Nykymaailmassa Nokka:stä on tullut erittäin tärkeä ja suuren yleisön kiinnostava aihe. Ilmestymisestään lähtien Nokka on herättänyt asiantuntijoiden ja fanien huomion ja synnyttänyt keskusteluja eri alueilla. Sen vaikutus on ulottunut monille jokapäiväisen elämän osa-alueille vaikuttaen sekä yhteiskuntaan että populaarikulttuuriin. Tässä artikkelissa tutkimme yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti Nokka:n tärkeyttä ja relevanssia, jotta voimme tarjota täydellisen ja päivitetyn yleiskatsauksen tästä kiehtovasta aiheesta.
Nokka on linnun leukaluiden päälle ja jatkeeksi kasvanut kokonaan tai osittain sarveistunut ihon muodostuma. Lintujen lisäksi myös vesinokkaeläimillä, kalmareilla ja mustekaloilla on nokka.
Linnut käyttävät nokkaansa ravinnon pyydystämiseen, siementen kuorimiseen ja rikkomiseen sekä saaliseläinten palotteluun. Helteellä linnut jäähdyttelevät itseään nokan kautta.
Nokka oli jo lintuja edeltäneillä liskolinnuilla. Niiden nokassa tosin oli hampaita, joita yhdelläkään linnulla ei enää ole.
Nokka muodostuu leukaluista, joiden päällä on sarveistuppi. Monilla lintulajeilla sarveistuppi on kuollut, mutta toisilla siinä on verisuonitus ja hermotus. Joillain lajeilla nokan väri muuttuu kesästä talveen. Sorsalinnuilla nokan kärjessä on kova kärjen reunus eli nokkakynsi. Jalohaukoilla on ylänokan tyvessä paksunnos eli vahanokka. Joidenkin lajien poikasilla on ylänokan kärjessä valkoinen munahammas, jolla ne puhkaisevat munankuoren kuoriutuessaan. Monen lajin sierainaukot peittää pehmeä kalvo.
Nokan muoto riippuu linnun käyttämän ravinnon laadusta. Nokkia on hyvin erilaisia: hentoja ja rotevia, pitkiä ja lyhyitä, putkimaisia ja kartiomaisia, suoria ja käyriä joko ylös- tai alaspäin, eri tavoin koukkumaisia, litteitä, sileäreunaisia ja hammasreunaisia. Petolinnuilla on koukkumainen terävä nokka. Siemeniä syövien peippolintujen nokka on lyhyt ja kartiomainen. Kahlaajilla on pitkä, hento nokka, joka soveltuu pikkueläinten poimintaan liejusta ja mudasta. Sorsalintujen litteä sälönokka soveltuu erinomaisesti siivilöimään ravintoa vedestä. Tikka naputtelee voimakkaalla talttamaisella nokallaan hyönteisiä lahoista puunrungoista ja kaivertaa pesäkolonsa terveeseenkin puuhun. Joidenkin lintujen kuten lunnin nokka soveltuu hyvin myös kalojen kuljettamiseen.
Nokan värillä on ratkaiseva merkitys monien lajien parinmuodostuksessa, ja harmaalokkien poikasille emon keltaisessa nokassa oleva punainen täplä on suuntamerkki, johon ne kurottelevat halutessaan ruokaa.