Otsonikerros
Tässä artikkelissa käsittelemme Otsonikerros:n aihetta eri näkökulmista, jotta voimme syventää sen merkitystä ja merkitystä nykyään. Otsonikerros on aihe, joka on herättänyt kasvavaa kiinnostusta eri sektoreilla ja yksityiskohtainen analyysi voi valaista sen monia puolia. Seuraavilla riveillä tutkimme Otsonikerros:n eri puolia ja esittelemme erilaisia mielipiteitä ja lähestymistapoja, joiden avulla lukija ymmärtää täysin tämän aiheen monimutkaisuuden ja merkityksen. Monitieteisen lähestymistavan avulla perehdymme Otsonikerros:n aiheuttamiin seurauksiin ja haasteisiin ja tarjoamme näin kattavan näkemyksen, joka edistää tämän ilmiön tuntemista ja ymmärtämistä.
Otsonikerros on Maan ilmakehän stratosfääriin kuuluva osa, joka sijaitsee 15–50 kilometrin korkeudella ja jonne valtaosa ilmakehän otsonista on kertynyt. Otsonikerros suojelee maanpintaa liialliselta Auringon ultraviolettisäteilyltä. Otsonia (O3) syntyy Auringon säteilyn hajottaessa happimolekyylejä reaktiokykyisiksi happiatomeiksi, jotka reagoivat happimolekyylien kanssa muodostaen otsonia. Otsonikerros myös lämmittää stratosfääriä ja luo inversion, joka estää Maan ilmakehän vesihöyryä karkaamasta avaruuteen.Otsonikerrosta ei voi havaita ihmissilmin maanpinnalta käsin.
90 % ilmakehän otsonista sijaitsee 20–40 kilometrin korkeudella maanpinnasta. Nimestään huolimatta tässä otsonikerroksessa otsonia on vain keskimäärin yksi molekyyli sadastatuhannesta. Tämä määrä on kuitenkin kymmenkertainen verrattuna ilmakehän keskiarvoon. Tulivuorten purkauspilvet saattavat nousta stratosfääriin, mutta tavallisia pilviä ei helmiäispilviä lukuun ottamatta stratosfäärissä näy.
Koska stratosfäärin otsoni syntyy UV-säteilyn vaikutuksesta, voisi suurimpien otsonipitoisuuksien olettaa löytyvän tropiikista ja pienimpien napa-alueilta. Samalla perusteella tulisi kesän otsonimäärien olla talvea suuremmat. Tämä ei kuitenkaan vastaa havaintoja: suurin osa otsonista on keskileveysasteilla, ja otsonimaksimi havaitaan keväällä kesän sijaan. Havainnot selittää stratosfäärissä vallitseva Brewerin–Dobsonin kiertoliike, joka kuljettaa tropiikissa syntynyttä otsonia navoille ja alempaan stratosfääriin.
Otsonikerros on alkanut kehittyä maapallolle 2–3 miljardia vuotta sitten, ja se on aikoinaan mahdollistanut elämän siirtymisen vedestä maalle. Otsonikerros ohenee CFC-päästöistä, ja tätä ilmiötä kutsutaan otsonikadoksi. Otsonikerroksen paksuudessa esiintyy luonnollisia vaihteluita, mutta sen viimeaikainen ohentuminen on huolestuttanut tutkijoita, sillä otsonikadon kiihtyminen on huomattavasti ilmastonmuutosta nopeampi ilmiö.
Viimeisimpien tutkimusten mukaan otsonikato on pysähtynyt ja otsonikerros alkanut elpyä. Tutkijoiden mukaan otsonikerros saavuttaa normaalin paksuutensa vuosisadan puoliväliin mennessä.
Lähteet
- ↑ Ilmakehä ABC (Arkistoitu – Internet Archive) Ilmatieteen laitos
- ↑ Tutkimus: Ilmakehän otsonikerros on toipumassa yle.fi.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta otsonikerros Wikimedia Commonsissa
