu lähes täysin lasista ja sen tukijärjestelmä on minimoitu pilareihin, jotka on sijoitettu lähelle korkeaa julkisivua.

Kuvataide

Katedraalien lasimaalauksista tuli tärkeä osa gotiikan kuvailmaisua ja ne vaikuttivat voimakkaasti miniatyyrimaalaukseen, jonka keskus syntyi Pariisin yliopistoon Latinalaiskortteli. Kun munkit olivat aikaisemmin varustaneet kirjoja kokosivun kuvilla, sovelsivat nyt maallikot medaljonkeja niin, että kuvitus ja teksti muodostivat yhtenäisen sommitelman. Usein sommitelma ympäröitiin erilaisilla ornamenteilla ja kiekurakuvioilla. Toisin sanoen vaikutelma oli sama kuin rikkaasti koristelluissa katedraaleissa. Tunnettuja teoksia ovat esimerkiksi Jean Pucellen Brévière de Belleville, noin 1320 ja Limbourg-veljesten tuntien kirja Les Très Riches Heures du Duc de Berry 1300-luvun lopulta. Vuosisadan vaihteen seudulla keskiajalle tyypilliset tyylitellyt kuvat muuttuivat vähitellen merkittävästi realistisempaan suuntaan. Paul, Jean ja Hermann de Limbourgin kuvausta ranskalaisesta helmikuusta on kutsuttu taidehistorian ensimmäiseksi talvikuvaksi.

Ranskalainen maalaustaide sai vahvoja italialaisia vaikutteita, kun renessanssitaiteilija Simone Martini työskenteli paavin hovissa Avignonissa 1300-luvun puolivälissä. Hänen seuraajiaan on tapana kutsua Avignonin koulukunnaksi, École d’Avignon. Burgundissa taas vaikutti flaamilainen maalaustaide realistisempaan suuntaan, ”École fanco-flamande”, esimerkkinä Jean Malouel. Erilaisten erityisiä ranskalaisia piirteitä osoittaneiden sekatyylien esikulkijoina voidaan mainita esimerkiksi Moulinsin mestari ja Jean Fouquet. Heidän yhdistelmänsä realistisesta ja psykologisesta kuvauksesta muodosti pohjan selkeästi ranskalaiselle taiteelle seuraavina vuosisatoina.

.

Pariisissa työskenteli myös seinätekstiilien tekijöitä, kuten Nicolas Bataille. He tuottivat mahdollisesti edelleen ylittämättömiä huonetiloihin sovitettuja tekstiilisarjoja, joiden pituus saattoi olla 150 metriä.

Renessanssi

Pääartikkeli: Renessanssin taide

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Manierismi

Pääartikkeli: Manierismi

Tähän kauteen viitataan Ranskassa nimityksellä Fontainebleau-koulukunta. Sillä tarkoitetaan kahta myöhäisrenessanssin maalaustaiteen kautta. Niistä ensimmäinen ja merkittävämpi oli 1530–1560 ja jälkimmäinen noin 1590–1610. Manierismin tunnusmerkkejä ovat korostettu tyylittely ja taiteilijan omaa taituruuden ja sivistyksen esilletuominen.

Barokki

Pääartikkeli: Barokki

Arkkitehtuuri

Kuvataide

Rokokoo

Pääartikkeli: Rokokoo

Arkkitehtuuri

Kuvataide

Klassismi

Pääartikkeli: Klassismi (kuvataide)

1800-luku

1900-luku

Nykytaide

Pääartikkeli: Nykytaide

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.