Uusi-Seelanti

Uusi-Seelanti New Zealand (englanniksi) Aotearoa (maoriksi)
lippu vaakuna
Uuden-Seelannin sijainti
Valtiomuoto	parlamentaarinen demokratia, perustuslaillinen monarkia
Kuningas Kenraalikuvernööri	Charles III Cindy Kiro
Pääministeri	Chris Hipkins
Pääkaupunki	Wellington 41°17′11″S, 174°46′34″E
Muita kaupunkeja	Auckland, Christchurch, Dunedin
Pinta-ala
– yhteensä	268 838 km²  (sijalla 77)
– josta sisävesiä	1,6 %
Väkiluku (2018)	noin 4 545 627 (sijalla 126)
– väestötiheys	17 as. / km²
– väestönkasvu	0,83 % (2014)
Viralliset kielet	englanti, maori, uusiseelantilainen viittomakieli
Valuutta	Uuden-Seelannin dollari ($) (NZD)
BKT (2013)
– yhteensä	136 mrd. USD (PPP)  (sijalla 61)
– per asukas	30 400 USD
HDI (2019)	0,931 (sijalla 14)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	4,7 %
– teollisuus	24,3 %
– palvelut	71 %
Aikavyöhyke	UTC+12
– kesäaika	UTC+13
Itsenäisyys  – Yhdistyneestä kuningaskunnasta	26. syyskuuta 1907 (dominio) 11. joulukuuta 1931 (Westminsterin säädös) (ratifionti 1947)
Lyhenne	NZ
– ajoneuvot:	NZ
– lentokoneet:	ZK
Kansainvälinen suuntanumero	+64
Tunnuslause	ei ole, (aiemmin: 'Onward' suom. eteenpäin)
Kansallislaulu	”God Defend New Zealand ja God Save the King ”
Infobox OKNimi-testi OK

Uusi-Seelanti (engl. New Zealand, maoriksi Aotearoa) on Tyynen valtameren lounaisosassa sijaitseva saarivaltio, joka koostuu kahdesta pääsaaresta – Etelä- ja Pohjoissaaresta – sekä lukuisista pienemmistä saarista. Lähin naapurivaltio, Australia, sijaitsee noin 1 500 kilometrin päässä luoteessa. Etelässä sijaitsee Etelämanner ja pohjoisessa Uusi-Kaledonia, Fidži ja Tonga. Uuden-Seelannin pinta-ala on noin 270 000 neliökilometriä, asukasluku noin 4,5 miljoonaa, ja sen pääkaupunki on Wellington.

Uuden-Seelannin saaret ovat suurelta osin tuliperäisiä. Ennen eurooppalaisten saapumista niillä asui polynesialaistaustaisia maoreja, jotka ovat onnistuneet säilyttämään osan kulttuuriperinteistään nykypäivään asti. Eurooppalaisia uudisasukkaita Uuteen-Seelantiin houkuttivat metsästys- ja kalastusmahdollisuudet sekä lyhytaikainen kultaryntäys. Maa oli Britannian siirtomaa vuoteen 1931, jolloin siitä tuli itsenäinen Kansainyhteisön jäsen. Sen talous nojaa edelleen maanviljelyyn, varsinkin karjanhoitoon. Matkailua kehitetään voimakkaasti, ja maa tekee itseään tunnetuksi myös houkuttelemalla kansainvälisiä elokuvaryhmiä.

Maan nimi tulee Alankomaiden Zeelandin maakunnasta, jonka hollantilaiset kartanpiirtäjät nimesivät Uudeksi-Seelanniksi (holl. Nieuw Zeeland). Myöhemmin englantilainen tutkimusmatkailija James Cook käänsi tämän nimen englanniksi. Elokuussa 2022 Uuden-Seelannin parlamentti perusti komitean, jossa on tarkoitus keskustella mahdollisuudesta muuttaa maan nimi siten, että vain maorinkielinen Aotearoa olisi virallinen. Tämän taustalla oli adressi, jonka oli allekirjoittanut yli 70 000 kansalaista.

Maantiede

Fyysinen maantiede

Pääartikkeli: Uuden-Seelannin maantiede

Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Lähin naapurivaltio on noin 1 500 kilometrin päässä sijaitseva Australia. Uuden-Seelannin kokonaispinta-ala on 267 710 neliökilometriä.

Uuden-Seelannin pääsaaret ovat Pohjois- ja Eteläsaari, joiden välissä on Cookinsalmi. Näiden lisäksi valtioon kuuluu yli 700 pikkusaarta, joista suurin osa sijaitsee alle 50 kilometrin päässä rannikosta. Noin 76 prosenttia Uuden-Seelannin asukkaista asuu Pohjoissaarella. Pohjoissaarella on toimivia tulivuoria, kuumia järviä ja geysirejä. Eteläsaari on hieman Pohjoissaarta suurempi, ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria, jotka muodostavat Etelä-Alpeiksi kutsutun vuorijonon. Saaren eteläosissa jäätiköt ovat kovertaneet kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä U- eli ruuhilaaksoja, jotka ovat mereen yltäessään synnyttäneet vuonoja.

