The Star-Spangled Banner

O say, can you see, by the dawn’s early light,
What so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming,
Whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight,
O’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?
And the rockets’ red glare, the bombs bursting in air,
Gave proof through the night that our flag was still there;
O say, does that star-spangled banner yet wave
O’er the land of the free and the home of the brave?

On the shore, dimly seen thro’ the mist of the deep,
Where the foe’s haughty host in dread silence reposes,
What is that which the breeze, o’er the towering steep,
As it fitfully blows, half conceals, half discloses?
Now it catches the gleam of the morning’s first beam,
In full glory reflected, now shines on the stream
’Tis the star-spangled banner. Oh! long may it wave
O’er the land of the free and the home of the brave!

And where is that band who so vauntingly swore
That the havoc of war and the battle’s confusion
A home and a country should leave us no more?
Their blood has washed out their foul footstep’s pollution.
No refuge could save the hireling and slave
From the terror of flight, or the gloom of the grave,
And the star-spangled banner in triumph doth wave
O’er the land of the free and the home of the brave.

Oh! thus be it ever, when freemen shall stand
Between their loved homes and the war’s desolation,
Blest with vict’ry and peace, may the Heav’n-rescued land
Praise the Pow’r that hath made and preserved us a nation!
Then conquer we must, when our cause it is just,
And this be our motto: ”In God is our trust.”
And the star-spangled banner in triumph shall wave
O’er the land of the free and the home of the brave

Sano, näätkö sa oi, kun nyt koittavi koi,
hämynhetkeimme vartian vaarassa, työssä,
mi valleimme harjoilta valkeutta loi,
rakasraiteisen, tähtisen viirimme yössä,
kun pommit ne soi, tuhat tulta kun toi
todistusta: viel’ lippumme liehua voi?
Vapa vieläkö viirimme tää hulmuaa,
maja missä on urhean miehen ja maa?

Mik’ on muureilla tuo, jota tuul’ auki luo,
taas sulkee sen usmahan, veen, hämyn häivään,
vihamiehemme missä ne vartovat nuo
yön hiljaisen hirmussa päästä vain päivään?
Maa valkeutta juo. Säde aamun jo suo
sen loistaa ja leimuta kuin tulivuo.
Se on viirimme! Kauan se hulmuta saa,
maja missä on urhean miehen ja maa.

On kunnia sen, sodan kauhuilta ken
kodit turvaa, kun kansansa vaarassa häilyy!
Mut armoa Taaton on taivahisen,
ett’ oomme nyt kansa, mi kansana säilyy.
Sota oikeuden! Ja me voitamme sen!
„Jumal’ turvamme!” tunnus on sankarien.
Taas viirimme tähtinen tää hulmuaa,
maja missä on urhean miehen ja maa.