Kreikkalainen tragedia
Tänään esittelemässämme artikkelissa Kreikkalainen tragedia:stä käsittelemme tänään erittäin tärkeää aihetta, joka epäilemättä kiinnittää lukijoidemme huomion. Puhummepa sitten Kreikkalainen tragedia:stä symbolisena hahmona, historiallisena tapahtumana, yhteiskunnallisena ilmiönä tai muuna kiinnostavana aspektina, pyrimme tarjoamaan täydellisen ja yksityiskohtaisen näkemyksen, jonka avulla voimme täysin ymmärtää sen tärkeyden ja vaikutuksen yhteiskuntaan. Tämän artikkelin aikana tutkimme eri näkökohtia, jotka liittyvät Kreikkalainen tragedia:een, analysoimalla sen alkuperää, kehitystä, seurauksia ja mahdollisia tulevaisuuden ennusteita. Olemme varmoja, että tässä artikkelissa esitetyt tiedot ovat erittäin hyödyllisiä kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita laajentamaan tietojaan Kreikkalainen tragedia:stä.
Tragedia (< m.kreik. τραγῳδία, tragōdia, ”pukkilaulu”) oli yksi antiikin kreikkalaisen teatterin kolmesta näytelmälajista komedian ja satyyrinäytelmän ohella. Tragedia sai alkunsa Kreikasta, ja sen huippukausi sijoittuu vuosien 490 ja 406 eaa. väliseen aikaan, jolloin vaikuttivat merkittävimmät tragediakirjailijat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides.
Historia
Kreikkalainen tragedia syntyi noin vuoden 600 eaa. tienoilla. Sen alkuperä on Dionysoksen, viinin ja hedelmällisyyden jumalan, kunniaksi pidetyissä rituaaleissa ja niihin liittyneissä hymneissä, erityisesti dityrambeissa. On ehdotettu myös, että tragedian alkuperä liittyisi esihelleenisiin hedelmällisyys- ja hautajaisriitteihin.
Sana 'tragedia' on peräisin kreikan kielen sanasta tragōidiā, jonka juuret ovat sanoissa tragos ('pukki') ja aeidein ('laulaa'). Tutkijoiden mukaan tämä saattaa johtua siitä, että kuorotansseja esitettiin juhlissa ennen eläinten rituaalista uhraamista. Merkittävin juhlista oli viitenä maaliskuun päivänä järjestetty Dionysia-juhla.
Kreikan kolme suurinta tragediakirjailijaa ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides, ja koko kreikkalaisen tragedian huippukausi sijoittuu heidän ajalleen, Aiskhyloksen näytelmästä Persialaiset vuodelta 472 eaa. Sofokleen näytelmään Oidipus Kolonoksessa vuodelta 401 eaa. Tragedioita kirjoitettiin kuitenkin vielä ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja säilyneistä katkelmista tunnetaan yli kahdensadan tragediakirjailijan nimet. Näihin lukeutuvat muun muassa Frynikhos, Ion Khioslainen ja Agathon.
Tragediakirjailijat kirjoittivat juhliin kukin yleensä kokonaisen tetralogian eli neljän näytelmän muodostaman kokonaisuuden: kolme tragediaa ja yhden satyyrinäytelmän. Kolme tragediaa liittyivät usein teemoiltaan yhteen, mutta myöhemmin näin ei välttämättä aina ollut. Ainoastaan yksi kokonainen trilogia, Aiskhyloksen Oresteia, on säilynyt.
Friedrich Nietzsche käsitteli kreikkalaisen tragedian alkuperää varhaisessa teoksessaan Tragedian synty (1872). Nietzsche näki tragedian kreikkalaisten tapana ylistää elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli, tapahtumana johon kuuluu niin iloja kuin murheita.
