Suuri vokaalisiirtymä
Nykymaailmassa Suuri vokaalisiirtymä on aihe, joka on herättänyt paljon kiinnostusta ja keskustelua. Alkuperäistään nykypäivän merkityksellisyyteen asti Suuri vokaalisiirtymä on ollut eri alojen asiantuntijoiden tutkimuksen ja tutkimuksen kohteena. Sen vaikutus yhteiskuntaan, kulttuuriin ja talouteen on ollut merkittävä ja sen vaikutus on levinnyt maailmanlaajuisesti. Tässä artikkelissa tutkimme Suuri vokaalisiirtymä:n eri puolia sen kehityksestä ajan mittaan sen vaikutuksiin nykymaailmassa. Analysoimme sen merkitystä ja pohdimme sen merkitystä nykyisessä tilanteessa tavoitteenamme tarjota kattava ja päivitetty näkemys tästä aiheesta.
Suuri vokaalisiirtymä (engl. Great Vowel Shift) tarkoittaa englannin kielessä pääasiassa vuosien 1400 ja 1700 välisenä aikana tapahtuneita äänteenmuutoksia. Muutokset tapahtuivat ensin Etelä-Englannissa, mutta muuttunut ääntäminen on sittemmin levinnyt käytännöllisesti katsoen kaikkiin englannin kielen muotoihin. Näissä äänteenmuutoksissa muuttui kaikkien keskienglannin kaikkien pitkien vokaalien ääntämys. Suppeat pitkät suljetut vokaalit /i:/ ja /o:/ muuttuivat useimmissa tapauksissa diftongeiksi, muut pitkät vokaalit taas jokainen astetta suppeammiksi. Samoihin aikoihin myös joidenkin konsonanttien ääntämys muuttui tai niitä ei enää eräissä tapauksissa äännetty ollenkaan. Toisinaan nämäkin muutokset luetaan kuuluvaksi samaan tapahtumasarjaan, joka tunnetaan suurena vokaalisiirtymänä.
Englannin oikeinkirjoitus vakiintui pitkälti 1400- ja 1500-luvuilla. Pian sen jälkeen suuressa vokaalisiirtymässä kielen ääntämys muuttui perusteellisesti, mutta oikeinkirjoitusta ei juuri muutettu. Tämä onkin keskeisin syy siihen, miksi englannin kielen ääntäminen ja oikeinkirjoitus poikkeavat niin paljon toisistaan. Suurta vokaalisiirtymää tutki ensimmäisenä järjestelmällisesti tanskalainen kielitieteilijä Otto Jespersen (1860–1943), joka myös nimesi sen.
Syyt
Suuren vokaalisiirtymän syitä ei tunneta. Tutkijat ovat väitelleet asiasta runsaasti, mutta yksimielisyyteen ei ole päästy. Suurimmat muutokset tapahtuivat 1400- ja 1500-luvuilla, ja niiden alkuperä on ainakin osittain foneettinen. Asiaan vaikuttaneiksi syiksi on arveltu seuraavia:
- Väestön liikkuminen: Tämä on yleisimmin hyväksytty teoria. Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että nopea väestön siirtymä Kaakkois-Englannista Englannin keskiosiin mustan surman jälkeen sai aikaan murteiden yhteentörmäyksen, jonka seurauksena Lontoon asukkaiden puhuma kielimuoto eriytyi kaupunkiin muualta muuttaneiden puhumasta kielestä niin, että vokaalijärjestelmä muuttui.
- Ranskalaiset lainasanat: Toiset ovat väittäneet, että englantiin tulleet lukuisat ranskalaisperäiset lainasanat olivat keskeinen syy äänteenmuutoksiin.
- Keskiluokkainen hyperkorrektius: On myös väitetty, että ranskalainen ääntämys sai keskiluokan piirissä arvostetun prestiisiaseman, joka kenties liittyi siihen, että samoihin aikoihin Englannin aiemmin ranskaa puhunut aatelisto siirtyi käyttämään englantia. Tämän vuoksi sanoja olisi ryhdytty ääntämään hyperkorrektisti, mikä lopulta johti siihen, että vokaalit alettiin ääntää ranskaa epäonnistuneesti jäljitellen.
