Suomalainen siirtolaisuus

Suomalaisen siirtolaisuuden suurimmat kohdemaat ovat Ruotsi, Yhdysvallat, Kanada ja Australia. Suomesta muutti 1900-luvun taitteessa yli 300 000 henkeä Pohjois-Amerikkaan ja 1950–1970-luvulla yli 400 000 henkeä Ruotsiin. Näiden muuttojen seurauksena syntyivät suurimmat ulkosuomalaisyhteisöt. Ulkomailla asuvia Suomen kansalaisia on nykyisin noin 300 000 ja suomalaistaustaisia arvioidaan olevan noin 1,5 miljoonaa.

Suomeen

Suomalaisten esi-isät asuttivat joskus tämän maa-alueen. Aivan ensimmäiset Suomen maaperän asukkaat eivät olleet siirtolaisia, sillä maa oli vasta paljastumassa jääkautisen jääpeitteen ja korkealla olevan vedenpinnan alta, eikä ollut olemassa mitään vastaanottajamaata tai -yhteiskuntaa. Ajan myötä prosessi muuttui siirtolaisuudeksi, kun yhteiskunta sai rakenteita, joihin uudet tulijat sopeutuivat tai sopeuttivat yhteiskunnan mukanansa tuomiin rakenteisiin. Suomeen on tullut uutta väestöä ilmeisesti pieniä määriä useissa vaiheissa historian aikana. Muutto on tullut lähes poikkeuksetta lähialueilta, lähinnä Itämeren piiristä. Ilmeisesti aikaisempi väestö ei missään vaiheessa korvautunut toisella, vaan tulokkaat sulautuivat. Muutto ja kaupankäynti, kuten myöhemmin myös kulttuurillinen yhdistyminen kristittyyn Eurooppaan, toivat kuitenkin Suomeen uusia vaikutteita, jotka muokkasivat alueen asukkaiden kieltä ja kulttuuria. Suomen kieli ja suomalaisen kulttuurin jotkin piirteet säilyivät kuitenkin poikkeuksellisen vanhakantaisina.^lähde?

Uudeltamaalta Rääveliin

Rääveli oli keskiajalla vetovoimainen kauppakaupunki ja kaupungissa eli keskiajan loppupuolella runsaasti suomalaisia. Suomalaiset muuttivat Rääveliin pääasiassa läntiseltä Uudeltamaalta. Muuttoliike ei suuntautunut ainoastaan Rääveliin. Heitä muutti myös muualle Pohjois-Viroon sekä Liivinmaalle. Räävelin vetovoima heikkeni vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Suomen sisällä

Suomessa sisäinen siirtolaisuus kiihtyi voimakkaasti koko 1800-luvun aikana. Syyt olivat yleensä samat kuin ulospäinkin suuntautuvassa siirtolaisuudessa. Eräänlaisena yleisenä lähtökohtana voimakkaalle muuttoliikkeelle voidaan pitää ns. laillisen suojelun lakkauttamista 1800-luvun puolivälissä. Toisaalta 1800-luvulla maatalous ei enää työllistänyt riittävästi, perheen nuoremmat eivät saaneet maata viljelläkseen, ja syntyneet teollisuuspaikkakunnat houkuttelivat maaseudun maatonta ja irtainta väestöä. Osa palasi takaisin ja osa lähti eteenpäin oikeaan Amerikkaan, mutta kuitenkin iso osa jäi uudelle työ- ja asuinpaikalleen rakentamaan maata ja omaa tulevaisuuttaan. Pienemmässä mittakaavassa myös yksittäinen teollisuuspaikkakunta saattoi vetää puoleensa lähiympäristön irtainta väkeä ja niistä muodostui täten eräänlaisia maanomistusolojen uudistamista ajavien yhteiskuntaryhmien tavoitteiden jarruja: uudistusta ei tarvittu, sillä ylimääräinen väestö lähti muualle etsimään parempaa elämää.