Uuden-Seelannin vesivarat ovat suuret, mutta epätasaisesti jakaantuneet. Eteläsaaren vuorten länsirinteillä sataa 6 000 mm vuodessa, niiden suojan puolella jopa vain 346 mm vuodessa. Vettä käytetään vesivoiman tuotantoon sekä viljelysten, etenkin viinitarhojen, hedelmätarhojen ja laidunten kastelemiseen. Joissakin asutuskeskuksissa, kuten Aucklandissa, on ajoittain pulaa käyttövedestä. Toisaalta tulvat ovat Uuden-Seelannin yleisimpiä ja tuhoisimpia luonnononnettomuuksia. Niitä esiintyy sekä trooppisten syklonien että keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden rintamasateiden yhteydessä. Myös äkillinen lumen sulaminen vuoristossa voi aiheuttaa tulvia joissa.

Cluthajoen keskivirtaama ja valuma-alue ovat Uuden-Seelannin suurimmat. Se on 340 kilometriä pitkä. Pohjoissaaren suurimman joen, Waikaton pituus on peräti 400 kilometriä. Ihmisen vaikutus on muuttanut Uuden-Seelannin jokien ekosysteemejä. Kun jokivarsien metsiä on raivattu laitumiksi, jokiin huuhtoutuu maa-ainesta ja ravinteita, eivätkä puut enää varjosta, joten monet vesistöt samentuvat ja rehevöityvät. Voimalaitospadot ovat rajoittaneet luonnollista virtaamaa ja vaelluskalojen lisääntymistä.

Osa vedestä sataa vuoristoissa lumena ja muodostaa pieniä jäätiköitä. Viimeisen jääkauden aikana vuoristot olivat laajalti laaksojäätiköiden alla. Ne uursivat syviä laaksoja ja työnsivät edellään paksuja moreenivalleja. Kun jää suli, näiden luonnonpatojen taakse muodostui vuoristojärviä. Uuden-Seelannin suurin järvi on kuitenkin tulivuoren räjähdyksessä syntynyt kraatterijärvi Lake Taupo.

Geologia

Katso myös: Luettelo Uuden-Seelannin maanjäristyksistä

Uuden-Seelannin kallioperä on nuorta, joten siitä pystyy havaitsemaan useita geologisia ja geomorfologisia ilmiöitä. Osa saarten kallioperästä on peräisin Gondwanamantereen ajoilta, mutta pääasiallisesti vuoret ovat syntyneet mesotsooisten ja kenotsooisten kausien välivaiheen poimutuksissa. Vanhimmat kivet ovat syväkivilajeja, nuorimmat taas vulkaanisen toiminnan synnyttämiä pintakivilajeja sekä sedimentoitumisen vuoksi syntyneitä kerroskivilajeja. Poimutuksessa on tapahtunut myös kivilajien muuttumista ja siten syntynyt metamorfisia kivilajeja.

Uuden-Seelannin saarilla on kaikkialla havaittavissa vulkanismin merkkejä. Eteläsaarelta ne ovat sammuneet miljoonia vuosia sitten, mutta Pohjoissaari on edelleen aktiivista aluetta. Alue alkaa Ruapehu-tulivuorelta ja kulkee kohti koillista 30 kilometrin levyisenä vyöhykkeenä White Islandin saarelle. Törmäysvyöhykkeisiin muodostuu lähinnä kerrostulivuoria, jotka saattavat olla purkautuessaan hyvin rajuja. Uuden-Seelannin vulkaaniseen toimintaan kuuluvat myös laajat laavakentät. Maassa on kymmenkunta aktiiviseksi luokiteltua tulivuorta, joista viisi on joissain määrin jatkuvasti aktiivisia. Tulivuoret purkavat runsaasti tefraa eli kivituhkaa. Tämä aines kerääntyy vuorten rinteille metrien paksuisiksi kerroksiksi. Kun ne vettyvät tai maanjäristyksen vuoksi lähtevät liikkeelle, syntyy vaarallisia lahareita. Myös ihmisen toiminnan takia voimistunut eroosio on lisännyt laharien määrää.

Uudessa-Seelannissa tapahtuu yli 14 000 maanjäristystä vuodessa, mutta useimmat niistä ovat energiamäärältään alhaisia. Vuosittain on noin 20 yli magnitudin 5 järistystä. Vuonna 1855 sattui järistys, jonka voimakkuus oli 8,2–8,3 (Wairapapan maanjäristys).

Ilmasto

Uusi-Seelanti sijaitsee länsituulten ja keskileveysasteiden liikkuvien matalapaineiden vyöhykkeellä, ja sen ilmasto on hyvin merellinen. Vain Pohjoissaaren pohjoiskärjessä, Aucklandin seudulla, vallitsee subtrooppinen ilmasto, jossa talvet ovat leutoja ja kesät lämpimiä ja varsin kosteita. Saarten muissa osissa voi olla pakkasta, ja lunta voi sataa myös merenpinnan tasolla, mutta Pohjoissaaren pohjoisosassa yleensä vain vuoristossa.