- Sota Ranskaa vastaan: Vastakkainen teoria väittää, että päinvastoin Ranskaa vastaan käytyjen sotien ja ranskalaisvastaisten tunteiden vaikutuksesta englantia päin vastoin alettiin tietoisesti ääntää tavalla, joka mahdollisimman vähän muistuttaisi ranskaa.
Yleiset muutokset
Suurin ero vuonna 1400 puhutun keskienglannin ja nykyenglannin ääntämysten välillä on pitkien vokaalien välillä.
Keskienglannissa oli seitsemän vokaalia. Niistä /a/, /e/, /i/, /o/ ja /u/ äännettiin kutakuinkin samoin kuin vastaavat vokaalit useimmissa mannereurooppalaisissa kielissä ja myös suomessa; kaksi muuta olivat /ɔ/ ja /ɛ/, jotka merkittiin kirjainyhdistelmillä ea / ja oa. Kun englannin oikeinkirjoitusta kuitenkaan ei suuresta vokaalisiirtymästä huolimatta sanottavasti muutettu, samat vokaalikirjaimet tarkoittavat englannissa nykyisin varsinkin pitkinä aivan eri äänteitä kuin useimmissa muissa latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä. Tämä kuvastuu vokaalikirjainten englanninkielisissä nimissäkin: niinpä a on /ei/, e /i:/, i /ai/, o /ou/ ja u /ju:/.
Myös saksan kielessä oli jo aikaisemmin tapahtunut vokaalien äänteenmuutoksia, jotka muistuttavat englannin suurta vokaalisiirtymää, mutta saksassa oikeinkirjoitustakin on sen mukaisesti muutettu. Niinpä keskiyläsaksan sanasta bizen on tullut nykysaksan beißen.
| Sana | merkitys | Vokaalin ääntämys | |
|---|---|---|---|
| Myöhäinen keskienglanti ennen suurta vokaalisiirtymää |
Nykyenglanti suuren vokaalisiirtymän jälkeen | ||
| bite | purra | /iː/ | aɪ |
| meet | tavata | /eː/ | iː |
| meat | liha | /ɛː/ | |
| serene | juhlallinen | ||
| mate | puoliso | /aː/ | eɪ |
| out | ulos | /uː/ | aʊ |
| boot | saapas | /oː/ | uː |
| boat | vene | /ɔː/ | oʊ |
| stone | kivi | ||
| Sana | Merkitys | Diftongin ääntämys | |
|---|---|---|---|
| Myöhäinen keskienglanti ennen suurta vokaalisiirtymää |
Nykyenglanti suuren vokaalisiirtymän jälkeen | ||
| day | päivä | /æɪ/ | eɪ |
| they | he | ||
| boy | poika | ||
| law | laki | /ɑʊ/ | ɔː |
| knew | tiesi | /eʊ/ | juː |
| dew | kaste | /ɛʊ/ | |
| know | tietää | /ɔʊ/ | oʊ |
Nämä taulukot osoittavat tärkeimmät vuoden 1400 jälkeen tapahtuneet vokaalien muutokset. Ääntämys on merkitty kansainvälisen foneettisen aakkoston mukaisesti, ja nykyinen ääntämys vastaa englannin yleiskielistä käytäntöä (Received Pronunciation). Suuri vokaalisiirtymä tapahtui noin vuosien 1400 ja 1600–1700 välillä. Äänteenmuutoksia on tapahtunut vielä vuoden 1700 jälkeenkin, mutta niiden ei yleensä katsota kuuluvan suureen vokaalisiirtymään.
Yksityiskohtaisemmin
Keskienglannin vokaalijärjestelmä
Kuten edellä todettiin, ennen suurta vokaalisiirtymää Etelä-Englannissa puhutussa keskienglannissa oli seitsemän pitkää vokaalia, joita nykyisessä kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa vastaavat merkit /iː eː ɛː aː ɔː oː uː/. Niistä /ɔː/ oli /a/:n ja /o:/:n välinen pyöreä puoliväljä takavokaali, //ɛ:/ taas suomen e:n ja ä:n välinen lavea puoliväljä etuvokaali, muut vastasivat samoilla kirjaimilla merkittyjä suomen kielen vokaaleja. Nämä vokaalit esiintyivät esimerkiksi sanoissa bite, meet, meat, mate, boat, boot ja out.
| etuvokaali | takavokaali | |
|---|---|---|
| suppea | /iː/: bite | /uː/: out |
| puolisuppea | /eː/: meet | /oː/: boot |
| puoliväljä | /ɛː/: meat | /ɔː/: boat |
| väljä | /aː/: mate | – |
Kaikissa näissä sanoissa oli pitkä vokaali, mutta ne lausuttiin keskienglannissa täysin toisin kuin kuin nykyenglannissa.
