Nykyään Vammaisuus:stä on tullut yhteiskunnassa yleinen kiinnostuksen aihe. Tekniikan kehittyessä ja tiedonsaannin myötä yhä useammat ihmiset ovat kiinnostuneita oppimaan lisää Vammaisuus:stä ja sen vaikutuksista heidän elämäänsä. Onko Vammaisuus henkilö, paikka, tapahtuma tai ilmiö, sen merkitys nykymaailmassa on kiistaton. Tässä artikkelissa tutkimme Vammaisuus:n eri puolia ymmärtääksemme sen tärkeyden ja vaikutuksen eri alueilla. Vammaisuus on aihe, joka kutsuu meidät pohtimaan ja ymmärtämään sen merkitystä nykymaailmassamme, historiastaan sen vaikutuksiin.
Vammaisuus (invaliditeetti) tarkoittaa Suomen vammaislainsäädännössä vamman tai sairauden aiheuttamaa fyysistä, kognitiivista, psyykkistä, sosiaalista tai aisteihin liittyvää toimintarajoitetta.
YK:n Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista antaa vammaisuudelle määritelmän, jossa on kolme ulottuvuutta: vamma (impairment), toimintavajavuus (disability) ja osallistuminen (participation). YK:n määritelmässä korostuu se, että vammaisen henkilön osallistumisrajoitukset eivät johdu pelkästään vammasta ja sen aiheuttamasta toimintavajavuudesta, kuten asia aikaisemmin nähtiin, vaan niiden yhteisvaikutuksesta ympäristön esteiden kanssa. Osa näistä esteistä voi tulla sosiaalisesta ympäristöstä.
Neljäkymmenluvun Suomessa sanakilpailun voittanut termi "vammainen" on syrjäyttänyt termit "vaivainen", "vajavainen" ja "invalidi". Vammaisuus ei kuitenkaan ole täsmällinen vastine englannin sanalle "disability", joka viittaa enemmän toimintarajoitteeseen kuin orgaaniseen vaurioon.
Suomen vammaispalvelulaki määrittelee lain mukaisiin palveluihin oikeutetun vammaisen tavalla, joka sisältää YK:n yleissopimuksen määritelmän kolme osatekijää:
"Tätä lakia sovelletaan henkilöön (vammainen henkilö), jonka: 1) vamman tai sairauden aiheuttama fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite on pitkäaikainen tai pysyvä; 2) vamma tai sairaus yhdessä yhteiskunnassa esiintyvien esteiden kanssa estää osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa; ja 3) itsenäisen elämän, osallisuuden tai yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää välttämättä tämän lain mukaisia palveluita."
Maailman terveysjärjestö arvioi vuonna 2011, että 15 % maailman väestöstä olisi vammaisia. Vammaispalvelulain esittelymuistio (HE 191/2022) antaa tietoja lain tarkoittaman vammaisuuden eri muotojen yleisyydestä Suomessa.
Vammaisuuden eri muotoja ja niiden yleisyyttä kuvaa 16 vuotta täyttäneiden vammaistuen saajien osuus sairausryhmittäin. Vuonna 2021 yleisimpiä vammaisuuteen liittyviä vammoja tai sairauksia olivat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (32 %), hermoston sairaudet (12 %), korvan ja kartiolisäkkeen sairaudet (10 %), tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet (8 %), synnynnäiset epämuodostumat ja kromosomipoikkeavuudet (7 %) sekä silmän ja sen apuelinten sairaudet (6 %).
Vammaisuutta tarkasteltiin aiemmin medikalistisen mielikuvan pohjalta, missä vammaisuuden tuottamien ongelmien syynä nähtiin lähinnä vammaisen elimellinen vaurio. YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 1983–1992 saivat aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen. Maailman Terveysjärjestö (WHO) otti käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät. Henkilön fyysinen tai psyykkinen vaurio (esimerkiksi raajavamma) aiheuttaa toimintarajoitteita (esimerkiksi kävelykyvyttömyyden). Yhdessä ympäristön esteiden kanssa (esimerkiksi kynnykset) toimintarajoitteet johtavat osallistumisen rajoituksiin (esimerkiksi vapaan liikkumisen rajoituksiin). Osallistumisrajoituksia voi kuitenkin vähentää muuttamalla ympäristöä (esimerkiksi pyörätuolin avulla ja poistamalla kynnyksiä). Näin voidaan kehittää ympäristön esteettömyyttä. Kaikkea ei voi tehdä, mutta tavoitteena ovat kohtuulliset mukautukset, joiden avulla vammaisten henkilöiden osallistumista voidaan kohentaa.