Keskilämpötila on maassa +10 ja +16 asteen välillä, ja vuodenaikaisvaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Lämpimintä on tammi-helmikuussa, jolloin päivän ylin keskimääräinen lämpötila on Christchurchissa +22 °C ja Aucklandissa +23 °C, ja kylmintä heinäkuussa, jolloin yölämpötila laskee Aucklandissa keskimäärin seitsemään asteeseen ja Christchurchissa lähelle nollaa. Sadetta saadaan ympäri vuoden.

Kasvillisuus

Uudessa-Seelannissa on kaksi pääasiallista metsätyyppiä: etelänpyökkimetsät ja sekametsät, joissa kasvaa podokarpuakasveja ja lehtipuita. Pohjoisen sekametsät muistuttavat trooppisia sademetsiä liaaneineen. Vuoristossa kasvaa kylmään, tuuleen ja auringonpaahteeseen sopeutunutta vuoristokasvillisuutta. Kosteikoissa ja soilla kasvaa mangrovekasvillisuutta, ja yli 50-metriseksi kohoava kahikatea (Dacrycarpus dacrydioides). Merenrannoille on kehittynyt suolaa sietäviä lajeja, ruohoja ja jopa puita.

Eläimistö

Uuden-Seelannin saarten alkuperäiseen eläimistöön kuului ennen ihmisen saapumista lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä, hämähäkkieläimiä ja hyönteisiä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu, uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia. Sammakkolajeja oli alun perin seitsemän. Matelijalajistoa saarella oli alun perin noin 30, ja se käsitti lähinnä tuataroja, skinkkejä ja gekkoja, muttei lainkaan kilpikonnia tai käärmeitä. Uusi-Seelanti on sen verran viileä saaristo, että matelijat synnyttävät siellä eläviä poikasia munimisen sijaan. Alkuperäinen hyönteislajisto oli runsas ja käsitti muun muassa kaskaita, mehiläisiä, perhosia, kärpäsiä, kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja erikoisia wetasirkkoja.

Saaren alkuperäisen eliöstön silmiinpistävin piirre oli se, että nisäkkäiden puuttuessa linnut hallitsivat myös muualla maailmassa yleensä nisäkkäille kuuluvia ekologisia lokeroita. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Maapetojen puuttuessa monet linnuista olivat kehittyneet suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Saaren alkuperäiseen linnustoon kuului muun muassa hanhia, erilaisia varpuslintuja, haukkoja, kyyhkyjä, papukaijoja, pingviinejä ja sorsalintuja. Kuuluisin, jo sukupuuttoon kuollut linturyhmä lienee moat, joita oli ihmisen saapuessa 11 lajia. Moat olivat täysin siivettömiä suuria lintuja, ja ne käyttivät ravintonaan kasveja. Moalintuja saalisti nykyään sukupuuttoon kuollut jättiläismäinen haastinkotka, jonka on väitetty tappaneen ja syöneen ihmisiäkin. Uuden-Seelannin linnustosta lähes kolmannes on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen metsästyksen ja tulokaslajien takia. Viimeisimmät sukupuuttoon kuolleet linnut ovat kirkupöllö ja piopio. Vielä elossa olevia lentokyvyttömiä lintuja ovat kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui.^lähde?

Vuonna 2017 Uuden-Seelannin suojeluministeri ilmaisi tavoitteeksi hävittää suururakkana saarilta lintuja tuhoavat ihmisen mukana tulleet nisäkkäät, lähinnä rotat, opossumit ja kärpät.

Historia

Pääartikkeli: Uuden-Seelannin historia

Varhaishistoria

Polynesialaiset maorien esi-isät saapuivat alueelle sivuvakaimilla varustetuilla purjekanooteilla suunnilleen 900-luvulla. Heidän saapumisajastaan ja lähtöpaikastaan kiistellään. Maorit toivat mukanaan koiran ja polynesianrotan, sekä luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa kasvavan bataatin eli kumaran. Aikaisemmin Uudessa-Seelannissa ei ollut ollut ollenkaan nisäkkäitä. Sen sijaan saarilla oli ollut paljon lintuja, joista suuri osa lentokyvyttömiä. He asettuivat pääasiassa saarten itärannikoille ja metsästivät saarilla silloin runsaina eläneitä lentokyvyttömiä moalintuja. Moan luista saatiin tarvekaluja, lihasta ja munista ravintoa ja höyheniäkin käytettiin. Maorien kivikautisessa kulttuurissa luuta käytettiin monipuolisesti kiven rinnalla. Eurooppalaisten saapuessa maoreita oli noin sata tuhatta. Maorien käyttämä nimi Uudesta-Seelannista on Aotearoa, "Pitkän valkoisen pilven maa".

