Suomalainen nationalismi

Osa artikkelisarjaa
Nationalismi
Muodostus Eepos Laulu Lippu Kukka Kieli Kirkko Symboli Urheilu Uskonto Valtio
Käsitteet Autonomia Isänmaallisuus Itsemääräämisoikeus Kansakunta Solidaarisuus
Suuntaukset Arabi Bolševismi Etninen Hindut Hyvinvointi Kansallisromantiikka Konservatiivinen Liberaali Liberalismi Musta Populistinen Sikhit Sosialistinen Syndikalistinen Taloudellinen Ultra Valkoinen
Maittain Eurooppa Suomi Venäjä Intia Taiwan Yhdysvallat
Lisää aiheesta Etnosentrismi Globalismi Imperialismi Irredentismi Kommunitarismi Kuviteltu yhteisö Läheisyysperiaate Nativismi Revansismi
n k m

Suomalainen nationalismi syntyi poliittisena ilmiönä 1800-luvulla. Käsitteet Suomi, suomalaiset, Suomen kansa ja suomalainen kansakunta olivat yleistyneet jo 1700-luvulla. Nuori sivistyneistö rakensi 1800-luvulla määrätietoisesti suomalaista kansakuntaa ja valtiota luomalla kansallista filosofiaa, historiankirjoitusta, romaanitaidetta ja runoutta. Fennomaanit halusivat kohottaa suomen kielen sivistys- ja valtakielen asemaan Suomessa.

Kun Suomi oli itsenäistynyt joulukuussa 1917, kansallisuusaate sai uuden funktion yleisisänmaallisuutena. Esille nousi kielikysymys eli aitosuomalaisen liikkeen halu parantaa suomen kielen asemaa ruotsiin nähden itsenäisessä Suomessa. 1930-luvun puolivälissä kansallinen ajattelutapa ja kansallinen asenne oli noussut lävistämään jo koko suomalaisen yhteiskunnan mutta samalla siitä oli tullut sovinnollisempaa kun kielikysymys oli jo ratkennut. 2010-luvulla Suomen eduskuntapuolueista kansallismieliseksi itsensä määrittelee perussuomalaiset.

Suomalaiskansallisen aatteen synty 1700-luvulla

Käsitteet Suomi, suomalaiset, Suomen kansa ja suomalainen kansakunta yleistyivät 1700-luvulla, mutta julkisesti niihin ei vielä Ruotsin vallan aikana liitetty valtiolliseen tulevaisuuteen viittaavia merkityksiä. Joidenkin ruotsalaistutkijoiden mukaan Ruotsissa Suomi jo tuolloin käsitettiin kuitenkin selkeästi erillisenä valtakunnan osana, jonka asukkaat ainakin osittain myös itse identifioituivat omaksi kokonaisuudekseen. Valtio-oikeudellisessa mielessä oli kuitenkin olemassa vain yksi kansa, Ruotsin rahvas. Suomessa esimerkiksi Daniel Juslenius jo 1700-luvun alussa käytti sellaista isänmaan ja kansakunnan käsitteitä, joihin liittyi voimakas samaistuminen Suomeen ja suomalaisiin. Myös H. G. Porthan käytti 1780-luvulla luennoissaan johdonmukaisesti suomalaista kansakunnan käsitettä vaikkakaan ei liittänyt siihen ajatusta Suomen valtiollisesta tulevaisuudesta.

Poliittinen nationalismi 1800-luvulla

Poliittisena ilmiönä suomalainen nationalismi syntyi 1800-luvulla Venäjän vallan aikana, kun Suomesta oli tullut vuonna 1809 suuriruhtinaskunta. Uusi poliittinen kansallisuuskäsitys alkoi vähitellen murtautua maan väestön ajatteluun, ja julkisessa keskustelussa alkoi syntyä uusi tapa perustella kansallisen valtioyksikön olemassaoloa. Suomen kansan kielelliset ja kulttuuriset traditiot katsottiin valtiollisen tulevaisuuden perustaksi. Kun suomenkielinen lehdistö syntyi 1820-luvulla, kansakunnan rakentamisen uudet peruslinjat saivat myös suomenkielisen asun. Alettiin kirjoittaa ”Suomen kansan” historiaa, jonka johtoteemana olivat etnis-kielellisen kansakokonaisuuden menneisyys ja uuden poliittisen kokonaisuuden tulevaisuus. Myös etninen ja juridinen kansakäsite liitettiin toisiinsa. Radikaaleja ajatuksia kansallisesta politiikasta esitti etenkin A. I. Arwidsson, joka sai lopulta karkotustuomion.