Myös eräiden lyhyiden vokaalien ääntämys muuttui, joskin toisin kuin pitkien. Niinpä lyhyt /a/ muuttui useimmissa tapauksissa suomen ä:n kaltaiseksi /æ/:ksi (esimerkiksi sanoissa man ja cat), lyhyt /u/ taas suomen a:ta muistuttavaksi mutta hieman suppeammaksi vokaaliksi /ʌ/ (esimerkiksi sanassa hut).
Muutokset
Noin vuoden 1300 jälkeen keskienglannin pitkille vokaaleille tapahtui seuraavat muutokset:
- Diftongisoituminen – suppeat vokaalit /iː uː/ muuttuivat diftongeiksi /ai/ ja /ou/.
- Vokaalin nousu – viisi muuta vokaalia, /eː ɛː aː ɔː oː/, muuttuivat kukin asteen verran suppeammiksi.
Nämä muutokset tapahtuivat vähitellen useiden vuosisatojen kuluessa, ja ne voidaan jakaa kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa suppeat vokaalit /i:/ ja /u:/ muuttuivat diftongeiksi /ei ou/ tai /əi əu/. Toisessa vaiheessa väljä vokaali /a:/ muuttui useimmissa tapauksissa /e:/:ksi, puoliväljät vokaalit /ɛː ɔː/ taas suljetuiksi vokaaleiksi :i :o:/.
Suuressa vokaalisiirtymässä eri vokaalit eivät sulautuneet yhteen, joten varhaisessa nykyenglannissa siirtymän jälkeen oli yhtä monta vokaalifoneemia kuin keskienglannissa ennen siirtymää. Esimerkiksi sanojen meet ja meat vokaalit olivat erilaisia, mutta nykyisin molemmat sanat lausutaan /miːt/.
Myöhemmin, 1500- ja 1600-luvuilla, tapahtui kuitenkin useitakin sulautumisia, joista joidenkin vaikutus näkyy yksittäisissä nykyenglannin sanoissa, kuten great, jossa oleva vokaali ääntyy diftongina /eɪ/, kuten sanassa mate, ei pitkänä vokaalina /iː/, kuten sanassa meat.
Seuraava kaavio esittää yksinkertaistetusti muutokset, jotka tapahtuivat myöhäisen keskienglannin (ME), varhaisen nykyenglannin (EModE) ja nykyenglannin (ModE) välillä. Siitä käyvät ilmi ääntämiset vuosina 1400, 1500, 1600 ja 1900, jotka voidaan myös kuunnella äänitiedostoista.
| Word | Vokaalin ääntämys | Äänitiedosto | |||
|---|---|---|---|---|---|
| Myöhäinen ME | EModE | ModE | |||
| 1400 | 1500 | 1600 | by 1900 | ||
| bite (purra) |
 /iː/ (ohje) |
/ei/ | /ɛi/ | /aɪ/ (ohje) |
|
| out (ulos) |
/uː/ (ohje) |
/ou/ | /ɔu/ | /aʊ/ (ohje) |
|
| meet (tavata) |
/eː/ (ohje) |
/iː/ (ohje) |
|||
| boot (saapas) |
/oː/ (ohje) |
/uː/ (ohje) |
|||
| meat (liha) |
/ɛː/ (ohje) |
/eː/ (ohje) |
/iː/ (ohje) |
||
| boat (vene) |
/ɔː/ (ohje) |
/oː/ (ohje) |
/oʊ/ (ohje) |
||
| mate (puoliso) |
/aː/ (ohje) |
/æː/ | /ɛː/ (ohje) |
/eɪ/ (ohje) |
|
Näistä säännönmukaisuuksista on kuitenkin joukko poikkeuksia. Esimerkiksi labiaalikonsonanttien edellä sekä myös /j/:n jäljessä {{IPA|/u:/ ei muuttunut, vaan se on säilynyt ennallaan, kuten esimerkiksi sanoissa soup ja rooom (joista jälkimmäinen kirjoitettiin keskiajalla roum.)