Myös YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n näkemyksen, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ole. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1980 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 ICF-luokitukseksi.
Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliver kehitti myöhemmin vammaisuuden sosiaalisen mallin, jonka mukaan vammaisuus ei johdu lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä. Vammaisuus (disability) olisi siten kokonaan yhteiskunnan syytä. Oliverin käsitystä on arvosteltu kuitenkin liioitteluna jopa vammaisliikkeen piirissä.
Vammaisilla on YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen mukaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin ja lisäksi oikeus tukeen ja apuun. Suomi ratifioi vammaisten oikeuksien sopimuksen kuitenkin vasta vuonna 2016 ja vammaisten yhteiskunnallinen asema on edelleen heikko sopimuksesta huolimatta.
Suomen työikäisestä väestöstä 4,5 prosenttia tarvitsee apua arkisissa askareissaan terveydellisten toimintarajoitteiden vuoksi. Heistä 30 prosenttia ei saanut kuitenkaan minkäänlaista apua ja 17 prosenttia ei saanut sitä riittävästi. Eläkeiässä avuntarvitsijoiden väestöosuus kohoaa 8,5 prosenttiin, joista 34 % ei saa apua ja 27 prosenttia saa sitä liian vähän. Eläkeikäiset naiset jäävät miehiä huomattavasti useammin ilman apua. Lähes joka kymmenes 75 vuotta täyttänyt nainen ei saa apua, vaikka tarvisisi sitä.
Toimintarajoitteet vaikeuttavat usein toimeentulon hankkimista. Useimmat maailman vammaisista elävätkin köyhyydessä. Vammaisten työllisyysastetta ei tilastoida ja siitä on tehty vain vähän tutkimuksia. Vammaisfoorumin vuonna 2018 toteuttamassa vammaisille suunnatussa kyselyssä kävi kuitenkin ilmi, että vain 20 prosenttia Suomen työikäisistä vammaisista käy palkkatöissä ja että syrjintä koetaan suurimmaksi työllistymisen esteeksi.
Osa työkyvyttömistä vammaisista jää Suomessa ilman työkyvyttömyyseläkettä. Noin puolet Suomen 82 000 pitkäaikaistyöttömästä elää pitkäaikaisesti työttömyyskorvauksella omaten vamman tai pitkäaikaissairauden, joka vähentää mahdollisuuksia saada työpaikka tai säilyttää se. Heidän joukossaan on 27 000 täysin työkyvytöntä.
Kela voi myöntää vammaisuuden perusteella sekä työkyvyttömyyseläkkeen että niin sanottua vammaistukea. Vuonna 2021 yleisimmät 16 vuotta täyttäneiden vammaistukea saaneiden ryhmät olivat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (32 %), hermoston sairaudet (12 %), korvan ja kartiolisäkkeen sairaudet (10 %), tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet (8 %), synnynnäiset epämuodostumat ja kromosomipoikkeavuudet (7 %) sekä silmän ja sen apuelinten sairaudet (6 %).
Vammaisten tilanteen parantamiseksi on säädetty useita lakeja, joiden tarkoituksena on turvata esimerkiksi apuvälineiden saanti sekä itsenäinen elämä ja koulutukseen sekä työelämään osallistuminen. Invalidihuoltolakia seurasi kansanterveysaki (1972) ja sosiaalihuoltolaki (1982) ja vammaispalvelulaki (1987). Kehitysvammaisia varten on säädetty vajaamielislaki (1958) ja kehitysvammalaki (1977) ja mielisairaita varten mielisairaslaki (1952), jonka korvasi mielenterveyslaki (1990). 2000-luvulla on pyritty yhdistämään vammaispalveluja saman lainsäädännön alaiseksi.