Pohjois-Amerikkaan

Suomi onnistui pitkään sisäisellä kolonisaatiolla ja myöhemmin sisäisellä muuttoliikkeellä hillitsemään maastamuuttoa. Pohjois-Amerikkaan lähtijöitä oli ollut ennenkin, samoin lähti yksilöitä ja ryhmiä naapurimaihin Ruotsiin, Venäjälle ja Ruijaan. Mutta vasta 1800-luvun parantunut tiedonvälitys yhdessä kotimaisten olojen kanssa saivat aikaan joukkomuuton etenkin Yhdysvaltoihin. Oma osuutensa oli Yhdysvaltojen tarjoamilla etuisuuksilla, vapaalla maalla, vapaudella elää omaa elämäänsä, mahdollisuudella rikastua nopeahkosti jne. Suomesta muutettiin Pohjois-Amerikkaan selvästi vähemmän kuin Norjasta ja Ruotsista. Näistä maista lähti muutaman vuoden aikana yli 100 000 siirtolaista ja Norjasta ennen 1900-lukua lähtijöitä oli noin 500 000 ja Ruotsista 750 000 henkeä.^lähde? Väitetään, että 80 % ruotsalaisista 1600–1700-luvun Pohjois-Amerikkaan muuttaneista oli alun perin suomalaisia.^lähde? Toisaalla arvioidaan Delawaren Uuden Ruotsin siirtokuntaan muuttaneista uudisasukkaista olleen suomalaisiksi luokiteltavia noin puolet.

Suomalaisia oli 1800-luvun alkupuolella lähtenyt Ruijasta norjalaisten mukana siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Suomen valtioalueella muuttoliike Yhdysvaltoihin kosketti 1800-luvulla eritoten Pohjanmaata. Maakunnan erityisolot loivat pohjan siirtolaisuudelle. Suomessa siirtolaisuuden huippu osuu 1800-luvun loppupuolelle ja hivenen myös 1900-luvun alkuvuosiin. Virallisten tilastojen mukaan 198 827 Suomen kansalaista oli lähtenyt vuosina 1893–1907 siirtolaisina etenkin Yhdysvaltoihin, mutta jonkin verran myös Kanadaan. Vuonna 1930 suoritetussa laskennassa saatiin suomalaissyntyisiä tai suomalaisten jälkeläisiä Yhdysvalloissa 320 000 ja Kanadassa 44 000 henkilöä.^lähde?

Yhdysvaltoihin ja Kanadaan kohdistunut siirtolaisuus purki voimakkaasti juuri Pohjanmaan väestöongelmia. Savosta Amerikkaan muuttaminen oli vähäisintä. Pohjanmaalla eräät seurakunnat loivat aivan oman instituutionsa eli ns. Amerikan-kirjat, joilla pyrittiin seuraamaan muuttaneiden myöhempiä elämänvaiheita uudessa kotimaassa. Tutkimuksissa^{lähde tarkemmin?} on todettu, että suurimman muuttaneiden ryhmän muodostivat loiset ja vakinaista tointa vailla olevat mäkitupalaiset, eli juuri ne ihmisryhmät, joiden mahdollisuudet kotimaassa olivat vähäiset ja joiden elämään laillisen suojelun poistaminen eniten vaikutti. Toinen suuri ryhmä olivat sellaiset talollisten pojat ja tyttäret, joille ei riittänyt toimeentuloa kotitilalla, ja joille ei ollut tarjolla edes torppaa tai muuta vastaavaa ”omaa maata”. Nämä kaksi pääryhmää käsittivät yli puolet Suomesta lähteneiden siirtolaisten määrästä. Merkittävä osa siirtolaisista on ollut suomenruotsalaisia, varsinkin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Esimerkiksi 1893–1924 noin 20 % Pohjois-Amerikkaan muuttaneista suomalaisista oli ruotsinkielisiä.

Suomesta muuttaneita siirtolaisia on asunut kaikissa Yhdysvaltain ja Kanadan osavaltioissa, mutta erityisen paljon Yhdysvalloissa Minnesotan, Michiganin, Massachusettsin, Wisconsinin, New Yorkin, Oregonin ja Kalifornian osavaltioissa sekä Kanadan Ontariossa. 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella he työskentelivät etenkin kaivoksissa sekä metsä- ja rakennustyömailla. Hyvin monet hankkivat vaurastuttuaan omaa maata: keskilännen ja lännen osavaltioissa raivaamatonta metsämaata, itäisillä seuduilla taas autioituneita ja rappeutuneita maatiloja. Ensimmäisiä amerikansuomalaisia sanomalehtiä perustettiin jo 1870-luvulla, ja vuosikymmenien aikana ilmestyi kymmeniä lehtiä, joista useimmat jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi. Erityisesti 1900-luvun alkupuolella suomalaissiirtolaisten keskuudessa oli hyvin vireää yhdistystoimintaa, ja yhdistysten kokouksissa musiikki ja tanssi olivat keskeisellä sijalla.

