Tässä artikkelissa aiomme tutkia K. N. Rantakari perusteellisesti. Alkuperäistään nyky-yhteiskunnassa tapahtuvaan kehitykseen K. N. Rantakari on ollut perustavanlaatuinen rooli jokapäiväisen elämän eri osa-alueilla. Kautta historian K. N. Rantakari on ollut alan asiantuntijoiden tutkimuksen ja tutkimuksen kohteena, ja he ovat auttaneet laajentamaan tietoamme tästä aiheesta. Lisäksi K. N. Rantakari on ollut keskustelun ja kiistan aiheena eri yhteyksissä, mikä on herättänyt suurta kiinnostusta ymmärtää sen vaikutusta yhteiskuntaan. Tämän artikkelin avulla yritämme valaista K. N. Rantakari:n eri puolia ja sen merkitystä nykyään.
K. N. Rantakari | |
---|---|
K. N. Rantakari noin vuonna 1920. |
|
Henkilötiedot | |
Koko nimi | Kaarle Nestor Rantakari |
Syntynyt | 21. tammikuuta 1877 Loimaa |
Kuollut | 26. heinäkuuta 1948 (71 vuotta) Orivesi |
|
Kaarle Nestor (K. N.) Rantakari (vuoteen 1896 Grönqvist; 21. tammikuuta 1877 Loimaa – 26. heinäkuuta 1948 Orivesi) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko. Hän oli merkittävä suomalaisen politiikan taustavaikuttaja 1905–1917 ja uudelleen 1930-luvun alussa.
Rantakarin vanhemmat olivat ratamestari Kaarle Kustaa Grönqvist ja Eeva-Liisa Koivisto. Hän pääsi ylioppilaaksi Tampereen lyseosta 1897 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1910. Rantakari toimi päätoimittajana useissa eri maakuntalehdissä vuosina 1901–1905 ja oli Suomalaisen puolueen puoluesihteerinä vuosina 1905–1911. Rantakari oli käytännönläheinen organisaattori ja pyrki luomaan Suomalaisesta puolueesta kansallismielisen massapuolueen.
Vuosina 1911–1916 Rantakari oli Turussa ilmestyvän Uusi Aura -sanomalehden päätoimittajana ja onnistui nostamaan lehden levikkiä huomattavasti. Rantakari ajoi myös suomenkielisen yliopiston perustamista Turkuun, mikä toteutuikin Suomen itsenäistymisen jälkeen. Turussa ollessaan hänet valittiin Turun kaupunginvaltuustoon.
Vuonna 1916 Rantakari valittiin eduskuntaan Suomalaisen puolueen edustajana ja samana vuonna hän siirtyi Turusta Viipuriin Savo-Karjalan Osakepankin pääjohtajaksi. Suomen sisällissodan lopussa Rantakari toimi Viipurin poliisimestarina ja esti kaupungin juutalaisväestön joukkoteloitukset Viipurin puhdistusten yhteydessä. Sodan jälkeen hän toimi Suomen ja Venäjän rajamaan komendanttina 1918–1919. Vuonna 1924 Rantakari erotettiin Savo-Karjalan Osakepankin pääjohtajan virasta sen jälkeen kun pankki oli kärsinyt miljoonien markkojen luottotappiot ja hän eli syrjässä julkisesta elämästä koko 1920-luvun lopun terveydellisten ongelmien takia. Viipurissa ollessaan hänet valittiin kokoomuksen edustajan Viipurin kaupunginvaltuustoon.
Rantakari teki paluun politiikkaan presidentti P. E. Svinhufvudin kaudella erityisesti T. M. Kivimäen hallituksen taustavoimana. Hän oli ulkoministeriön sanomalehtiosaston palveluksessa vuosina 1932–1939. Skandinaavista suuntausta kannattanut Rantakari vastusti 1930-luvun alussa oikeistoradikalismia ja Lapuan liikettä ja hänet karkotettiin Kokoomuksesta tämän vuoksi 1932. Vuonna 1936 Rantakari valittiin Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan jäseneksi J. K. Paasikiven painostuksen ansiosta, mutta jatkossa hänelle ei enää ollut politiikassa sellaista vaikuttajan roolia kuin vielä 1930-luvun alkupuolella. Rantakari toimi kuitenkin taustavaikuttajana laajojen suhteidensa ja hyvien tietolähteittensä ansiosta. Esimerkiksi Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki informoi Rantakaria säännöllisesti.
1930-luvun loppupuolella Rantakari kannatti saksalaismielistä politiikkaa ja pyrki lisäämään Saksan vaikutusvaltaa Suomessa. Rantakari avusti muun muassa Saksan pyrkimystä saada laivastotukikohta Petsamosta. Hänet kutsuttiin Hitlerin 50-vuotissyntymäpäiville Berliiniin vuonna 1939. Vuoden 1939 jälkeen Rantakari toimi vapaana toimittajana ja Saksan lähetystön tiedottajana.
Hän toimi myös 1937 perustetun Suomen Saunaseuran johtokunnassa.
Rantakari oli kahdesti naimisissa: 1910–1931 Liisa Maria Danielson-Kalmarin (1883–1931) kanssa ja 1940–1948 Liisa Kyllikki Karjalaisen (1912–1995) kanssa.
|
|
|