Näytelmien muoto ja rakenne
Kreikkalaiset tragediat kertovat toivottomaan tilanteeseen joutuneelle päähenkilölle tapahtuvista asioista. Syynä tilanteeseen ovat joko kohtalo tai jumalat; tragedia syntyy siitä, että päähenkilö on yleensä syytön häntä kohdanneisiin vastoinkäymisiin. Tragediat käsittelivät uskonnollisia tai elämänkäsityksellisiä aiheita, kuten yksilön ja ulkoisen maailman tai ihmisen ja jumalten välistä suhdetta, olemassaolon kysymyksiä, rikoksen ja rangaistuksen teemoja sekä kohtaloa.
Käytäntönä oli vuorotella kuoron (khoros) esittämien laulujen ja näyttelijän tai näyttelijöiden esittämien mono- tai dialogien välillä. Tragediat noudattivat yleistä muotoa, jota ei koskaan muutettu:
- Prologos - prologi
- Parodos - kuoron sisääntulolaulu
- Stasimon - 4-6 laulua kohtausten välillä
- Epeisodion - päänäytös
- Eksodos - kuoron päätöslaulu
Kuoro sekä tanssi että lauloi. Kuorolaulut jaetaan yleensä kolmeen osaan: stroofi ('käännös', 'kierto'), antistroofi ('vastakäännös', 'vastakierto') ja epodi ('jälkilaulu'). Kaikki kuoro-osuudet laulettiin, yleensä huilun säestyksellä; samoin jotkut näyttelijöiden vastauksista esitettiin laulamalla. Näytelmä kokonaisuudessaan koostui useassa runomitassa olevista säkeistä.
Rakenteen lisäksi tragedioita yhdistivät monet muut yhteiset käytännöt. Tragediat esitettiin aina ulkona, vuorten rinteille rakennetuissa teattereissa. Kaikki näyttelijät olivat miehiä. Näyttelijät käyttivät naamioita, jotka kätkivät näyttelijän oman persoonan. Naamiot olivat suuria, jotta niiden pelottavat ilmeet näkyivät hyvin.
Samanaikaisesti eri puolilla tapahtuvia asioita saatettiin esittää eri tavoin: muun muassa käyttäen sanansaattajahahmoa; nostureita (mēkhanē), joilla jumalhahmoja saatettiin nostaa näyttämölle (deus ex machina); teikhoskopiaa eli näkymää seinän läpi; tai ekkyklemaa eli siirrettävää tasannetta. Tunnettu esimerkki viimeksi mainitusta on Agamemnonin surma Aiskhyloksen Oresteian ensimmäisessä näytelmässä Agamemnon: kuninkaan ruumis tuodaan esille siirrettävällä lavalla. Eräs syy tällaiseen oli se, että teatteria pidettiin pyhänä paikkana, joten itse surmaa ei voitu esittää; ruumis oli kuitenkin näytettävä, jotta näytelmän vaatima tunnetila saataisiin tuotettua.
Tragediakirjailijoita
Tunnettuja kreikkalaisia tragediakirjailijoita olivat (suluissa vuosia, jolloin kirjailija mainitaan näytelmäkilpailun voittajien joukossa, tai muita ajoitustietoja):
|
|
Katso myös
Lähteet
- ↑ Saïd, Suzanne & Trédé, Monique: A Short History of Greek Literature, s. 45-54. Käännös Trista Selous et al.. London & New York: Routledge, 1999. ISBN 0-415-12272-4.
- ↑ Clinton, Henry Fynes: Fasti Hellenici: The civil and literary chronology of Greece, from the earliest accounts to the death of Augustus, s. xxxi-xxxv. University Press, 1834. Google Books. (englanniksi)
Kirjallisuutta
- Rabinowitz, Nancy Sorkin. 2008. Greek Tragedy. Blackwell Introductions to the Classical World ser. Malden, MA: Blackwell. ISBN 1405121610.
- Rehm, Rush. 1992. Greek Tragic Theatre. Theatre Production Studies ser. London and New York: Routledge. ISBN 0415118948.