1830-luvulla julkisuuteen nousi nuori sivistyneistösukupolvi, johon kuuluivat Elias Lönnrot, J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Heidän näkemyksensä mukaan kansallishengellä viitattiin etupäässä kansan tapojen ja kielen säilyttämiseen, kansanvalistukseen ja kansallisen korkeakulttuurin kehittämiseen. Nämä neljä miestä rakensivat seuraavina vuosikymmeninä määrätietoisesti suomalaista kansakuntaa ja valtiota luomalla kansallista filosofiaa, historiankirjoitusta, romaanitaidetta ja runoutta. Lönnrot kokosi suomalaisten kansalliseepoksen Kalevalan. Snellman paneutui kirjoituksissaan Suomen suuriruhtinaskunnan valtiollisen aseman vahvistamiseen. Snellman-instituutti kutsuu J. V. Snellmania muun muassa kansakunnan ”rakentajaksi” ja ”käsikirjoittajaksi”.

Yrjö Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiasta (1869–1873) esitteli ajatuksen, että valtiollisen kehityksen liikkeellepaneva voima oli kansa. Kansallisvaltion ajatus konkretisoitui ja politisoitui, ja kansansuvereenisuuden periaate ja kansan edustamisen kysymys nousivat uudelleen esiin. 1870-luvulla suomalainen nationalismi sai uuden poliittisen sisällön, ja keskeiseksi kysymykseksi nousi politiikan piirin laajentaminen ja vanhojen valtarakenteiden haastaminen kansan nimissä. Fennomaanit kuten Koskinen tukeutuivat kansanvalistukselliseen joukkojärjestäytymiseen ja pyrkivät muodostamaan kansan tahdosta näkemyksen, joka saisi kansan suomenkielisen valtaenemmistön kannatuksen. Liberaalit olivat huolissaan maan yhtenäisyyden vaarantumisesta ja korostivat isänmaan ja Suomen kansan jakamattomuutta, vaikka kieliä on kaksi.

Suomalaisen kansallisuusaatteen syntyä on pidetty eräänlaisena vastavaikutuksena myöhäiselle teollistumiselle. Teollistuminen lisäsi painetta yhdenmukaisuuteen ja kansalliseen yhteisöllisyyteen. Ne takasivat riittävän yhtenäisen työvoiman koulutuksen sekä helpottivat työvoiman liikkumista paikasta toiseen. Tapahtumasarja oli samanlainen esimerkiksi Virossa. Kansallisuusaate auttoi myös nostamaan Suomen ”historiattoman kansan”, tai ainakin sen parempiosaisten ryhmien, itsetuntoa.

Itsenäisyyden alla

Venäläistämispyrkimykset vahvistuivat Suomessa 1800-luvun loppua kohti, ja suomalaisuusliike jakautui tiukkaa vastarintaa kannattaneisiin perustuslaillisiin ja myöntyväisiin. Perustuslaillisia johti valtiopäivämies Leo Mechelin ja myöntyväisiä historioitsija J. R. Danielson-Kalmari. Lisäksi syntyi laiton aktivistiryhmä Kagaali. Suomenkieliset fennomaanit jakautuivat vanhasuomalaisiin ja heitä vähemmän myöntyväisiin nuorsuomalaisiin. Kansalaisvapauksia alettiin puolustaa Venäjän sortovaltaa vastaan lakkoilemalla. Vuoden 1906 valtiopäiväuudistus oli voitto suomenkieliselle kansallisuusliikkeelle, sillä ruotsinkielisen yläluokan asema asettui vastaamaan paremmin heidän osuuttaan väestöstä. Perustettiin myös Suomalaisuuden liitto kamppailemaan suomen kielen sekä nimien suomalaistamisen puolesta.