Eurooppalaisten tulo

Tiettävästi ensimmäisenä eurooppalaisena Abel Tasman näki saaret vuonna 1642. James Cook nousi 1769 ensimmäisenä eurooppalaisena maihin. Hän kartoitti molempien saarten rannikot ja vieraili niillä vielä kaksi kertaa, 1773–1774 ja 1777. Hän tuli maorien kanssa yleensä hyvin toimeen toisin kuin 1770-luvun puolivälissä käynyt ranskalainen Jean de Surville. Cookin raportit houkuttelivat saarille hylkeiden ja valaanpyytäjiä sekä kauppiaita Amerikasta, Englannista, Ranskasta ja Australiasta.

Eurooppalaisten mukana tuli influenssa ja muita tauteja, joita vastaan maoreilla ei ollut lainkaan vastustuskykyä. Maori-päälliköt luovuttivat saaret Britannialle vuonna 1840 allekirjoitetulla Waitangin sopimuksella. Maorien silloisia asuinalueita hallittiin maoriperinteiden mukaisesti. Eurooppalaisten määrä kasvoi, ja vuonna 1858 laskettiin, että eurooppalaisia oli enemmän kuin maoreita, joita oli enää 58 000. Eteläsaarelta löytyi kultaa, mikä sai aikaan ryntäyksen 1860-luvulla, mutta kullankaivu ei osoittautunut kannattavaksi. Kultaryntäyksen ajoilta on jäljellä muun muassa Arrowtownin pikkukaupunki Queenstownin lähellä.

1860-luvulla kärjistyneet maorien ja uudisasukkaiden väliset maakiistat, etenkin Pohjoissaarella, saivat kuitenkin aikaan Maorisodiksi kutsutut sodat, jotka päättyivät vuonna 1872. Taistelujen tuloksena maorit menettivät suuren osan maistaan. 1890-luvulla säädettiin edistyksellisiä lakeja, ja naiset saivat äänioikeuden ensimmäisinä maailmassa. 1930-luvulla Uusi-Seelanti oli maailman ensimmäinen hyvinvointivaltio.

Itsenäisyys

Ison-Britannian siirtomaana ollut Uusi-Seelanti sai itsehallinnollisen dominion aseman vuonna 1907. Westminsterin säädöksen perusteella se tuli Britannian kanssa tasavertaiseksi itsenäiseksi valtioksi, jolla oli kuitenkin Britannian kanssa yhteinen hallitsija ja joka edelleen kuuluu Kansainyhteisöön.

Uuden-Seelannin sotilaita taisteli YK:n joukoissa Koreassa 1950–1953 ja Yhdysvaltojen puolella Vietnamissa 1960-luvulla.

Työväenpuoluetta edustanut pääministeri David Lange tuli valtaan vuoden 1984 vaalien jälkeen. Perintönä edelliseltä hallituksilta Lange sai käsiinsä Uuden-Seelannin erittäin vaikeat rakenteelliset talousongelmat. Lange toteutti radikaaleja talousuudistuksia, jotka lisäsivät markkinoiden vapautta ja vähensivät valtion menoja. Uudistukset muuttivat syvästi Uuden-Seelannin taloutta ja puhuttiin Uuden-Seelannin ihmeestä, joka herätti kansainvälisesti valtavaa kiinnostusta. Toisaalta Langen vuonna 1984 aloittamia uudistuksia mm. sosiaalietuuksien leikkauksia ja työmarkkinoiden vapauttamista on myös kritisoitu.

Vuonna 1985 Langen hallitus epäsi yhdysvaltalaisilta ydinkäyttöisiltä tai ydinaseita kuljettavilta aluksilta pääsyn satamiinsa. Tämä katkaisi Yhdysvaltain ja Uuden-Seelannin ANZUS-puolustusliiton. Vuonna 1985 sattui myös ydinaseisiin liittynyt niin sanottu Rainbow Warriorin tapaus, jossa Ranskan tiedustelupalvelu räjäytti Greenpeacen Rainbow Warrior -aluksen Aucklandin satamassa. Työväenpuolue voitti vuoden 1987 vaalit ja David Lange jatkoi pääministerinä vuoteen 1989, jolloin hän erosi terveysongelmien takia.

Kansallispuolue voitti vuoden 1990 vaalit ja James (Jim) Bolgerista tuli pääministeri. Vaalivoittojen jälkeen Bolger erosi vuonna 1997 kansallispuolueen johtajakilpailun tuloksena ja saman puolueen Jenny Shipley nousi Uuden-Seelannin ensimmäiseksi naispääministeriksi.

Maorien kuningatar Te Atairangikaahu kuoli 75-vuotiaana vuonna 2006. Englannin kuningatar Elisabet lähetti pojanpoikansa prinssi Williamin edustajakseen viralliselle vierailulle vuonna 2010.

Talouslama koetteli Uutta-Seelantia pahoin vuosina 2008–2009. Helmikuussa 2011 maanjäristys tuhosi osia Christchurchin kaupungista ja surmasi sen asukkaita.