Muuttoliike Suomesta Pohjois-Amerikkaan vilkastui jälleen toisen maailmansodan jälkeen, mutta pääasiallisena kohdemaana oli nyt Yhdysvaltain sijasta Kanada. Vuosien 1940 ja 1960 välisenä aikana Kanadaan muutti noin 15 200 suomalaista, mutta Yhdysvaltoihin alle puolet tästä eli noin 6 300 henkilöä. Siirtolaisuuden huippukautta olivat 1950-luvun alkuvuodet. Vuonna 1951 Suomesta muutti Kanadaan 5 210 henkilöä, kun vastaava luku Yhdysvaltain osalta oli vain 289 henkilöä.

Suomalaisilla siirtolaisilla on ollut Yhdysvalloissa vilkasta omaa järjestötoimintaa. Suomalaissiirtolaisten yhdistyksiä ovat muun muassa Kalevan Ritarit, Kalevan Naiset ja Yhdistyneet Kalevan Veljet ja Sisaret. Ensimmäinen suomi-koulu, jossa opetettiin suomen kieltä ja kulttuuria perustettiin Kanadaan 1960-luvulla. 1970-luvulla Yhdysvalloissa ilmestyi viisi suomenkielistä sanomalehteä, Kanadassa kolme. Sanomalehtien ohella on julkaistu useita aikakauslehtiä ja laajalti kirjallisuutta.

Pohjois-Amerikkaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina muuttaneista suomalaisista vain osa oppi kunnolla puhumaan englantia. Heidän lapsensa oppivat kotonaan puhumaan suomea, mutta koulussa he oppivat myös englantia. Näin toinen siirtolaispolvi oli kaksikielistä. Sen sijaan kolmannen polven siirtolaiset ja edelleen näiden jälkeläiset ovat osanneet vain englantia. Yhdysvalloissa vuonna 1960 tehdyn väestönlaskennan mukaan Suomessa syntyneitä siirtolaisia oli vielä runsaat 67 600 henkilöä ja heidän Yhdysvalloissa syntyneitä lapsiaan runsaat 173 200 henkilöä.

Pohjoismaihin

Siirtolaisuutta muihin Pohjoismaihin on Suomen alueelta ja Suomesta ollut pitkään. Ruotsin vallan aikana muutettiin vallankäytön keskukseen Tukholmaan, joka veti puoleensa myös liikemiehiä. Myös suomalaisten, lähinnä savolaisten, asuttaminen Ruotsin Värmlantiin ja Jämtlandiin sekä Norjaan oli tällaista siirtolaisuutta. 1800-luvun alussa näiden muuttajien jälkeläisiä arveltiin olevan noin 40 000 henkeä. Heti sotien jälkeen Ruotsiin muutettiin etenkin Pohjanmaan rannikon ruotsinkielisistä kunnista: esimerkiksi Korsnäsin asukkaista yli 7 prosenttia muutti Ruotsiin vuosina 1949–1950. Kaikesta huolimatta tämä muuttoliike oli kuitenkin marginaalista. Suuri muuttoliike Suomesta Ruotsiin tapahtui 1960-luvulla, jolloin työn ja paremman elintason toivossa Suomesta tehtiin noin 198 000 muuttoa (vuodet 1961–1970). Siirtolaisuus kohdistui Ruotsin suuriin teollisuuskeskuksiin, eritoten autoteollisuudesta eläville paikkakunnille. Useat ”liukuhihnat” olivat suomalaisten miehittämiä ja useissa yhteisöissä tuli suomen kielellä toimeen sekä töissä että vapaa-aikana.