Vammaisten oikeuksia koskeva lainsäädäntö on Suomessa monen vammaisasioihin erikoistuneen juristin mielestä pääosin laadukasta, mutta sitä ei aina noudateta käytännössä. Sosiaalineuvos ja entinen kansanedustaja Antero Laukkanen on väittänyt, ettei yksikään Suomen kunta noudata vammaispalvelulakia. Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu on todennut, että kunnilla on usein laittomia ohjeistuksia jättää osa vammaisista esimerkiksi ilman henkilökohtaista apua, kuljetuspalveluita tai kehitykseen ja oppimiseen liittyviä tukitoimia. Hylkäävästä päätöksestä voi tehdä oikaisuvaatimuksen, mutta valistusprosessi saattaa kestää jopa niin kauan, että tukea tarvitseva ehtii kuolla ennen päätöksen oikaisua.
Osasyynä kuntien toimintaan on se, ettei lain rikkomisesta koidu niille minkäänlaisia seuraamuksia. Kunnat saattavat tämän vuoksi jopa laiminlyödä hallinto-oikeuden päätösten täytäntöönpanoa. Tuhannet vammaiset haastavat kotikuntansa vuosittain oikeuteen saadakseen itselleen kuuluvat palvelut. Vammaisfoorumin vuonna 2019 julkaiseman selvityksen mukaan vammaisten tarpeita vähätellään ja arvioidaan alakanttiin eivätkä viranomaiset ymmärrä kaikkien vammojen oireita tarpeeksi hyvin. Kuntien vammaispalveluhenkilöstön pitäisi lain mukaan kartoittaa jokaisen apua hakevan vammaisen palveluntarve sekä kertoa hänelle hänen oikeutensa, mutta sekään ei välttämättä toteudu. Oikeusministeriön vuonna 2016 teettämän selvityksen mukaan vammaiset saattavat myös joutua kohtaamaan vihapuhetta ja häirintää sosiaalihuollon työntekijöiden taholta.
Antiikin Kreikassa surmattiin vammaisia vastasyntyneitä. Etenkin Sparta oli tunnettu järjestelmällisestä vammaisten ja sairaiden surmaamisesta, sillä vammaisten ja sairaiden surmaaminen oli siellä lailla säädettyä.
Platonin yhteiskuntafilosofiassa abortti ja lapsensurma olivat välttämätöntä toimintaa ihannevaltion saavuttamiseksi. Platon puolusti avoimesti vammaisten surmaamista. Myös Aristoteles puolsi ”epämuodostuneiden” surmaamista, koska ei pitänyt heidän elossa pitämistään mielekkäänä yksilölle itselleen tai yhteisölle. Roomalainen Seneca hyväksyi epämuodostuneiden surmaamisen stoalaiseen ajatteluun nojautuen. Stoalaisuuden perusteella vammainen oli luonnonoikku, joka oli kykenemätön elämään hyvää elämää, ja jonka oli siksi parempi kuolla kuin elää.
Vaikka historia tuntee muutaman korkeaan arvoasemaan kohonneen vammaisen, kuten Julius Caesar, keisari Claudius ja Spartan kuningas Agesilaos, vammaisia pidettiin yleisesti hylkiöinä antiikin yhteiskunnissa.
Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina.
Suomessa ensimmäisiä vammaisten avuksi tarkoitettuja palveluja olivat vuonna 1846 kuuroja lapsia varten perustetut koulut. Ajatus siitä, että vammaisia lapsia voidaan opettaa, yleistyi 1800-luvun lopulla. Taustalla olivat valistuksen ihanteet ihmisten kehittämisestä sekä kristillinen käsitys ihmisestä Jumalan kuvana. Koulut tarjosivat opettajanpaikkoja etenkin säätyläisnaisille.
