Nykyään Eero Koivistoinen:stä on tullut erittäin tärkeä aihe yhteiskunnan eri alueilla. Eero Koivistoinen on osoittautunut merkitykselliseksi aiheeksi, joka ansaitsee syvällisen tarkastelun. Kautta historian Eero Koivistoinen on ollut keskustelun ja pohdinnan lähde, ja sen merkitys on vain kasvanut ajan myötä. Tässä artikkelissa tutkimme tarkasti Eero Koivistoinen:n vaikutusta elämän eri osa-alueisiin ja pyrimme ymmärtämään paremmin sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa.
Eero Koivistoinen | |
---|---|
Eero Koivistoinen esiintymässä Pori Jazzissa 2012. |
|
Henkilötiedot | |
Koko nimi | Eero Uolevi Koivistoinen |
Syntynyt | 13. tammikuuta 1946 Helsinki |
Muusikko | |
Tyylilajit | jazz |
Soittimet | saksofoni, alttosaksofoni ja tenorisaksofoni |
|
Eero Uolevi Koivistoinen (s. 13. tammikuuta 1946 Helsinki) on suomalainen jazzmuusikko ja säveltäjä. Hänen instrumenttinsa on saksofoni. Häntä pidetään yhtenä suomalaisen jazzin suurimmista nimistä.
Koivistoisen ensimmäinen soitin noin 11-vuotiaana oli viulu, jolla hän soitti barokki- ja kamarimusiikkia. 16-vuotiaana hän vaihtoi alttosaksofoniin, koska hän oli tykästynyt jazzmusiikkiin, jota hänen veljensä oli tuonut meriltä, ja viululla sitä oli hankala soittaa. Myöhemmin hän vaihtoi alttosaksofonista tenori- ja sopraanosaksofoneihin. 1960-luvun puolivälissä Koivistoinen aloitti opiskelut Sibelius-Akatemiassa: Siellä hänelle saksofonin soittoa opetti Eero Linnala ja säveltämistä Aulis Sallinen.
Koivistoisen ensimmäinen yhtye oli kokeilevaa avantgarde- ja fuusiojazzia soittava trio, jossa rumpalina toimi Edward Vesala ja basistina Pekka Sarmanto. Trio julkaisi ep-levyn Jappa alkuvuodesta 1967 ja rumpaliksi vaihtui Reino Laine pian tämän jälkeen. Samana vuonna Koivistoinen liittyi Blues Sectioniin, jota on pidetty Suomen ensimmäisenä proge-yhtyeenä. Yhtyeen levy Blues Section oli Koivistoisen ensimmäinen. Yhtye kuitenkin hajosi jo kesällä 1968, kun Koivistoinen jätti sen. Hän siirtyi The Boysiin, jossa soitti noin vuoden.
Vuonna 1967 vastaperustettu Suomen Jazzliitto myönsi ensimmäisen Yrjö-palkinnon Koivistoiselle. Vuonna 1968 ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Valtakunta. Levyn kappaleiden sanat ovat suomalaisten runoilijoiden runoja, ja laulajina toimivat Eero Raittinen, Seija Simola, Vesa-Matti Loiri sekä Koivistoinen itse. LP:n julkaisi Otava. Levystä on julkaistu vuonna 1995 myös CD-versio, jolle oli lisätty kappaleita Maarit Hurmerinnalta, Sakari Kuosmaselta ja Pepe Ahlqvistilta. Seuraavana vuonna Koivistoisen kvartetti voitti yhtyekilpailun Montreux’n jazzfestivaaleilla Sveitsissä. Voittoa on pidetty ensimmäisenä suomalaiselle jazzille osoitettuna kansainvälisenä tunnustuksena, ja sen ansiosta yhtye pääsi esiintymään Newportin jazz-festivaaleille Yhdysvaltoihin.
1970-luvun alussa Koivistoinen muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan Berklee College of Musiciin, Bostoniin. Siellä hän opiskeli kolme lukukautta opettajinaan muun muassa Joe Viola ja Herb Pomeroy. 1970-luvulta lähtien Koivistoinen on myös opettanut Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Vuonna 1975 Koivistoinen oli mukana perustamassa Uuden Musiikin Orkesteria ja soitti yhtyeen riveissä aina vuoteen 1990. Myöhemmin vuosina 1996–1998 hän toimi yhtyeen taiteellisena johtajana. Kaudellaan hän muun muassa tuotti UMOn ensimmäisen albumin ulkomaiselle levy-yhtiölle sekä toimi kapellimestarina ja sovittajana kriitikoiden kiittämällä levyllä Electrifying Miles.
Vuonna 1973 Eero Koivistoinen Music Society julkaisi fuusiojazz-albumin Wahoo! On väitetty, että LP:itä olisi alun perin painettu vain 600 kappaletta, ja että niistä saisi nykyään maksaa yli 500 dollaria. Tämä kulttilevyksi mainittu albumi, kuten monet muutkin Koivistoisen levyt, on kuitenkin julkaistu vuosituhannen vaihteessa uudelleen CD-muodossa.
Vuonna 1981 Koivistoinen voitti Euroopan yleisradiounionin sovituspalkinnon Nording-kilpailussa Jerseyssä teoksellaan "Ultima Thule", ja vuonna 1983 hänen 1980-luvun alussa perustamansa levy-yhtiö Pro Records julkaisi samannimisen albumin. Vuonna 1987 hän voitti Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiön sävellyskilpailun big bandille teoksellaan "Kukonpesä".
Koivistoisen 1990-luvun projekteihin kuuluvat muun muassa Trio X, jossa Koivistoisen lisäksi soittivat pianisti Seppo Kantonen ja vibrafonisti Severi Pyysalo, sekä kvintetti Zone.
Vuosituhannen vaihteessa Koivistoinen kiinnostui etnisestä musiikista: toisaalta vuonna 1998 hän julkaisi senegalilaisten muusikoiden kanssa albumin Eero Koivistoinen and Senegalese Drums, ja toisaalta vuonna 2002 albumin Utu, joka koostui hänen jazzkvartetille sovittamistaan suomalaisista kansanlauluista sekä vuonna 2003 Johanna Iivanaisen kanssa albumin Suomalainen, jolla Iivanainen lauloi Koivistoisen sovittamaa suomalaista populaarimusiikkia sekä tämän omia sävellyksiä. Vuonna 2007 Iivanainen ja Koivistoisen yhtye ilmoittivat julkaisevansa toisen yhteisen albumin Lennosta kii! Myös tällä albumilla yhdistellään suomalaista populaarimusiikkiin Koivistoisen jazzsävellyksiin.
Koivistoinen on kuitenkin jatkanut myös fuusion parissa vuonna 2001 julkaistulla albumillaan Helium sekä uudistuneen Eero Koivistoinen Music Societyn albumilla X-Ray vuodelta 2006. Vuonna 2005 hän myös sävelsi kappaleita The Five Corners Quintetille ja soitti yhtyeen esikoislevyllä Chasin' the Jazz Gone By, joka ylsi parhaimmillaan Suomen albumilistan sijalle 21.
Koivistoinen on jazzin lisäksi säveltänyt muun muassa Helsingin kaupunginteatterille baletin "Äiti Maa" vuonna 1979, tehnyt Yleisradiolle radiokoosteen "Suomi – maailman majakka" vuonna 1996, Charles Baudelairen runoelman innoittamana sarjan "Pahan kukkia", sekä Radion sinfoniaorkesterille sarjan "Round about Monk".
|