Suomen suurimman siirtolaisaallon syyt olivat moninaiset. Ensinnäkin sodan jälkeisen jälleenrakennuksen kriittisimmät vuodet olivat takana. Ei tarvittu enää suurta uhrausta yhteisen hyvän puolesta. Lisäksi koko maassa elettiin voimakasta rakennemuutosta. Maaseutumainen Suomi kaupungistui vauhdilla, ja maan sisällä muuttoliike oli voimakkaampaa kuin koskaan aiemmin. Lähtijöitä luovuttaneilla alueilla kokonaiset kylät autioituivat. Samaan aikaa kuitenkin kova työttömyys koetteli autioituvia alueita ja sosiaaliturva oli vielä tuolloin heikko. Kun naapurissa Ruotsissa oli meneillään valtava teollinen ekspansio, joka työllisti kaikki halukkaat, niin muutaman rohkean ensilähtijän lähettämien tietojen perusteella kokonaiset perheet ja lähes kyläkunnat seurasivat paremman elämän kutsua.

Omalta osaltaan siirtolaisuutta edisti vuonna 1955 tapahtunut Suomen liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon, ja sen myötä yhteisiin työmarkkinoihin ja passivapaaseen alueeseen. Enää ei tarvittu suurta lähtöä ja siihen liittyviä papereita; vain meneminen riitti ja yleensä löytyi aina tuttu tai tutun tuttu, joka saattoi auttaa töiden ja asunnon löytämisessä. Siten lähtemisen helppous oli ainakin yksi osasyy siirtolaisuudelle Ruotsiin 1960-luvulla. Suuren siirtolaisuusaallon mukana muuttaneista osa on palannut takaisin joko eläkeläisenä tai muista syistä. Huomattava osa siirtolaisista sai hankittua ”oman Volvon” ja jäi jatkamaan elämäänsä uudessa kotimaassa. Tämän siirtolaisryhmän kohtelu Ruotsissa on ajoittain herättänyt kärjekästä keskustelua. Alkuaikojen kritiikki ja suomalaisiin kohdistuneet ennakkoluulot ovat vähitellen laantuneet, ja heistä on tullut olennainen osa Ruotsin monikulttuurillista yhteiskuntaa.

Venäjälle

Venäjä on aina ollut yksi siirtolaisuuden kohdemaa. Ruotsin suurvalta-ajan tuoksinassa 1600-luvulla kaikkiaan 30 000-40 000 uskonnoltaan ortodoksista karjalaista pakeni Venäjälle, esimerkiksi Tveriin syntyi omaleimainen siirtokunta näistä lähtijöistä. Lisäksi Inkerinmaan asuttaminen oli suurvallan mahtipolitiikkaa, ja eritoten näiden siirtolaisten jälkeläisiä on saapunut paluumuuttajina takaisin Suomeen.

Pietari suurine mahdollisuuksineen ja työtilaisuuksineen houkutteli Suomen asukkaita. Vapaaehtoinen muutto Suomesta Pietariin alkoi 1710-luvulla. Pietarin ruotsalais-suomalaisessa seurakunnassa oli 1730-luvulla noin 1500 jäsentä. He olivat enimmäkseen käsityöläisiä ja palvelusväkeä, joista suurin osa oli muuttanut Pietariin Suomesta. Vuonna 1840 suomalaisten lukumäärä Pietarissa oli 11 300, mikä vastasi 13 prosenttia Suomen kaupunkien asukasluvusta, vuonna 1870 noin 16 000 ja vuonna 1880 24 400. Suomenkieliset muodostivat vuonna 1870 kaupungin toiseksi suurimman kielivähemmistön saksankielisten jälkeen. Pietarin suomalaisen väestön lukumäärä kutistui 1800-luvun lopussa. Vuonna 1910 suomalaisten lukumäärä Pietarissa oli enää 17 100, mikä vastasi 4 prosenttia Suomen kaupunkien asukasluvusta. Pietari oli sata vuotta sitten yksi suurimmista kaupungeista, joissa puhuttiin suomea. Eritoten Pietari houkutteli Karjalan ja osittain Savonkin väestöä. Pietarin lisäksi Venäjän kaukaisimmat kolkat houkuttelivat uskaliaimpia suomalaisia, mutta heidän määränsä oli vähäinen.

Venäjälle muuttaneiden suomalaisten lukumäärästä ei ole tarkkoja tietoja, mutta se kasvoi 1880- ja 1890-luvulle saakka. Silloin noin 40 000 suomalaista oleskeli Venäjällä Pietarin Suomen passiviraston myöntämillä passeilla. Muutto ilmeisesti laski vuoden 1880 paikkeilla. Suomen väestönlaskenta vuonna 1910 ilmoitti poissaolevan väestön tilastossaan runsaan 30 000 suomalaisen oleskelevan Venäjällä.