Ensimmäinen vaihe
Ensimmäisessä vaiheessaan suuri vokaalisiirtymä vaikutti puolisuppeisiin (/eː oː/) ja suljettuihin suppeisiin (/iː uː/). Näistä edelliset esiintyvät esimerkiksi sanoissa beet ja boot, jälkimmäiset sanoissa bite ja out. Puolisuppeat vokaalit /eː oː/ muuttuivat suppeiksi /iː uː/ ja ennestään suppeat /iː uː/ diftongeiksi. Tämä tapahtui kauttaaltaan ennen vuotta 1500, ja niinpä tuolloin sanat beet ja boot lausuttiin jo samoin kuin nykyenglannissa. Sanoissa bite ja out äännettiin jo tuolloin diftongit, mutta ei samat diftongit kuin nykyisin.
| Word | Vokaalin ääntämys | |
|---|---|---|
| 1400 | 1550 | |
| bite | /iː/ | /ɛi/ |
| meet | /eː/ | /iː/ |
| out | /uː/ | /ɔu/ |
| boot | /oː/ | /uː/ |
Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että keskienglannin suppeat vokaalit /iː uː/ muuttuivat diftongeiksi ennen vuotta 1500 mutta eri mieltä näiden diftongien silloisesta laadusta. Lassin mukaan sanat bite (purra) ja out (ulos) lausuttiin diftongistumisen jälkeen /beit/ ja /out/. Myöhemmin diftongit /ei ou/ olisivat muuttuneet ensin muotoon /ɛi ɔu/, myöhemmin muotoon /əi əu/ ja lopulta nykyiseen muotoonsa /aɪ aʊ/. Tähän viittaa varhaisten ortoepistien jättämä todistusaineisto ajalta ennen Hodgesia (1644).
Muun muassa Dobson (1968), Kökeritz (1953) ja Cercignani (1981) ovat teoreettisin perustein kuitenkin väittäneet, vastoin 1500-luvulta säilynyttä todistusaineistoa, että pitkät vokaalit /iː uː/ muuttuivat suoraan diftongeiksi /əi əu/, mahdollisesti kuitenkin aluksi muotoihin /ɨi ɨu/.
Todistusaineisto englannin pohjoisista murteista ja Skotlannista viittaa siihen, että ensimmäisinä muuttuivat puolisuppeat vokaalit /eː oː/. Kun nämä keskienglannin vokaalit muuttuivat yhä enemmän /i:/n ja /u:/:n kaltaisiksi, jotka nekin molemmat esiintyvät jo keskienglannissa, viimeksi mainitut muuttuivat tämän siirtymän vaikutuksesta diftongeiksi /ei ou/. Tämäntyyppistä äänteenmuutosta, jossa yhden vokaalin ääntämys muuttuu toisen vokaalin kaltaiseksi, minkä vuoksi myös jälkimmäisen ääntämyksen on muututtava, sanotaan "työntäväksi ketjuksi".
Professori Jürgen Handke on kuitenkin väittänyt, että jonkin aikaa keskienglannin pitkä /i:/:tä vastaava vokaali lausuttiin eri sanoissa eri tavoin, toisinaan /i:/ ja toisinaan /əi/. Esimerkiksi sanassa high olisi tuolloin lausuttu pitkä /i:/, sanoissa like ja my sen sijaan diftongi/əi/. Niinpä loogisista syistä suppeat vokaalit /iː uː/ olisivat muuttuneet diftongeiksi ennen kuin /e:/ ja /o:/ muuttuivat niiden kaltaisiksi. Tämän tyyppistä muutosta sanotaan "vetäväksi ketjuksi".