Vuonna 1910 alkoi uusi venäläistämisaalto, mikä sai suomalaisten passiivisen vastarinnan ja laittoman aktivismin viriämään uudelleen. Jotkut alkoivat haaveilla irtiotosta Venäjästä, joko palaamalla Ruotsin yhteyteen tai saavuttamalla täysi itsenäisyys. Lopullinen yllyke itsenäisyyteen tuli Venäjän vallankumouksista vuonna 1917.

Maailmansotien välillä

Kun Suomi oli itsenäistynyt joulukuussa 1917, kansallisuusaate sai uuden funktion. Kun kansallisuusaate oli aiemmin tavoitellut kansakunnan luomista, nyt siitä tuli kansakunnan olemassaolon turvaamiseen keskittyvää yleisisänmaallisuutta. Nationalismi voimistui Suomessa 1920-luvulla monestakin syystä. Nationalismin katsottiin pelastaneen maan bolshevismilta, ja itsenäisyys nosti kansallista ylpeyttä. Nationalistit olivat kuitenkin tyytymättömiä Suomen rajoihin, joiden sisälle ei ollut saatu esimerkiksi Itä-Karjalaa. He eivät myöskään pitäneet suomenruotsalaisten puheista suomalaisten rodullisesta ja sivistyksellisestä huonommuudesta, eivätkä kielilainsäädännön takaamasta ruotsin kielen vahvasta asemasta Suomessa. Suhdetta Ruotsiin ja suomenruotsalaisiin heikensi myös se, että Ruotsi ei ollut kiinnostunut puolustusyhteistyöstä Suomen kanssa.

Tärkeä osa nationalistista ajattelua oli sisällissodan näkeminen ”vapaussotana”. Suomen itsenäisyys nähtiin suurena sankarikertomuksena, jossa kansallinen vapaus oli voitettu pitkäjänteisellä työllä. Uhraukset ja taistelut olivat olleet omia, eikä itsenäisyyden mahdollistaneita kansainvälisiä kuvioita nostettu esille.

Aiemmasta fennomaniasta 1920-luvun uuteen isänmaallisuuteen siirtyi kielikysymys. Aitosuomalaiset alkoivat 1920-luvun puolivälissä vaatia kieliryhmien väestösuhteen mukaisia korjauksia esimerkiksi virkakoneistossa ja koululaitoksessa. Poliittiset liberaalit ja kulttuuriliberaalit taas katsoivat kosmopoliittisuutta ja kansainvälisyyttä kohti ja hylkäsivät ahdaskatseisena pitämänsä isänmaallisuuden.

Ylioppilasnuoriso oli maailmansotien välisenä aikana merkittävässä osassa kansallisuusaatteen muotoilussa ja levittämistyössä. Porvariston ja maaseutuväestön kulttuuri-ihanteita seuraavien opiskelijoiden toimintaan kuului äänekäs nationalismi, kielitaistelu sekä Suur-Suomi- ja heimoaatteen propagointi. Ylioppilaat halusivat puhdistaa paitsi yliopiston ruotsin kielestä myös Helsingin venäläisyyden muistosta. Helsingin yliopiston opiskelijoista noin neljännes kuului 1920-luvun lopulla aitosuomalaiseen Akateemiseen Karjala-Seuraan.

Itsenäisen Suomen kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntyi sadoittain nationalistisiksi luonnehdittavia yhdistyksiä ja järjestöjä. Niiden lisäksi syntyi kansallismielisiksi myös mahdollisesti katsottavia nuorisoseuroja ja suojeluskuntia. Suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat kansalliset järjestöt olivat tuolloin Suomalaisuuden liitto, Aitosuomalaisten Liitto, Akateeminen Karjala-Seura sekä Itsenäisyyden Liitto.