Helen Clarkin johtama työväenpuolue voitti parlamenttivaalit 1999, 2002 ja 2005. Vuonna 2008 valtaan nousi keskustaoikeistolainen kansallispuolue, ja John Key nousi pääministeriksi. Puolue uusi voittonsa 2011. Vuoden 2014 vaaleissa kansallispuolue taas voitti ja pääministeri John Key jatkoi. Joulukuussa 2016 Bill English nousi uudeksi pääministeriksi ja kansallispuolueen johtajaksi John Keyn erottua.

Lokakuun 2017 vaalien jälkeen työväenpuolueen johtaja Jacinda Ardern muodosti koalitiohallituksen NZ First -puolueen kanssa. 37-vuotiaasta Ardernista tuli Uuden-Seelannin nuorin pääministeri 150 vuoteen. Hallituksen varapääministeriksi (deputy prime minister) ja ulkoministeriksi tuli NZ First -puolueen johtaja Winston Peters, joka oli ollut aiemmin varapääministeri vuosina 1996–98 kansallispuolueen johtamassa koalitiohallituksessa ja ulkoministeri vuosina 2005–08 työväenpuolueen Helen Clarkin johtamassa koalitiossa. Uusi hallitus otti päätavoitteekseen ilmastonmuutokseen vastaamisen, köyhyyden vähentämisen ja alueellisen kehityksen tukemisen

Maaliskuussa 2019 Christchurchin kaupungissa tehtiin terrori-isku, jossa ihmisiä ammuttiin kahdessa eri moskeijassa. Terroriteoissa kuoli 49 ihmistä.

Lokakuussa 2020 pääministeri Ardernin johtama työväenpuolue sai suuren vaalivoiton ja yksinään ehdottoman enemmistön maan parlamenttiin.

Politiikka

Uusi-Seelanti on perustuslaillinen monarkia ja parlamentaarinen demokratia. Uuden-Seelannin muodollinen valtionpäämies on Uuden-Seelannin kuningas, joka on samalla myös maan entisen siirtomaaisännän Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki (vuodesta 2022 Charles III), mutta käytännössä ylin valta on pääministerillä. Uuden-Seelannin monarkkia edustaa Uuden-Seelannin kenraalikuvernööri, joksi monarkki nimittää pääministerin suositteleman ehdokkaan. Lokakuusta 2021 alkaen kenraalikuvernöörinä on ollut Cindy Kiro.

Uudessa-Seelannissa on yksikamarinen, 120-jäseninen edustajainhuone. 70 jäsentä valitaan yhden edustajan vaalipiireistä, 50 puoluelistoilta. Edelliset parlamenttivaalit olivat vuonna 2017, seuraavat 2020. Maoreilla on ollut oma kiintiö 1800-luvulta asti, heillä oli aluksi oma vaalipäivänsä ja eri vaalitapa. Myöhemmin maoritaustaiset henkilöt saivat valita rekisteröityivätkö äänestämään maorien, vai yleisissä vaaleissa. Vuodesta 1993 maoripaikkojen määrä on riippunut siitä moniko rekisteröityy maoriäänestäjäksi.

Suurimmat puolueet ovat Kansallispuolue ja Työväenpuolue joilla on noin 50 kansanedustajaa. Niitä seuraavat noin yhdeksällä paikalla NZ First ja Vihreä puolue.

Puolustusvoimat

Uuden-Seelannin laivasto, ilmavoimat ja maavoimat muodostavat Uuden-Seelannin puolustusvoimat (New Zealand Defence Force). Vuonna 2011 puolustusvoimien palveluksessa oli 8 758 vakituista sotilasta, 2 368 reserviläistä ja 2 669 siviiliä. Uuden-Seelannin puolustusministeriö vastaa puolustusvoimien käytännöistä ja varustehankinnoista. 1990-luvulta lähtien puolustusvoimat ovat ottaneet osaa YK:n ja muiden järjestämiin rauhanturvaoperaatioihin muun muassa Itä-Timorilla, Balkanilla ja Afganistanissa. Puolustusvoimat ovat toimineet myös luonnonkatastrofeihin vastaamisessa esimerkiksi Canterburyn maanjäristyksien aikana vuosina 2010 ja 2011. Naiset ovat saaneet palvella taistelutehtävissä vuodesta 2000 lähtien.

Hallinnollinen jako

Pääartikkeli: Uuden-Seelannin alueet

Uusi-Seelanti on jaettu 16 hallintoalueeseen: Auckland, Bay of Plenty, Canterbury, Gisborne, Hawke's Bay, Manawatu-Wanganui, Marlborough, Nelson, Northland, Otago, Southland, Taranaki, Tasman, Waikato, Wellington ja West Coast. Lisäksi Chathamsaaret muodostaa erillisen territorion. Chathamsaarten lisäksi Uudelle-Seelannille kuuluu yhdeksän asumatonta saariryhmää. Solandersaaret kuuluvat Southlandin hallintoalueeseen, muut ovat asumattomia eivätkä kuulu mihinkään hallintoalueeseen. Kermadecsaarista suurimmalla on sää- ja radioasema ja majoitustiloja tutkimusaseman henkilökunnalle.