Toinen vaihe
Suuren vokaalisiirtymän toinen vaihe vaikutti keskienglannin väljään vokaaliin /aː/, esimerkiksi mate, sekä puoliväljiin vokaaleihin /ɛː ɔː/, jotka esiintyivät sanoissa meat ja boat. Noin vuoteen 1550 mennessä keskienglannin pitkä /aː/ oli muuttunut etuvokaaliksi /æː/. Myöhemmin, vuoden 1600 jälkeen, se kehittyi edelleen vokaaliksi /ɛː/, samaan aikaan kun keskienglannin puoliväljät vokaalit /ɛː ɔː/ muuttuivat puolisuppeiksi vokaaleiksi /eː oː/.
| Sana | Vokaalin ääntämys | ||
|---|---|---|---|
| 1400 | 1550 | 1640 | |
| meat (liha) |
/ɛː/ | /ɛː/ | /eː/ |
| mate (puoliso) |
/aː/ | /aː/, /æː/ | /ɛː/ |
| boat (vene) |
/ɔː/ | /ɔː/ | /oː/ |
Myöhemmät yhteensulautumiset
Suuren vokaalisiirtymän ensimmäisessä ja toisessa vaiheessa pitkät vokaalit siirtyivät, kuitenkin ilman että alkuperältään erilaiset vokaalit olisi alettu ääntää samalla tavalla. Vasta toisen vaiheen jälkeen jotkin vokaalit ovat sulautuneet yhteen, toisin sanoen ero niiden väliltä on hävinnyt. Nämä myöhemmät muutokset vaikuttivat myös keskienglannin diftongiin /ai/, joka esiintyi esimerkiksi sanassa day (päivä), niin että se yksinkertaistui pitkäksi vokaaliksi /ɛː/, ja se alettiin näin ollen ääntää samoin kuin sanoissa mate esiintyvä vokaali, joka keskienglannissa oli äännetty /a:/. Joissakin murteissa myös keskienglannin sanoissa meet ja meat esiintyvät vokaalit, joista edellinen oli keskienglannissa äännetty /e:/, jälkimmäinen /ɛː/, esimerkiksi sanassa meat, alettiin ääntää samoin.
1500- ja 1600-luvuilla esimerkiksi vokaalit sanoissa meet, meat, mate ja day äännettiin englantilaisen kielialueen eri osissa eri tavoin. Kaikissa kielimuodoissa kuitenkin vähintään kaksi ennen erilaista pitkää vokaalia tai diftongia samankaltaistui keskenään. Alla olevassa taulukossa esitetään neljä eri kielimuodoissa esiintynyttä ääntämystä. Nykyenglannin ääntämys on kehittynyt sarakkeessa 4 esitetystä. Nykyisin esimerkiksi sanat meet ja meat lausutaan samoin: kummassakin on pitkä {{IPA|/i:/), kun taas sanoissa mate ja day on kummassakin sama diftongi /eɪ/, joka on kehittynyt 1500-luvulla äännetystä pitkästä vokaalista /eː/.
| Sana | keski- englanti |
eri alueilla 1500-luvulla esiintyneet ääntämykset | |||
|---|---|---|---|---|---|
| 1 | 2 | 3 | 4 | ||
| meet (tavata) |
/eː/ | /iː/ | /iː/ | /iː/ | /iː/ |
| meat (liha) |
/ɛː/ | /ɛː/ | /eː/ | /eː/ | |
| day (päivä) |
/ai/ | /ɛː/ | /eː/ | ||
| mate (puoliso) |
/aː/ | /æː/ | |||
Nykyenglannissa siis tyypillisesti sanat meet ja meat äännetään samoin. Sen sijaan esimerkiksi sanoissa great ja steak esiintynyt pitkä vokaali on muuttunut diftongiksi /eɪ/, joka on kehittynyt ylläolevassa taulukossa esitetystä pitkästä vokaalista /eː/.
Pohjois-Englannin murteet ja skotin kieli
Suuri vokaalisiirtymä vaikutti myös Pohjois-Englannin murteisissa mutta eri tavalla kuin englannin yleiskielessä ja Etelä-Englannin murteissa. Pohjois-Englannissa siirtymä ei vaikuttanut pitkiin takavokaaleihin, koska niiden ääntämys oli muuttunut jo aikaisemmin. Samaan tapaan skotin kielessä oli erilainen vokaalijärjestelmä jo ennen suurta vokaalisiirtymää, koska /oː/ oli muuttunut suomen ö:n kaltaiseksi etuvokaaliksi /øː/. Sen sijaan suuri vokaalisiirtymä vaikutti skotin kielessäkin niin, että pitkä vokaali /iː/ muuttui diftongiksi /ei/, pitkät vokaalit /eː/ ja /aː/ taas vokaaleiksi /iː/ ja /eː/, kun taas /uː/ pysyi ennallaan.
