Tässä artikkelissa perehdymme Sodassa kaatuminen:n kiehtovaan maailmaan ja tutkimme sen tärkeimpiä ja syvimpiä puolia. Näillä linjoilla analysoimme sen vaikutuksia eri yhteyksissä henkilökohtaisesta sosiaaliseen, mukaan lukien sen vaikutus ammatillisella ja kulttuurisella alalla. Sodassa kaatuminen on aihe, joka on herättänyt suurta kiinnostusta nykyään, ja tällä tutkimuksella pyrimme valaisemaan sen moninaisuutta ja sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Toivomme, että tämä luku on rikastuttavaa ja herättää syvää pohdintaa Sodassa kaatuminen:stä ja sen merkityksestä elämässämme.
Sodassa kaatumiseksi kutsutaan sotilaan kuolemista sodan aikana taistelutilanteessa vihollisen sotatoimien seurauksena. Muita tyypillisiä kuolintapoja sodassa ovat tauteihin kuoleminen tai haavoittuneena pitkäaikaisen sairaalahoidon jälkeen kuoleminen. Teloituksia ei sanota kaatumisiksi. Myöskään sodan siviiliuhreja ei yleensä kutsuta kaatuneiksi.
Kaatunut on sodan aikana vihollistoiminnan vuoksi välittömästi kuollutta henkilöä, erityisesti sotilasta, sankarivainajaa, tarkoittava kiertoilmaus eli eufemismi. Kaatunut-käsitettä käytetään esimerkiksi yhdessä haavoittunut- ja kadonnut-käsitteiden kanssa kuvaamaan erityyppisiä henkilötappioita. Yhdessä haavoittunut- ja kadonnut-käsitteiden kanssa kaatunut viittaa siis taisteluvahvuudesta poistumiseen. Teloitetuista sotilaista ei ole välttämättä haluttu käyttää kaatunut-nimitystä.
Sotaan liittyvää kuolemaa laajemmin eriteltäessä kaatunut on yksi menehtymisluokista, kuten Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet -tietokannassa, jossa menehtymisluokat ovat: kaatui, siunattu ja haudattu / kuoli haavoittuneena, siunattu ja haudattu / siunattu, ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut / kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi / kuollut sotavankeudessa / kuolinsyy muu kuin vihollistoiminnasta johtuva.
Suomalaisena käytäntönä talvi-, jatko- ja Lapin sodassa on ollut mahdollisuuksien mukaan toimittaa kaatuneet haudattaviksi kotiseutunsa hautausmaiden sankarihautoihin. Tarkoitusta varten luotiin joulukuusta 1939 alkaen kaatuneiden huoltojärjestelmä. Tätä ratkaisua odoteltaessa kaatuneet oli haudattu tilapäisiin kenttähautoihin. Kaatuneiden huollosta vastasivat sotilaspapit tähän tarkoitukseen varatun henkilöstön avulla. Tehtävään luoduista toimielimistä alettiin käyttää nimitystä kaatuneiden evakuoimiskeskus (lyhenne KEK).
Erityiseksi kaatuneiden muistopäiväksi (aluksi nimellä yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäivä) otettiin talvisodan jälkeen 1940 toukokuun kolmas sunnuntai.