Tässä artikkelissa perehdymme Morfologinen typologia:n kiehtovaan maailmaan tutkimalla sen monia puolia ja sen vaikutuksia yhteiskunnan eri osa-alueisiin. Sen alkuperästä sen nykyiseen kehitykseen uppoudumme matkalle Morfologinen typologia:n läpi analysoimalla sen merkitystä historiassa, sen merkitystä tänään ja sen heijastusta tulevaisuuteen. Erilaisten lähestymistapojen ja näkökulmien kautta lähestymme Morfologinen typologia:tä eri näkökulmista ja tarjoamme lukijalle kattavan ja rikastuttavan näkemyksen, jonka avulla voimme ymmärtää sen todellisen laajuuden ja merkityksen nykymaailmassa.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Morfologinen typologia on lingvistisen typologian suuntaus, joka luokittelee kielet sen mukaan, miten sanoja taivutetaan. Perinteinen, jo 1800-luvulla alkunsa saanut luokittelutapa on seuraavanlainen:
Todellisuudessa nämä rakennetyypit eivät aina esiinny puhtaina, vaan monissa kielissä on piirteitä useammista tyypeistä. Esimerkiksi suomi on varsin agglutinoiva kieli, mutta muun muassa astevaihtelun johdosta siihen on kehittynyt myös flekteeraavia piirteitä. Myös englannin kielessä löytyy isoloivia, agglutinoivia sekä flekteeraavia piirteitä. Monet myöhemmät tutkijat puhuvatkin mieluummin typologisista muuttujista tai indekseistä, kuten synteesi (montako morfeemia sanaa kohti) tai agglutinaatio (montako erottuvaa morfeeminrajaa sanaa kohti).
Jo 1800-luvulla huomattiin, että morfologiset rakennetyypit muodostavat historiallisen kehän. Agglutinoivat kielet pyrkivät kehittymään flekteeraavaan suuntaan (tämäntapaista näkyy, kun vertaa viroa vanhakantaisempaan suomeen), flekteeraavat kielet kehittyvät isoloiviksi (tämän näkee kielissä, joissa sanojen taivutus vähitellen katoaa, kuten englannissa), ja isoloivista kielistä voi taas syntyä agglutinoivia, kun esimerkiksi pronominit liimautuvat persoonapäätteiksi tai adpositiot sijapäätteiksi.
Avoin kysymys on edelleen, kannattaako kielet luokitella perinteisten morfologisten rakennetyyppien mukaisiksi makrotyypeiksi. Usein on esitetty, että morfologisiin rakenneominaisuuksiin liittyy äänteellisiä ja syntaktisia piirteitä: esimerkiksi agglutinoivissa kielissä on usein vokaalisointu ja tietynlaisia sanajärjestysmalleja.