Tässä artikkelissa tutkimme lisää Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä:tä, aihetta, joka on kiinnittänyt sekä tutkijoiden, asiantuntijoiden että harrastajien huomion. Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä on nykyään erittäin tärkeä aihe, ja sen merkitys ulottuu useille alueille tieteestä ja teknologiasta kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Tässä tekstissä analysoimme Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä:een liittyviä eri näkökohtia sekä sen vaikutuksia nykymaailmaan. Sen alkuperästä sen kehitykseen, mukaan lukien sen vaikutus eri alueilla, tarkastelemme tätä kiehtovaa aihetta yksityiskohtaisesti ja löydämme monia puolia, jotka tekevät siitä niin merkityksellisen nykyään.
Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu. Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla. Tarkennus: Johdannossa toistellaan wiikin omia selittelyjä ikään kuin objektiivisina kuvauksina, kritiikki sivuutetaan johdannossa kokonaan |
Fonetiikan professori Kalevi Wiik (1932–2015) argumentoi kirjoissaan Eurooppalaisten juuret (2002) ja Suomalaisten juuret (2004) jo aiemmin esittelemäänsä teoriaa suomalaisten alkuperästä. Sen mukaan suomalaisten kielelliset ja geneettiset esi-isät olisivat Pohjois-Euroopan ja pohjoisen Keski-Euroopan ensimmäisiä asukkaita. Wiik ei silti ollut laajan alkukodin kannattaja. Myös hänen mukaansa uralilaista kantakieltä on aluksi puhuttu suppeahkolla alueella, josta se on myöhemmin levinnyt laajemmalle alueelle.
Tämänkaltaiset teoriat eivät sinänsä olleet uusia: niitä olivat kehitelleet mm. ruotsalaiset, saksalaiset ja ranskalaiset tutkijat jo ennen Wiikiä. Uutta oli teorioiden kokoaminen ja yritys selittää kaikkien eurooppalaisten alkuperä yhdellä kertaa kaikkia tieteitä apuna käyttäen ja varsinkin tämänkaltaisen teorian tuominen Suomeen. Aiemmat kielten, arkeologian ja geenien tutkimukset olivat johdattaneet suomalaisten alkuperän eri suuntiin. Samankaltaisia teorioita on kehitelty myös indoeurooppalaisista kielistä .
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Jääkauden aikaan valtaosa Eurooppaa oli asumiskelvotonta: ihmisiä asui keskittyneenä lähinnä kolmessa paikassa, eli Iberiassa, Ukrainassa ja Balkanilla. Tämä perustuu mm. yleisesti hyväksyttyyn arkeologiseen tietoon siitä, että jääkauden aikaisessa Euroopassa oli kolme asuttua aluetta eli refugia. Lämpimämpinä kausina ihmiset asuttivat alueita laajemmin, kylmempinä taas suppeammin, keskittyen kuitenkin lähinnä noihin kolmeen paikkaan. Näillä alueilla oli tai niille kehittyi toisistaan erilliset kielimuodot, sillä ne olivat vain vähän tekemisissä keskenään. Ne olivat alkuperä kolmelle nyky-Euroopan kieliryhmälle: Balkanin asutus indoeurooppalaiselle, Ukrainan suomensukuiselle, ja näistä kaukaisempi Iberian keskus baskilaiselle kielikunnalle.
Baskilaisen kieliryhmän iberialainen alkuperä on näistä ehkä helpoin selittää. Baskeille ei ole keksitty mitään muutakaan alkuperää, he eivät oikein voi olla muualtakaan. Suomensukuisen kielen näinkin eurooppalainen alkuperä taas on selitettävissä mm. geenitutkimuksen avulla. Suomalaisten geneettiset esi-isät eivät voi olla Aasiasta, ja sukulaisuus germaanikansoihin on läheinen. Sen lisäksi suomensukuisissa kielissä on hyvin vanha indoeurooppalaisten lainasanojen kerros, joka kertoo jo muinaisista kontakteista kielten välillä. Wiik on siis yhtä mieltä perinteisen näkemyksen kanssa siinä, että uralilaisen kielikunnan "alkukoti" on lähellä indoeurooppalaisten "alkukotia". Ukrainan ja Balkanin keskittymien väestöt elivät suhteellisen lähekkäin ja vaihtoivat varmaan jo jääkauden lopulla sanoja ja geenejä.