Seuraava taulukko esittää suuren vokaalisiirtymän ensimmäinen vaiheen etelä- ja pohjoisenglannissa. Pohjoisissa murteissa keskienglannin /iː, eː/ ja /oː, uː/ kehittyivät toisin kuin eteläisissä. Niissä vokaalit /i:/ ja /e:/, esimerkiksi sanoissa bite ja feet, sekä /o:/, kuten sanassa boot, muuttuivat, mutta pitkä /u:/, kuten sanassa house, pysyi ennallaan. Näistä muuttuneista vokaaleista "vanhemmat" esiintyvät yhä skotin kielessä sekä paikoin Pohjois-Englannin maaseudun murteissa.
| Sana | Vokaali | |||
|---|---|---|---|---|
| Keskienglanti | Nykyenglanti | |||
| Skotti/Pohjoinen (vanhempi) | Pohjoinen (uudempi) | Eteläinen | ||
| bite (purra) |
/iː/ | /ɛi/ | /ai/ | /ai/ |
| feet (jalka) |
/eː/ | /iː/ | /iː/ | /iː/ |
| house (talo) |
/uː/ | /uː/ | /ɐu~au/ | /au/ |
| boot (saapas) |
/oː/ | /iː/ | /yː~uː/ | /uː/ |
Koska pohjoisenglannissa /o:/ oli jo aikaisemmin muuttunut etuvokaaliksi /øː/, juuri ennen suurta vokaalisiirtymää etelä- ja pohjoisenglannissa oli seuraavat pitkät vokaalit:
|
|
Sekä pohjois- että eteläenglannissa suuren vokaalisiirtymän ensimmäisessä vaiheessa puolisuppeat vokaalit muuttuivat suppeiksi. Sitä ennen pohjoisenglannissa oli ollut kaksi puolisuppeaa vokaalia – /eː/, kuten sanassa feet, ja /øː/, kuten sanassa boot – jotka muuttuivat suppeiksi: /iː/ ja /yː/. Myöhemmin /y:/ muuttui monissa joskaan ei kaikissa pohjoisenglannin murteissa /iː/:ksi, minkä vuoksi siellä sanassa boot on nyt sama vokaali kuin sanassa feet. Eteläenglannissa puolisuppeita vokaaleja olivat olleet /eː/, kuten sanassa feet, ja /oː/, kuten sanassa boot, ja ne muuttuivat suppeiksi vokaaleiksi /iː/ aja /uː/.
Eteläenglannissa suppeat vokaalit /iː/, kuten sanassa bite, ja /uː/, kuten sanassa house, muuttuivat diftongeiksi. Samoin tapahtui pohjoisenglannissakin /i:/:lle, mutta /uː/ pysyi ennallaan.
Mikäli ero pohjoisen ja eteläisen vokaalisiirtymän välillä johtui vokaalijärjestelmästä sellaisena kuin se oli ennen siirtymää, voidaan päätellä, että pohjoisenglannissa /uː/ ei siirtynyt, koska tässä kielimuodossa ei ennestään ollut puolisuppeaa takavokaalia /oː/. Eteläenglannissa /oː/:n muuttuminen /uː/ johti alkuperäisen /uː/:n diftongistumiseen, mutta koska pohjoisenglannissa ei tätä puolisuppeaa takavokaalia ollut, ei myöskään /uː/ muuttunut diftongiksi.
Lähteet
- Dennis Freeborn: From Old English to Standard English: A Course Book in Language Variation Across Time. Ottawa, Kanada: University of Ottawa Press, 1992.
- Celia Millward: A Biography of the English Language. 2. painos. Fort Worth: Harcourt Brace, 1996.
- Thomas Pyles, John Algeo: The Origins and Development of the English Language. 4. painos. Orlando, Florida: Harcourt Brace & Co, 1993.
- William ’Bill’ Rogers: A Simplified History of the Phonemes of English. Furman, 2001. Teoksen verkkoversio.
Viitteet
- ↑ Robert Stockwell; Donka Minkova: ”How Much Shifting Actually Occurred in the Historical English Vowel Shift?”, Studies in the History of the English Language: A Millennial Perspective. Mouton de Gruyter, 2002. ISBN 3-11-017368-9. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ H. C. Wyld: A Short History of English. , 1914 (uusintapainos 1957).