Uuteen-Seelannin yhteyteen kuuluvat lisäksi Cookinsaaret, Niue, Tokelau ja Uuden-Seelannin Antartiksesta vaatima Rossinmaa. Cookinsaaret on käytännössä itsenäinen mutta pitää yllä perustuslaillisia yhteyksiä Uuteen-Seelantiin (”Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue”). Uusi-Seelanti vastaa maan puolustuksesta ja ulkopolitiikasta mutta konsultoi Cookinsaarten johtoa tarvittaessa. Niuen kohdalla on jopa määritelty, että Uusi-Seelanti toimii Niuen ulkopolitiikkaa ja puolustusta koskevissa asioissa vain Niuen erityisestä pyynnöstä. Tokelau on itsehallinnollinen territorio. Sille luonnosteltiin samantyyppinen ”vapaasti assosioituneen hallintoalueen” perustuslaki, mutta YK:n järjestämässä kansanäänestyksessä 2007 laki ei saanut tarvittavaa määräenemmistöä taakseen.

Uuden-Seelannin suurin taajama on Aucklandin metropolialue. Vuonna 2010 siellä arvioitiin olevan noin 1,3 miljoonaa asukasta. Sitä seuraavat Christchurch (noin 377 000 asukasta) ja pääkaupunki Wellington (369 000) sekä Hamilton (193 000).

Talous

Pääartikkeli: Uuden-Seelannin talous

Uudella-Seelannilla on moderni, kehittynyt talous, joka on kehittynyt maataloudesta jalostukseen ja siitä palveluvaltaiseen tuotantoon. Maatalouden merkitys on kuitenkin edelleen merkittävä erityisesti jatkojalostuksen ja viennin (70 prosenttia) kannalta. Uuden-Seelannin elintaso on korkea ja maa oli inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna 19. vuonna 2005 ja 15. vuoden 2005 The Economist -lehden elämänlaatuindeksissä. Maan talous on erittäin riippuvainen viennistä. Uusi-Seelanti oli vuonna 2004 ensimmäisiä maita, jotka sopivat vapaakaupasta Kiinan kanssa.

Maatalous

Uuden-Seelannin maatalous on lähinnä intensiivistä karjataloutta, ja se painottuu pohjoissaarelle. Maan topografia ja maaperän laatu eivät suosi laajamittaista viljelyä. Lampaita maassa on noin 35 miljoonaa ja nautakarjaa noin 10 miljoonaa. Ilmasto suosii laidunten muodostumista. Tuoretta heinää on saatavissa ympäri vuoden, mikä vähentää ruokintakustannuksia. Myöskään talousrakennuksien ei tarvitse olla kovin mittavia, mikä edelleen pienentää kuluja. Nämä seikat parantavat uusiseelantilaisten viljelijöiden kilpailukykyä. Niinpä Uusi-Seelanti onkin merkittävä maataloustuotteiden viejä. Maatalouspolitiikassa tehtiin 1990-luvulla suuri muutos. Uusi-Seelanti on ollut aktiivinen WTO:n kansallisia maataloustukia rajoittavien päätösten tukija ja toteuttaja. Lampaiden ja nautakarjan tuotannon lisäksi maassa on intensiivistä puutarhatuotantoa (muun muassa kiivihedelmän). Metsätalouden merkitys on viime aikoina kasvanut.

Kylmät ja suolaiset merivirrat tuovat hyvät kalastusmahdollisuudet Uuden-Seelannin aluevesille, mutta El Niño–La Niña-vaihtelu aiheuttaa kalansaaliiden vaihtelua vuodesta toiseen. 2000-luvulla kalastusteollisuudella on paineita kehittyä kestävän kehityksen suuntaan.

Mineraalivarat ja teollisuus

Mineraalivarojen suhteen Uutta-Seelantia pidetään ”köyhänä” maana. Tämä voi kuitenkin johtua siitä, että maan kehittäminen on keskittynyt suuresti maataloussektorille ja geologinen tutkimus on ollut vähäistä esimerkiksi Australiaan verrattuna. Tilanne voi muuttua, kun maailman raaka-ainehinnat kohoavat ja malminetsintä tulee tätä kautta kiinnostavammaksi.

Uudella-Seelannilla on merkittävät vesivoima- ja maakaasuvarat. Australian ja Uuden-Seelannin väliltä on 2000-luvulla löydetty lisää kaasukenttiä. Tuotantotalouden osa-alueita ovat elintarvike-, puunjalostus- ja metalliteollisuus, palvelusektorilta etenkin rahoitus- ja vakuutusala ovat tärkeitä.

Liikenne ja matkailu

Uudessa-Seelannissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Lentokenttiä on 122, ja ne osittain korvaavat vaikeasti rakennettavia teitä. Rautatietä on yhteensä 4 128 kilometriä. Matkailijoille myydään maisemareittejä Aucklandista Wellingtoniin, rantareittiä Christchurchista Pictoniin ja vuoristoreittiä Christchurchista Greymouthiin. Wellingtonin esikaupungeissa kulkee myös paikallisjuna.