1900-luvun vaihteessa Suomeen levisi rodunjalostusajattelu. Sen mukaan perinnöllisten vikojen jatkuva lisääntyminen eli väestön degenergaatio eli rappeutuminen muodosti uhkan yhteiskunnalle. Esimerkiksi vajaamieliset alettiin nähdä hyödyttömänä taakkana, jotka piti heidät piti sulkea laitoksiin, jotta he eivät olisi synnyttäneet vammaisia jälkeläisiä. Vuonna 1929 hyväksytty avioliittolaki kielsi sekä ”tylsämielisten" että mielisairaiden naimisiin menon ja vuonna 1935 säädettiin pakkosterilisaation laillistava sterilisaatiolaki. Avioliittolaki kielsi aina vuoteen 1969 saakka kahta ”synnynnäisesti kuuromykkää” menemästä naimisiin keskenään. Laki johti käytännössä kuuromykkien naisten pakkosterilointeihin, koska kieltoa ei sovellettu, jos nainen steriloitiin ennen häitä. Lain tarkoituksena oli poistaa Suomesta perinnöllisistä syistä johtuva kuurous.
Vuoden 1918 sisällisota aiheutti monen siihen osallistuneen invalidisoitumisen. Valkoisten puolella taistelleille sotainvalideille säädettiin oma sotatapaturmalaki vuonna 1919, jotta heidän ei tarvinnut turvautua tavalliseen köyhäinapuun. Talvi- ja jatkosodassa vuosina 1939-1944 sai pysyvän vamman yli 90 000 henkilöä. Se johti uusiin lakeihin, joilla turvattiin sotainvalidien vähimmäistoimeentulo ja kuntoutus. Kansantalous tarvitsi kuitenkin myös sotainvalidien työpanosta. Niinpä heille järjestettiin ammattikoulutusta, työvälineapua ja työhönsijoitusapua. Myöhemmin myös esimerkiksi työtapaturmissa loukkaantuneet saatettiin sairausperusteisen sosiaaliturvan piiriin vuoden 1947 invaliidihuoltolain avulla. Invaliidihuoltolain ympärillä käyneessä keskustelussa käytiin uutta rajanvetoa siitä, ketkä ovat oikeutettuja yhteiskunnan antamiin etuisuuksiin. Keskeiseksi erotteluperusteeksi kohosi henkilön "yhteiskuntakelpoisuus". Vuoden 1947 invaliidihuoltolaki erotteli Työikäiset omasta syystään työkyvyttömät henkilöt kahteen ryhmään. "Invalidit" olivat kyenneet hyödylliseen työhön sekä olleet "yhteiskuntakelpoisia" eli yhteiskunnan "täysipainoisia jäseniä" ennen työkyvyn menetystään. "Vajavaiset" taas eivät olleet koskaan olleet "yhteiskuntakelpoisia". teki suuren erottelun jakamalla työikäiset "vajavaiset" invaliideihin ja ei-invaliideihin. Jako ei perustunut henkilön oletettuun työkykyyn, vaan mielikuvapohjaisiin käsityksiin ihmisen vajavuudesta.
Vammaisten sosiaaliturva perustui aluksi toistuvaan tarveharkintaan. Suomen lainsaadäntöä uudistettiin 1900-luvulla siten, että myös työkyvyttömien työikäisten oli mahdollista hakea säännöllisen toimeentulon mahdollistavaa kansaneläkettä.
Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 säädettiin invaliidihuoltolaki, joka koski sekä siviili-invalideja että myös yli 90 000:tta sodassa vammautunutta. "Mielenvammaiset", kuten psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset, jätettiin kuitenkin invaliidihuoltolain tarjoamien palvelujen ulkopuolelle, ja heille laadittiin vähemmän etuisuuksia tarjonneet lakinsa. Sotainvalideja varten rakennetut palvelut ovat olleet myöhemmin esikuvana muidenkin vammaispalvelujen kehittämisessä.
Vammaisille voitiin ennen myöntää verotuksessa niin sanottu invalidivähennys, joka lakkautettiin vuonna 2023.
Ensimmäinen lainsäädännön luoma vammaisuuden kategoria oli invaliditeetti. Invalidilla oli 1700-luvulta asti Ranskassa tarkoitettu sotapalvelukseen kelpaamatonta henkilöä. Työkyvyttömän merkityksessä käsite esiintyi Saksan sosiaalilainsäädännössä 1800-luvulla. Suomessa 1800-luvun lopulta alkaneessa työtapaturmavakuutuksessa sillä tarkoitettiin työkyvyn pysyvää rajoitusta.