Mannerjään sulaessa levittäytyi näiden refugien väestö uusille alueille sitä mukaa, kun ne paljastuivat jään ja veden alta. Baskilainen kieli levisi Britanniaan ja läntiseen Eurooppaan. Suomensukuinen kieliryhmä oli jo alkujaan pohjoisempana kuin indoeurooppalainen, siksi se sai etuaseman vapautuneiden alueiden valtauksessa. Suomensukuiset asuttivat Pohjois-Euroopan sekä pohjoisen ja itäisen Keski-Euroopan. Indoeurooppalaiset levisivät Balkanilta niille alueille, jotka olivat jääneet suomensukuisilta ja baskeilta asuttamatta: Keski-Eurooppaan ja keskiseen ja itäiseen Etelä-Eurooppaan. Pidemmälle he eivät aluksi päässeet, sillä muut alueet oli jo asutettu.
Sulavaa jäätikköä ja merestä nousevaa maata seurailleet uralilaisten kielten puhujat olivat Wiikin mukaan Suomen maaperän ensimmäisten asukkaiden joukossa. Tähän viittaa hänen mukaansa myös jatkuvuusteoria, jonka mukaan Suomen asutus ei ole kokenut katkoja tähän päivään mennessä. Hän pitää kuitenkin mahdollisena, että baskilaiskieliä muistuttaneita kieliä olisi voitu puhua pohjoisessa ja läntisessä Fennoskandiassa ehkä jo aiemmin jääkaudella.
Saamelaisten alkuperän Wiik selittää siten, että he olisivat ainakin osittain peräisin Iberian refugista, ja matkanneet ehkä jo jääkauden aikaan tai sen loppuvaiheissa rannikkoa pitkin pohjoiseen nykyisen Norjan rannikolle saakka, jota Golfvirta piti avoimena. Siellä he olisivat eriytyneet omaksi geneettiseksi ja kielelliseksi kokonaisuudekseen. Myöhemmin saamelaiset olisivat omaksuneet lähistöille ilmaantuneen uralilaisen kielen. Wiikin mukaan saamelaiskielistä on ehkä löydettävissä joitain baskilaispiirteitä.
Indoeurooppalaiset kuitenkin omaksuivat maanviljelyn sekä muitakin keksintöjä Lähi-idän kansoilta, mistä aiheutui heille etuja. Heidän määränsä kasvoi ja elintasonsa parani. Heistä tuli arvostettuja suomensukuisten ja baskilaisten metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa. Mikäli metsästäjä-keräilijä halusi nostaa elintasoaan ja päästä samaan statusasemaan ja heidän ryhmäänsä, hänen oli omaksuttava maanviljelijöiden elintapa, kulttuuri, ja identiteetti — ja kieli.
Germaaniset, slaavilaiset ja balttilaiset kielet syntyivät siten, että suomensukuista kieltä puhuneet vaihtoivat kieltään halutessaan nostaa statustaan tai elintasoaan. Tätä Wiik perustelee mm. näistä kielistä löytämänsä suomensukuisen substraatin avulla. Suomensukuisten kielten puhujat oppivat uuden kielensä hieman huonosti, kuten kaikki uuden kielen oppijat, ja nämä "oppimisvirheet" muodostuivat tunnusmerkillisiksi syntyneillä germaani-, slaavi- ja balttilaiskielille. Wiikin mukaan niistä on löydettävissä sellaisia "virheitä" verrattuna alkuperäiseen indoeurooppalaiseen kieleen, jotka juuri suomensukuisten kielten esiasteen puhuja olisi tehnyt. Puhujat muokkasivat oppimansa kielen oman kielensä ääntämistapojen ja rakenteiden mukaan. Myös joitakin sanoja saattoi jäädä alkukielestä; sellaisia, joita tulokaskielessä ei ollut, kuten jää ja valas(kala) ja mahdollisesti jotkin puiden nimet. Tällaisten substraattisanojen tutkimus on kuitenkin hänenkin mukaansa vielä kesken.
Wiik perustelee teoriaansa myös genetiikan tutkimustuloksilla. Hänen mukaansa germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten kielten puhujien ja läntisempien uralilaisten kielten puhujien välinen läheinen geneettinen sukulaisuus selittyy parhaiten siten, että germaanit, baltit ja slaavit ovat kielensä vaihtaneita, entisiä uralilaisten kielten puhujia.
Indoeurooppalaisuuden leviäminen ja suomensukuisten kielten väistyminen jatkui näihin päiviin asti, ja siitä on todisteita historialliselta ajalta Baltian, Venäjän ja Skandinavian alueilta. Myös historiallisena aikana elinkeinojen ja teknologioiden erot ovat saaneet uralilaisten kielten puhujia sulautumaan indoeurooppalaisiin. Wiikin teorian mukaan historiallisen ajan kehitys on jatkoa paljon pitempiaikaiselle kehitykselle.
Teorian mukaan kelttiläiskielet syntyivät, kun baskilaiskieliset metsästäjä-keräilijät vastaanottivat indoeurooppalaisen kulttuuri—kieli -paketin. Myöhemmin germaanikielet syrjäyttivät kelttiläiskielet laajoilta alueilta.
