Patricio Aylwin
Nykymaailmassa Patricio Aylwin on ottanut perustavanlaatuisen roolin yhteiskunnassamme. Olipa kyseessä teknologia, politiikka, kulttuuri tai muu elämän osa-alue, Patricio Aylwin on onnistunut vangitsemaan miljoonien ihmisten huomion ympäri maailmaa. Sen vaikutus on tullut niin merkittäväksi, että on mahdotonta sivuuttaa sen vaikutusta tapaamme ajatella, toimia ja elää. Tässä artikkelissa tutkimme perusteellisesti Patricio Aylwin:n merkitystä ja roolia elämässämme sekä tämän todellisuuden tuomia haasteita ja etuja.
| Patricio Aylwin | |
|---|---|
 |
|
| Chilen 31. presidentti | |
| Edeltäjä | Augusto Pinochet |
| Seuraaja | Eduardo Frei Ruiz-Tagle |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. marraskuuta 1918 Viña del Mar |
| Kuollut | 19. huhtikuuta 2016 (97 vuotta) Santiago de Chile |
| Puoliso | Leonor Oyarzún |
| Tiedot | |
| Uskonto | roomalaiskatolilaisuus |
 Nimikirjoitus |
|
|
|
|
Patricio Aylwin Azócar (26. marraskuuta 1918 Viña del Mar – 19. huhtikuuta 2016 Santiago) oli chileläinen poliitikko, joka oli 1990–1994 ensimmäinen demokraattisesti valittu Chilen presidentti Augusto Pinochetin diktatuurin jälkeen. Aylwin edusti kristillisdemokraattista Partido Demócrata Cristiano -puoluetta, joka kuuluu keskustavasemmistolaiseen koalitioon Concertación de Partidos por la Democracia.
Patricio Aylwin oli vanhin Laura Azócarin ja Miguel Aylwinin viidestä lapsesta. Hän päätti opintonsa oikeus- poliittisen- ja yhteiskuntatieteiden alalta 1943 Universidad de Chilessä ja toimi sen jälkeen oikeustieteen professorina, siirtyen myöhemmin Pontificia Universidad Católica de Chileen, joka sekin on Santiago de Chilessä. Hänen vaimonsa oli Leonor Oyarzún Ivanovic, jonka kanssa hänellä oli viisi lasta. Lapsista Martina Aylwin on toiminut Chilen opetusministerinä 2000–2003.
Poliittinen johtaja
Patricio Aylwin Azócar osallistui jo varhain politiikkaan vaikutusvaltaisena kristillisdemokraattina, johon vaikuttivat voimakkaasti katolisten yhteiskuntaoppineiden ajatukset. Vuosien 1958 ja 1989 välillä hän oli useita kertoja Partido Demócrata Cristianon puheenjohtajana. 1965 hänet valittiin senaattoriksi Chilen kongressiin, jonka puhemiehenä hän oli 1971 ja 1972, samaan aikaan kun Salvador Allende oli Chilen presidenttinä.
Aylwin johti Allenden vastaista parlamentaarista oppositiota maata syvästi rikkirepineessä oikeiston ja vasemmiston välisessä sisäpoliittisessa kriisissä, johon vaikutettiin myös ulkopuolelta. Chilen poliittisen keskustan päävoimia edustanut kristillisdemokraattipuolue PDC oli jakaantunut suhtautumisessaan Allenden Unidad Popular -kansanrintamahallitukseen. Maltillisemmat pyrkivät rauhanomaiseen yhteiseloon kansanrintaman kanssa, kun jyrkempi linja, jota myös Aylwin edusti, oli tiukasti vasemmistovastainen. Vuoden 1973 alkupuolella oikeistosuuntaus pääsi PDC:n sisällä niskan päälle ja Aylwin nousi puolueensa johtoon. Hänen tavoitteenaan oli kaataa Allenden hallitus, vaikka sitten väkivalloin. Tämä toteutui kristillisdemokraattien saatua 22. elokuuta parlamentin antamaan asevoimille valtuudet syrjäyttää Allende voimakeinoin.
Patricio Aylwin kannatti kenraali Augusto Pinochetin vallankaappausta ja sotilaiden valtaannousua 11. syyskuuta 1973. Hänen johdollaan PDC:n pääosa tuki kaappausta ainakin passiivisesti, olihan puolue saanut Yhdysvalloilta ja tiedustelupalvelu CIA:lta rahoitusta jo vuosia. Vallankaappauksen jälkeen Aylwin pysyi 1976 asti kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajana, mutta kuten kaikkien muidenkin Chilen puolueiden oli myös sen julkinen toiminta kielletty Pinochetin diktatuurin hallitessa, vaikka nimenomaan Aylwinin ja kovan linjan PDC:läisten toiminta oli mahdollistanut Pinochetin valtaanpääsyn. Poliittisten vapauksien puuttumisesta huolimatta Aylwin pysyi puheenjohtajakautensa loppuun sotilasvallan kannattajana, hänhän oli puolustanut sotilasvallankaappausta sillä, että lyhyt sotilasdiktatuurin kausi puhdistaisi maan uutta demokraattista hallitusta varten.