Suomessa työkyvyttömiä kutsuttiin 1800-luvulla "vaivaisiksi". Termi korvattiin 1900-luvulla toisaalta "invaliidilla" (sic!), joka viittasi terveinä syntyneisiin vammaisiin ja toisaalta termillä "vajavainen", jolla viitattiin syntymästään saakka vammaisiin henkilöihin. Vajavaisilla viitattiin myös henkilöihin, joiden vamma oli luonteeltaan "sisäinen" ja "ei-fyysinen".
Tuolloin oletettiin usein, että synnynnäinen vammaisuus johtuisi huonosta perimästä eikä esimerkiksi ympäristötekijöiden aikaansaamista epigeneettisistä muutoksista. Vajavaisiin liitettiin siksi pelokkaita mielikuvia degeneraatiosta, suvun rappeutumisesta ja jopa moraalittomuudesta. Niin sanottu rotuhygienialiike levitti 1900-luvun alussa pelottavaa käsitystä ihmissuvun rappeutumisesta. Se näki erityisesti vajaamielisyydessä "ihmiskunnan tervettä ruumista uhkaavan rotumyrkyn". Rappiota vastaan piti taisteltava steriloinnin ja suljettujen laitosten avulla. Mielisairaiden ja vajaamielisten vammaisuuden katsottiin ilmenevän ennen kaikkea sosiaalisesti poikkeavana käyttäytymisenä, ja heidän katsottiin muistuttavan rikollisia. Suvun heikkenemistä ilmentävien vajavuuksien ryhmään kuuluivat kaikki synnynnäiset vajavuudet sekä tylsämielisyys, mielisairaudet ja kaatumatauti eli epilepsia. Kuuromykät olivat pitkään ehdolla mukaan, mutta onnistuivat lopulta puhdistamaan julkisen kuvansa. Vajavais-termin käyttö kyseenalaisti erään näkemyksen mukaan vammaisen koko ihmisyyden, koska vallitsevana ajatuksena oli, että "viallisuus" leimasi sellaiseksi luokitellun ihmisen koko persoonallisuutta.
Sosiaalivakuutuslainsäädännöstä alkunsa saanut vammaisuus-temi (engl. disability) alkoi kehittyä fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustiloja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi nähtävästi 1930-luvun Yhdysvalloissa. Käsite sai kansainvälistä levikkiä YK:n kautta. Sitä levittivät Vammaisten oikeuksien julistus 1975 ja Maailman terveysjärjestö WHO:n vuonna 1980 julkaisema vammaisuuden luokitusopas.
Uudissana "vammainen" voitti 12.7.1942 Helsingin Sanomien järjestämän kilpailun, jossa etsittiin korvaajaa sivistyssanalle "invaliidi". Sana johdettiin vanhasta suomalaisesta "vamma"-sanastaa, joka tarkoitti alun perin tilapäistä vahingoittumista. Käsite ei heti ottanut tulta, sillä vuonna 1947 säädettiin ensimmäinen vammaisuutta koskeva laki, invaliidihuoltolaki. Se koski vain niitä, joiden vamma oli ulkoinen ja fyysinen, ja jotka sen takia helpommin miellettiin "muitten ihmisten kaltaisiksi". Vammais-sana alkoi yleistyä 1950-luvulta lähtien.
Suomessa sana "vammainen" oli yleiskäsitteenä vielä 1990-luvullakin vakiintumaton, koska sillä ei ollut lainsäädännöllistä pohjaa ennen vuoden 1987 vammaispalvelulakia. Osa vammaisista henkilöistä ei halua kutsuttavan itseään vammaiseksi. Jotkut kuurot katsovat, ettei kuurous ole vamma, joka vaatisi lääketieteellistä hoitoa. He eivät pidä itseään vammaisina, vaan viittomakielisenä kieli- ja kulttuurivähemmistönä.
Kristinuskossa vammat ovat seurausta syntiinlankeemuksesta. Siinä ihminen sai osakseen Jumalan vihan ja joutui pyhittävän armon sijasta langenneen luonnon tilaan, missä hänen osakseen tulivat "ruumiin haavat". Uudessa testamentissa joidenkin sairauksien katsottiin olevan demonien aikaansaamia. Parantamisella oli suuri asema Jeesuksen toiminnassa.