Suomensukuinen kieli muodostui tehokkaamman metsästystavan ansiosta statuskieleksi suhteessa eräisiin Pohjois-Aasian kieliin, joiden lähistölle se oli levittäytynyt. Jokin Uralin takainen aasialainen ryhmä vaihtoi kieltään, ja tästä muodostuivat samojedit. Näin Wiik selittää näiden ainoiden varsinaisesti aasialaispiirteisten suomensukuista kieltä puhuvien alkuperän. Ajan myötä aasialaisia geenejä levisi jonkin verran läpi Euroopan siten, että suomalaisetkin saivat osansa, joskaan eivät mitenkään erityisen suurta osuutta.
Wiikin teoria sai kovaa kritiikkiä fennougristeilta ja indogermanisteilta, joiden nykyisen käsityksen mukaan suomensukuisten kielten alkukoti on lähellä Volgan mutkaa tai Uralvuoristoa, mistä kieli on levinnyt eri suuntiin. Näiden kielentutkijoiden mukaan Wiikin germaanisista, balttilaisista ja slaavilaisista kielistä esittelemät oletetut uralilaiset (suomalais-ugrilaiset) substraattipiirteet eivät ole uskottavia. Lisäksi sanastollinen todistus uralilaisesta substraatista puuttuu: esimerkiksi germaanissa on paljon ei-indoeurooppalaista substraattisanastoa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä uralilaisten kielten kanssa.
Wiikin näkemys on siis ristiriidassa sekä sen kanssa, mitä kielitiede on löytänyt niistä Keski-Euroopan muinaiskielistä, jotka ovat jättäneet jälkiä alueen indoeurooppalaisiin kieliin, että sen kanssa, mitä kielitiede on esittänyt uralilaisten kielten varhaisesta puhuma-alueesta. Näiden oletettujen paleoeurooppalaisten muinaiskielten on voitu havaita poikenneen niin äänteistöltään kuin sanastoltaankin täydellisesti uralilaisista kielistä ja niiden perusteella rekonstruoidusta kantauralista.
Aiheesta on käyty pitkään väittelyä, mutta kielentutkijat eivät yleisesti pidä Wiikin näkemystä uskottavana. Suomalaisten geneetikkojen ja jossakin määrin arkeologienkin keskuudessa löytyi vielä 1990-luvun lopussa teorialle jonkin verran ymmärrystä. Tämä johtuu siitä, että Wiikin teoria perustuu genetiikan ja arkeologian tuloksille: suomalaisethan muistuttavat geeneiltään suuressa määrin muita pohjoisia eurooppalaisia, ja kulttuurista jatkuvuutta voidaan seurata aina Suomen alkuasuttajiin saakka. Kielitiedettä ja sen tuloksia vähemmän tuntevat saattavatkin Wiikin tapaan olettaa, että geneettinen ja arkeologinen jatkuvuus voisivat todistaa kielellisestä jatkuvuudesta. 1990-luvun lopun jälkeen on kuitenkin tullut lisää tietoa jo silloin olemassa olleen lisäksi muun muassa Pohjois-Euroopassa ennen sekä indoeurooppalaisia että uralilaisia kieliä esiintyneistä paleoeurooppalaisista kielistä. Viimeksi Wiikin teoriaan kohdistunutta kritiikkiä on tarkasteltu kootusti Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa opinnäytteessä. Työn loppupäätelmä on, että Wiikin paradigma perustuu piittaamattomuuteen tieteellisestä metodista ja kuuluu näennäistieteen piiriin.
Kriitikkojen mukaan Wiikin teoria ei perustu tieteellisesti pätevälle menetelmälle, koska geneettinen tai arkeologinen jatkuvuus eivät voi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta. Tämän käsityksen mukaan menneisyyden kielitilanteesta voidaan saada tietoa ainoastaan kielentutkimuksen keinoin. Kalevi Wiikin ja hänen tunnetuimpien tukijoidensa (edesmennyt professori Kyösti Julku, Tarton yliopiston entinen uralilaisten kielten professori Ago Künnap) on syytetty jopa astuneen tieteen ulkopuolelle teorioineen. Historiantutkija Aslak Aikion mukaan Wiikin teorian tukena ei ole yhtään hyväksyttyä akateemista opinnäytettä tai tutkimusta, joka olisi ilmestynyt riippumattomassa vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa. Tämän sijaan ryhmä on järjestänyt suljettuja kutsutilaisuuksia, joihin ulkopuolisilla kriitikoilla ei ole ollut yleensä asiaa. Wiikin on väitetty lakanneen puolustamasta teorioitaan tieteellisillä foorumeilla ja sen sijaan keskittyneen propagoimaan näkemyksiään maallikoille aikakaus- ja sanomalehdissä.