Työväenliikkeen asenne kansallisuusaatteeseen sisällissodan jälkeen oli lähinnä torjuva. Vasemmisto ei hyväksynyt suojeluskuntien toimia, ja myöskään kielikysymyksestä ei työväenliike innostunut. Esimerkiksi Helsingin Työväenyhdistyksen alustaja Ernst Lähde kuvaili vuonna 1932 vasemmiston tunnustavan kansallisuusaatteen myönteiset puolet, kuten oikeuden hoitaa asiansa omalla äidinkielellään, mutta hylkäävänsä militarismiin ja imperialismiin johtavan kiihkokansallisuuden.

Vuoden 1929 syksyllä sai alkunsa Lapuan liike, joka tavoitellessaan kommunistien toiminnan rajoittamista sai kaikki nationalistiset järjestöt puolelleen. Kun liike alkoi harjoittaa laittomuuksia, suuret valtakunnalliset kansallismieliset järjestöt julistautuivat tällaisista toimenpiteistä irti mutta silti vakuuttivat tukeaan Lapuan liikkeen alkuperäisille periaatteille. Vasta Mäntsälän kapina vuonna 1932 muodostui vedenjakajaksi.

Kielitaistelut ja nationalistien vaatimukset kielilain uudistamisesta huipentuivat eduskunnassa vuosina 1934–1935. Myös kansalliskiihkoiset ylioppilaat ryhtyivät tahollaan protesteihin, marsseihin, lakkoiluun ja suurten joukkokokousten järjestämiseen eri paikkakunnilla.

Kansallisuustaistelu menetti merkityksensä ensiarvoisena poliittisena ongelmana 1930-luvun lopussa yhtäältä Suomen ulkopolitiikan skandinavisen suuntauksen ja toisaalta yliopistolainsäädännön uudistuksen seurauksena, jossa suomen kielestä tuli Helsingin yliopiston ainoa hallintokieli. Hyökkäävä kommunistiviha, heimoaate ja Suur-Suomesta unelmointi väistyivät suomalaisen kansanvallan ja kansallisvaltion edellytysten pohdinnan sekä yleisemmän maanpuolustusaatteen tieltä. Samalla kansallinen ajattelutapa ja kansallinen asenne oli noussut lävistämään jo koko suomalaisen yhteiskunnan, ja suomalaisuustaistelu oli yleistynyt akateemisista ja maalaisliittolaisista ympyröistä kaikkiin suomenkielisiin porvarillisiin piireihin. Kalevalan juhlavuosi 1935 symbolisoi nationalismin vakiintumista vallitsevaksi ideologiaksi, ja samana vuonna peräti 74 000 suomalaista vaihtoi sukunimensä ruotsinkielisestä suomenkieliseksi.

Sotien jälkeen

Sotia edeltäneet koulutusaiheiset ristiriidat ja ruotsalaisvastaisuus hälvenivät 1940-luvulta alkaen, kun aiemmin suhteellisen harvoja suomenkielisiä oppikouluja syntyi nyt yhä tihenevässä tahdissa ja ruotsinkielisten yliedustus liike-elämässä väheni. Kiihkeä nationalismi ei maailmansodan seurauksena myöskään enää ollut suuressa huudossa.

Nationalismin uusi nousu alkoi 2010-luvulla, kun Suomeen tuli enenevissä määrin pakolaisia. Kansallismielisyyden nousu Suomessa oli osa maailmalla yleistä konservatiivisen oikeistopopulismin ja nationalismin merkityksen kasvua.

Suomen eduskuntapuolueista kansallismieliseksi itsensä 2010-luvulla määrittelee perussuomalaiset. Muita uusia nationalistisia järjestöjä ovat esimerkiksi Suomen Kansa Ensin -puolue ja Suomen Sisu.

Katso myös

• Suomen kansallissymbolit

Lähteet

• Hämäläinen, Pekka Kalevi: Kielitaistelu Suomessa 1917–1939. WSOY, 1968.
• Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi (toim.): Nationalismit. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29186-2.
• Valtonen, Pekka: Kosmopoliitteja ja kansallismielisiä, s. 234–249. Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-491-4.

Viitteet

Kirjallisuutta

• Tommila, Päiviö (päätoim.) & Pohls, Maritta (toim.): Herää Suomi: suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila, 1989. ISBN 9516572804.