Myöhemmin vastaavaa, osin pulan ja työttömyyden vauhdittamaa mutta myös voimakkaan poliittisesti orientoitunutta siirtolaisuutta ja värväystä Venäjälle tapahtui 1920- ja 1930-luvuilla. Kommunistivainojen vuoksi moni katsoi parhaaksi paeta rajan taakse. Määräksi on Matti Lackman arvioinut 15 000–16 000. Suomenlahden saaristosta kerrotaan, että lähtijöitä käytettiin hyväksi, vietiin rahat ja lähetettiin airottomilla veneillä matkaan. Koska monilla suomalaisilla ei ollut henkilöpapereita, passia, heihin suhtauduttiin rajan takana epäluuloisesti, usein arveltiin jopa Etsivän Keskuspoliisin agenteiksi. Monet palautettiin Suomeen, jotkut joutuivat vankileirille Siperiaan, ja kohtelu oli yleisesti ankaraa. Optimistisimmat ja aatteeseensa uskoneet pitivät Neuvostoliitossa vallinnutta olojen surkeutta ja raskasta työtä tilapäisenä ja ohimenevänä ilmiönä, kunnes 1930-luvulla alkoi Stalinin terrori, jonka uhreina useimmat Neuvostoliittoon tulleet suomalaissiirtolaiset saivat surmansa.

Yksi Venäjälle ja Neuvostoliittoon muuttaneiden suomalaisten ryhmä olivat ne amerikansuomalaiset, joiden unelma työläisten vapaasta valtiosta ei ollut toteutunut Yhdysvalloissa. Vuonna 1917 monille amerikansuomalaisille vasemmistolehdille Venäjän lokakuun vallankumous oli ollut mielenkiintoisempi aihe kuin Suomen itsenäistyminen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen raha hallitsi voimakkaasti Yhdysvaltain talouselämää, työläisistä puristettiin kaikki irti ja kansainvälinen syndikalistinen ammattijärjestö IWW hajosi sisäisiin ristiriitoihin. Muuttoliikettä vauhdittivat Wall Streetin pörssiromahdus ja 1930-luvun alun työttömyys. Laman aikana "uuteen työläisten ihannevaltioon" lähteneet eivät olleet yksinomaan vasemmistolaisesti ajattelevia, köyhiä ja työttömiksi joutuneita, vaan myös monet talonomistajat tarttuivat neuvostopropagandan syöttiin. Yhdysvalloista muutti Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla arviolta 6 000 suomalaistaustaista siirtolaista. Karu neuvostotodellisuus löi heitä kuitenkin varsin pian päin kasvoja.

Muualle maailmaan

Eräs suomalaisen siirtolaisuuden kohde oli Etelä-Amerikka, jonne perustettiin 1900-luvun alkupuolella idealistisiin aatteisiin perustuvia siirtokuntia. Näiden yhteisöjen tavoitteena oli olla onneloita, joissa ihmiset saattoivat toteuttaa vapaasti omia toiveitaan, omistaa maata ja tehdä työtä vapaana yhteiskunnan painolastista. Näissä yhteisöissä oli melko anarkistinen yhteiskuntamalli, eivätkä monet siirtokunnista olleet kovin elinvoimaisia. Jotkut yhteisöistä ovat kuitenkin yhä olemassa ja toimivat tavalla tai toisella.

Kaukosiirtolaisuus Yhdysvaltoihin väheni 1900-luvun edetessä johtuen maan tiukentuneesta siirtolaispolitiikasta. Nykyisin Suomesta Yhdysvaltoihin suuntautuu lähinnä korkeasti koulutettujen ihmisten vähäinen virta. Toisen maailmansodan jälkeen Australia korvasi muuttokohteena Yhdysvallat. Sodan jälkeen oman muuttajaryhmänsä ovat muodostaneet ulkomaille avioituneet suomalaiset naiset. Heitä on merkittävässä määrin asettunut muun muassa Saksaan. Toinen erityisryhmä ovat veropakolaiset. Suurituloiset muuttajat ovat asettuneet veroparatiiseihin, jotka kohtelevat heitä verotuksessa hellemmin kuin kovemman verotuksen kotimaa.

Katso myös

• Suomen Siirtolaisuusmuseo
• Siirtolaisuusinstituutti
• Suomalaiset ihannesiirtokunnat

Lähteet