Tietoliikenneyhteyksien osalta hallituksella on kahdenlaisia tavoitteita. Tiheään asutuilla alueilla, joilla asuu 80% väestöstä, tarjotaan yhden gigan erikoisnopeaa laajakaistaa. Maaseudulla ja turistikohteissa tavoitteena on 20 Mbps kaikille vuoteen 2021 mennessä.

Vuonna 2007 Uudessa-Seelannissa kävi 2,2 miljoonaa ulkomaalaista matkailijaa. Matkailu keskittyy lähinnä luontomatkailuun. Maalla on hyvä maine turvallisena ja puhtaana matkakohteena. Maassa on lukuisia kansallispuistoja.

Väestö

Katso myös: Uudenseelanninenglantilaiset, Uudenseelanninkymrit, Uudenseelanninskotit, Uudenseelanninranskalaiset, Uudenseelanninhollantilaiset, Uudenseelanninkiinalaiset, Uudenseelanninsamoalaiset

Uuden-Seelannin väestön kokonaismäärä on noin 4,5 miljoonaa, ja yli kolme neljännestä heistä asuu Pohjoissaarella. Useimmat eurooppalaiset uusiseelantilaiset (76,8 prosenttia väestöstä) ovat brittiläistä, irlantilaista tai alankomaalaista alkuperää. Maorit (14,9 prosenttia) ovat toiseksi suurin etninen ryhmä. Aasialaisia on noin 9,7 prosenttia ja Tyynenmeren saarilta kotoisin olevia 7,2 prosenttia (väestönlaskenta salli usean etnisen yhteyden ilmoittamisen).

Koulunkäynti on pakollista 6–16-vuotiaille, ja 100 prosenttia ikäluokasta käy koulua. Vuoden 2006 PISA-arvioinnissa Uusi-Seelanti menestyi hyvin: vain Suomi ja Hongkong saivat paremmat pisteet. Koulunkäynti on ilmaista, ja maan 2 600 koulua ovat valtion omistuksessa, mutta niitä johtaa paikallinen johtokunta. 86 prosenttia oppilaista on valtionkouluissa. Maassa on myös yksityiskouluja, joista useimmilla on uskonnollinen tausta. Tarjolla on sekä poika- ja tyttökouluja että yhteiskouluja. Noin 16 000 oppilasta opiskelee etäopetuksen kautta. Pääasiallinen opetuskieli on englanti. Maorinkielisiä alakouluja on jonkin verran, mutta yläkoulun opetusta saa maorinkielellä vain muutamassa paikassa. Yläkoulussa (varsinkin luokilla 11–13) voi valita enemmän ammatillisesti tai teoreettisesti suuntautuneita kursseja, mutta tämä ei rajoita mahdollisuuksia jatkaa opintoja yliopistossa. Korkea-asteen koulutusta antavat yliopistojen lisäksi ammattikorkeakoulut, yksityiset oppilaitokset ja teollisuuden ylläpitämät oppilaitokset.

Vuoden 2013 väestölaskennassa Uuden-Seelannin väestöstä 46,6 % (50,3 %) ilmoitti olevansa kristittyjä. Vuoden 2006 väestölaskennan vakaumusosuudet on ilmoitettu suluissa. Suurimmat kristityt suuntaukset olivat katolisuus 11,6 % (12,6 %), anglikaanisuus 10,8 % (13,8 %), presbyteerisyys 7,8 % (10,0 %), metodismi 2,4 % (3,0 %), helluntailaisuus 1,8 % (2,0 %) ja baptismi 1,3 % (1,4 %). Muita eniten ilmoitettuja uskontoja olivat hindulaisuus 2,1  % (1,6 %), buddhalaisuus 1,4 % (1,5 %) ja islam 1,1 % (0,9 %). 38,6 % (32,2 %) ilmoitti olevansa uskonnottomia ja 8,2 % (6,0 %) kieltäytyi vastaamasta kyselyyn.

Maan pääkieli on englanti, jota puhuu 95,4 prosenttia väestöstä. Maoria, joka on ollut virallinen kieli vuodesta 1987 lähtien, puhuu neljä prosenttia väestöstä, ja uusiseelantilaista viittomakieltä, joka on ollut virallinen kieli vuodesta 2006 lähtien, käyttää 0,5 prosenttia väestöstä. Puhutuimpia vieraita kieliä ovat samoa (2,2 %), pohjoiskiinalaiset kielet, mukaan lukien mandariinikiina, (2,0 %) ja hindi (1,5 %).

Kulttuuri

Maorit ovat säilyttäneet perinteitä sukupolvelta toiselle kokoontumistalojensa rakenteissa ja tatuoinneissaan. Esi-isien merkitys on suuri sekä maoreille että nykyisin myös eurooppalaisperäisille, usein viidennen polven siirtolaisille.