- ↑ a b Miksi englannin ääntäminen ja kirjoitusasu poikkeavat toisistaan niin paljon? fi.quora.com. Viitattu 9.3.2023.
- ↑ Kristin Denhan; Anne Lobeck: Linguistics for Everyone: An Introduction, s. 89. Cengage Learning, 2009. ISBN 978-1413015898. Teoksen verkkoversio.
- ↑ William Labov: Principles of Linguistic Change, s. 145. Blackwell Publishing, 1994. ISBN 0-631-17914-3.
- ↑ Daniel Silverman: Neutralization, s. 68. Cambridge University Press, 2012. ISBN 978-0-521-19671-0. Teoksen verkkoversio.
- ↑ David Crystal: The Cambridge Encyclopedia of the English Language, s. 55. Cambridge University Press, 2018. ISBN 978-1-108-42359-5. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Martin Montgomery, Alan Durant, Nigel Fabb, Tom Furniss, Sara Mills: Ways of Reading: Advanced Reading Skills for Students of English Literature, s. 56. Routledge. ISBN 978-1-134-28025-4. Teoksen verkkoversio.
- ↑ C. M. Millward; Mary Hayes: A Biography of the English Language, s. 250. 3. painos. Wadsworth Publishing, 2011. ISBN 978-0495906414. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Terttu Nevalainen, Elizabeth Closs Traugott: The Oxford Handbook of the History of English, s. 794. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0199996384. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Asya Pereltsvaig: Great Vowel Shift – part 3 Languages of the World. Viitattu 1.3.2023.
- ↑ Middle English consonant sounds web.cn.edu. Viitattu 9.3.2023.
- ↑ a b c Roger Lass: ”Phonology and Morphology”, The Cambridge History of the English Language, Volume III: 1476–1776., s. 80–83. Cambridge University Press, 2000.
- ↑ a b Roger Lass: ”Phonology and Morphology”, The Cambridge History of the English Language, Volume III: 1476–1776., s. 83–85. Cambridge University Press, 2000.
- ↑ a b Manfred Görlach: Introduction to Early Modern English, s. 68–69. Cambridge University Press, 1991.
- ↑ Roger Lass: ”Phonology and Morphology”, The Cambridge History of the English Language, Volume III: 1476–1776., s. 72. Cambridge University Press, 2000.
- ↑ William Labov; Sharon Ash; Charles Boberg: The Atlas of North American English, s. 14. Berliini: Mouton-de-Gruyter. ISBN 3-11-016746-8. Teoksen verkkoversio.
- ↑ E. J. Dobson: English Pronunciation 1500–1700 (2 vols). 2. painos. Oxford: Clarendon Press, 1968.
- ↑ Helge Kökeritz: Shakespeare's Pronunciation. New Haven: Yale University Press, 1953.
- ↑ Fausto Cercignani: Shakespeare's Works and Elizabethan Pronunciation. Oxford: Clarendon Press, 1981.
- ↑ Roger Lass: ”Phonology and Morphology”, The Cambridge History of the English Language, Volume III: 1476–1776., s. 74–77. Cambridge University Press, 2000.
- ↑ Jürgen Handke, The Virtual Linguistics Campus: PHY117 – The Great Vowel Shift YouTube. Viitattu 9.3.2023.
- ↑ K. Wales: Northern English: a cultural and social history, s. 48. Cambridgen yliopisto, 2006.
- ↑ Caroline Macafee, A. J. Aitken: title=A History of Scots to 1700, s. lvi–lix. Nide 12. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Roger Lass: ”Phonology and Morphology”, The Cambridge History of the English Language, Volume III: 1476–1776., s. 76. Cambridge University Press, 2000.
- ↑ Roger Lass: ”Phonology and Morphology”, The Cambridge History of the English Language, Volume III: 1476–1776., s. 74–77. Cambridge University Press, 2000.
Aiheesta muualla
- Vokaalin pituus Alegsa Online. Viitattu 9.3.2023.
- Terttu Nevalainen, Irma Taavitsainen (toim); Matti Rissanen: ”Miksi englannin oikeinkirjoitus on niin merkillistä”, Englannin aika: Elävän kielen kartoitusta, s. 224–244. Helsingin yliopisto, 2015. ISBN 978-951-51-0990-3. Teoksen verkkoversio.