Sotilasdiktatuurin yhä vain jatkaessa murhia, kidutuksia ja muita ihmisoikeusloukkauksiaan muuttui Patricio Aylwin 1970-luvun loppupuolella kriittisemmäksi hallitusvaltaa kohtaan, ja puhui 1979 yhdessä muun opposition kanssa seuraavan vuoden kansanäänestyksessä päätettävää perustuslain muutosta vastaan. Muutos, jolla sotilasdiktatuuri laillisti asemansa, voitti kuitenkin äänestyksen. Aiemman kristillisdemokraattisen presidentin Eduardo Frei Montalvan kuoltua 1982 Aylwin päätyi PDC:n varapuheenjohtajaksi ja ryhtyi etsimään keinoja demokraattisen järjestelmän palauttamiseen. Vapaista vaaleista ei tässä tilanteessa ollut puhettakaan, mutta siitä huolimatta hän näki parhaaksi hyväksyä uuden diktatorisen perustuslain tosiasiana ja yrittää sen puitteissa toimia jälleendemokratisoitumisen puolesta. Oppositio kallistui samalle kannalle ja onnistui lopulta saamaan toiminnalleen Pinochetin hallinnon tunnustuksen. Sosialisti Ricardo Lagosin johtama demokratialiike Concertación, jonka kristillisdemokraateista mainittakoon Frei Montalvan poika Eduardo Frei Ruiz-Tagle, kävi menestyksekkään kampanjan 1988 kansanäänestyksen alla ja tämä ei-liike onnistui estämään Pinochetin valinnan uudelle 8-vuotiskaudelle. Sotilaiden oli luovuttava vallasta, ja Aylwin oli mukana hallituksen ja opposition välisissä neuvotteluissa, jotka mahdollistivat rauhanomaisen vallanvaihdoksen.
Presidentti
Avaintekijä demokratiaan siirtymisessä olivat ensimmäiset vapaat vaalit. Demokratialiike Concertación asetti yhden yhteisen ehdokkaan, ja Concertaciónin sisällä molempien sen tärkeiden puolueiden keskuudessa käytiin keskinäinen kilpailu ehdokkuudesta. Patricio Aylwinista tuli näiden vaiheiden jälkeen keskustavasemmiston yhteisehdokas, osaksi siksi että hän oli riittävän oikealla saadakseen ääniä myös sotilasvaltaan mieltyneiltä. Oikeisto oli Pinochetin valtakauden loputtua sen verran hajalla, että se jakautui toisaalta äärioikeistolaisen Hernán Büchin ja toisaalta keskustalaisemman Francisco Javier Errázurizin kannattajiin. 14. joulukuuta 1989 järjestetyssä presidentinvaalissa Patricio Aylwin sai heti ensimmäisellä kierroksella 55 % äänistä ja näin Chile sai ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin 16 vuoteen. Hänen virkaanastujaispäivänsä oli 11. maaliskuuta 1990.
Aylwinin presidenttikaudelle oli tyypillistä varovaisuus ja pyrkimys olla vaarantamatta Chilen hidasta kehitystä kohti oikeusvaltiota. Talouspolitiikassa ja sosiaalisissa kysymyksissä ei tehty suuria uudistuksia vaan lähinnä noudatettiin sotilashallinnon markkinatalouteen painottunutta taloudellista linjaa, yrittäen kuitenkin rakentaa jonkinlaista sosiaaliturvaa. Ensimmäisiä askeleita sotilashallinnon toimien valottamiselle otettiin perustettaessa komitea tutkimaan diktatuurin ihmisoikeusrikkomuksia. Vaikkei ollutkaan enää presidentti, jatkoi Pinochet asevoimien komentajana ja vaikutti näin maan asioihin. Kun toukokuussa 1993 tuli julkisuuteen ns. "Pinocheques"-tapaus, jossa armeija oli rahoittanut Pinochetin sukua, piirittivät erikoisjoukkojen sotilaat hallituksen rakennuksen uhaten näin jopa presidentti Aylwinia, ja rikostutkinta oli sotilaiden uhatessa pakko jättää sikseen. Muutenkin jatkuva oikeiston ja sotilaiden uhka varjosti hänen nelivuotista virkakauttaan.
Presidenttiyden jälkeen
Patricio Aylwinin kausi presidenttinä päättyi 1994, ja 1993 presidentinvaalissa hänen seuraajakseen valittiin Eduardo Frei Ruiz-Tagle, myös kristillisdemokraatti. Presidenttikautensa jälkeen Aylwin oli mukana Yhdistyneiden kansakuntien köyhyyden vastaisessa toiminnassa ja sai yhdessä Irlannin entisen presidentin Mary Robinsonin kanssa Euroopan neuvoston pohjois–etelä-palkinnon työstään Euroopan ja Latinalaisen Amerikan välisten suhteiden hyväksi sekä 1998 Fulbright-palkinnon yleisestä kansainvälisten suhteiden edistämisestä.
Lähteet
- ↑ Patricio Aylwin, president who guided Chile to democracy, dies aged 97 The Guardian. 19.4.2016. Viitattu 20.4.2016. (englanniksi)
- ↑ Santiago Times 21. joulukuuta 2006: (Arkistoitu – Internet Archive) Christian Democrats delay mea culpa
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Patricio Aylwin Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||