Noin vuoteen 1975 asti uusiseelantilaisten perusruokaa olivat liha, perunat ja kauden vihannekset (kaali, porkkana, pinaatti), leipä, maitotuotteet ja kala. Broileri oli ravintoloiden herkkuruokaa, ja suosituin pikaruoka oli lihapiirakka. Tuon ajan jälkeen ruokavalioon on tullut tropiikin hedelmiä ja vihanneksia, ja saarilla on alettu tuottaa viiniä. Varsinaisesta uusiseelantilaisesta keittiöstä ei voi puhua, vallalla ovat kansainvälinen ja brittiläinen ruokaperinne. Maorien ruokia ovat riista ja bataatit, jotka on valmistettu hauduttamalla maauunissa rosvopaistin tapaan.

Maailmalla menestynein uusi­seelanti­lainen muusikko on laulajatar Kiri Te Kanawa. Kirjailija Keri Hulme sai Booker-palkinnon 1985. Muita tunnettuja kirjailijoita ovat Robin Hyde ja Allen Curnow.

Uusiseelantilaiset ja Uudessa-Seelannissa kuvatut elokuvat ovat menestyneet hyvin 1990-luvulta alkaen. Monet ohjaajat käyttävät osaksi ulkomaalaisia näyttelijöitä ja rahoitusta. Menestyselokuviin ovat kuuluneet Jane Campionin Piano (1993), Lee Tamahorin Kerran sotureita (1994) ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (2001–2003). Hallitus on houkutellut kuvausryhmiä maahan jopa muuttamalla työlainsäädäntöä tarpeen mukaan.

Urheilu

Uusi-Seelanti on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1920. Sillä on tyypillisesti talvikisoissa 5–15 urheilijan joukkue, kun taas kesäkisoihin se on vuodesta 1988 alkaen osallistunut useimmiten yli sadan urheilijan joukkueella.

Uuden-Seelannin suosituimpia urheilulajeja ovat rugby, jalkapallo, verkkopallo ja kriketti. Rugbymaajoukkue on yksi maailman menestyneimpiä ja se on voittanut kolmesti rugbyn maailmanmestaruuden. Jalkapallomaajoukkue on edennyt kahdesti MM-kilpailujen lopputurnaukseen, joissa on kummallakin kerralla pudonnut ensimmäisellä kierroksella. OFC Nations Cupin se on voittanut neljästi. FIFAn rankingissa se oli sijalla 119 marraskuussa 2011. Maan koripallomaajoukkue on edennyt MM-kilpailuissa parhaimmillaan välieriin.

Lähteet

• Te Ara – The Encyclopedia of New Zealand 2005-2014. Wellington, Uusi Seelanti: Manatū Taonga Ministry for Culture and Heritage. Viitattu 2.2.2019. (englanniksi)

Viitteet

Aiheesta muualla

• Tietoja Uuden-Seelannin hallinnosta (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Matkailutietoa Uudesta-Seelannista (Arkistoitu – Internet Archive)

n • k • m Commonwealth realmit ja dominiot Nykyiset Antigua ja Barbuda Australia Bahama Belize Grenada Jamaika Kanada Papua-Uusi-Guinea Saint Kitts ja Nevis Saint Lucia Saint Vincent ja Grenadiinit Salomonsaaret Tuvalu Uusi-Seelanti Yhdistynyt kuningaskunta Entiset Barbados Ceylon Etelä-Afrikka Fidži Gambia Ghana Guyana Intia Irlanti Kenia Malawi Malta Mauritius Newfoundland Nigeria Pakistan Sierra Leone Tanganjika Trinidad ja Tobago Uganda

n • k • m Kansainyhteisö Jäsenvaltiot Antigua ja Barbuda Australia Bahama Bangladesh Barbados Belize Botswana Brunei Dominica Etelä-Afrikka Fidži Gabon Gambia Ghana Grenada Guyana Intia Jamaika Kamerun Kanada Kenia Kiribati Kypros Lesotho Malawi Malesia Malediivit Malta Mauritius Mosambik Namibia Nauru Nigeria Pakistan Papua-Uusi-Guinea Ruanda Saint Kitts ja Nevis Saint Lucia Saint Vincent ja Grenadiinit Salomonsaaret Sambia Samoa Seychellit Sierra Leone Singapore Sri Lanka Swazimaa Tansania Togo Tonga Trinidad ja Tobago Tuvalu Uganda Uusi-Seelanti Vanuatu Yhdistynyt kuningaskunta

n • k • m Oseanian valtiot Itsenäiset valtiot Australia Fidži Kiribati Marshallinsaaret Mikronesia Nauru Palau Papua-Uusi-Guinea Salomonsaaret Samoa Tonga Tuvalu Uusi-Seelanti Vanuatu Epäitsenäiset alueet Australia Ashmore- ja Cartiersaaret Joulusaari Kookossaaret Korallimeren saaret Norfolkinsaari Ranska Ranskan Polynesia Uusi-Kaledonia Wallis ja Futuna Uusi-Seelanti Cookinsaaret Niue Tokelau Yhdistynyt kuningaskunta Pitcairnsaaret Yhdysvallat Amerikan Samoa Bakerinsaari Guam Havaiji Howlandinsaari Jarvis Johnstonin atolli Kingmanin riutta Midwaysaaret Palmyran atolli Pohjois-Mariaanit Wakensaari