Tiibetin historia

Tiibetin historialla tarkoitetaan Tiibetin alueen historiaa.

Varhaisvaiheet

Tiibet syntyi poliittisena kokonaisuutena ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina Yarlung Tsangpon laaksossa. Valtion ensimmäinen tunnettu hallitsija oli Songtsen Gampo (629–650), jonka aikana Tiibetistä tuli keskitetty buddhalainen valtakunta. Tiibetin kirjakieli oli viimeistään jo tuolloin syntynyt, ja buddhalaisten tekstien kääntäminen sanskritista tiibetiksi alkoi. Myös buddhalainen taide koki tuolloin ensimmäisen kukoistuskautensa.

Tiibetin valtakunta alkoi laajeta pienempien paikalliskansojen kustannuksella. Tiibet kävi sodan Kiinaa vastaan vuosina 635–636, ja vuosina 763–764 Tiibet valloitti Kiinan pääkaupungin. Tiibet jakaantui vuosiksi 843–1246 useiksi paikallisiksi kuningaskunniksi eikä ole sen jälkeenkään enää toiminut yhtenäisenä valtiona. Mongolit liittivät Tiibetin omaan valtakuntaansa vuonna 1246, mutta tiibetiläinen kulttuuri säilyi elinvoimaisena ja levisi mongolienkin keskuuteen. Vuonna 1578 Tiibetistä tuli teokratia, kun mongolihallitsija Altan-kaani perusti Tiibetiin dalai-lama-instituution ja nimitti lama Sonam Gyatson dalai-lamaksi. Mongolien valta Tiibetissä päättyi 1720, kun alue siirtyi mantšurialaiselle Qing-dynastialle.

Britannian vaikutus

1800-luvulla Tiibet alkoi noudattaa eristäytynyttä ulkopolitiikkaa tilanteessa, jossa Venäjä ja Britannia kilpailivat vallasta Aasiassa. Jesuiitat ja kapusiinimunkit olivat perustaneet lähetysaseman Lhasaan jo 1700-luvun alussa, ja tiettävästi ensimmäinen englantilainen oli käynyt alueella 1811. 1800-luvulla tiibetiläiset karkottivat eurooppalaiset maastaan heitä tavatessaan. 1800-luvun puolivälin jälkeen britit lähettivät kahdenkymmenen vuoden ajan intialaisia kartoittamaan Tiibetiä, mutta vasta 1890-luvulla Tiibetin tasankoja päästiin tutkimaan.

1900-luku

Pääartikkeli: Younghusbandin retkikunta

Britannia hyökkäsi Tiibetiin vuonna 1904, minkä seurauksena Etelä-Tiibetin pienet kuningaskunnat lähentyivät brittiläistä imperiumia. Bhutania lukuun ottamatta ne tulivat myöhemmin osaksi Intiaa, Nepalia ja Pakistania.

Itsenäisyyden aika 1911–1950

Britannia ja Kiina pelkäsivät Venäjän vaikutuksen lisääntymistä, joten ne solmivat vuonna 1906 sopimuksen, jossa Tiibet laskettiin kuuluvaksi Kiinan etupiiriin. Kiina miehitti Tiibetin ensimmäistä kertaa vuosina 1910–1912, mutta Kiinan keisarikunnan kaaduttua Tiibet irtautui Kiinan vaikutuspiiristä, ja Kiinan sisällissodan aikana osapuolet eivät osoittaneet suurta kiinnostusta Tiibetiä kohtaan.

Keski-Tiibetin itsenäistyttyä mantšujen vallasta vuosiksi 1911–1950 se sai modernin kansallisvaltion piirteitä omine hallituksineen, rahajärjestelmineen ja armeijoineen. Maa ei kuitenkaan koskaan saanut kansainvälistä tunnustusta itsenäisyydelleen.

Kiinan kansantasavallan valtakausi

Kiinan kansanarmeija marssi Tiibetiin 7. lokakuuta 1950 liittääkseen sen Kiinaan ja aloitti täten Kiinan–Tiibetin sodan. Vähäisen vastarinnan jälkeen Tiibetin oli taivuttava kiinalaisten teknisesti ja lukumääräisesti ylivoimaisen armeijan edessä.

Tiibetiläisten johtajat solmivat Pekingin painostuksen alaisina 17-kohtaisen sopimuksen, joka määräsi tiibetiläisten maat sosialisoitaviksi ja jaettaviksi uudelleen. Tiibetiläiset alkoivat kärsiä ruokapulasta, kun suurin osa sadosta jouduttiin luovuttamaan Kiinan keskushallinnolle. Tiibetiläisten vastarintaliike vahvistui ja tilanne kärjistyi Lhasassa maaliskuussa 1959. Kiinan armeija kukisti kapinan verisesti, 87 000 tiibetiläistä sai surmansa ja dalai-lama pakeni Intiaan. Myös tiibetiläisten luostareita, taidetta ja uskonnollisia tekstejä tuhottiin.

Autonomiseksi alueeksi

Kiina teki osasta Tiibetiä vuonna 1965 Tiibetin autonomisen alueen. Buddhalainen koulutusjärjestelmä korvattiin maallisella, karjatalous sosialisoitiin ja yksityisomaisuus takavarikoitiin. Kulttuurivallankumouksen aikana Tiibetissä hävitettiin paljon perinteistä kulttuuria: buddhalaista taidetta ja esineistöä sekä suuri osa luostareista tuhottiin. Kulttuurivallankumous ja sitä edeltänyt uskonnonvastainen kampanja vaikuttivat suuresti tiibetiläiseen yhteiskuntaan, ja tiibetiläinen kulttuuri säilyi toimintakykyisenä vain Tiibetin ulkopuolella. Kiinan uudistuspolitiikan myötä vuoden 1978 jälkeen osa uskonnollisista vapauksista palautettiin Tiibetiin ja hallintoa liberalisoitiin.

Autonomia- ja itsenäisyyspyrkimykset

Kiinan mukaan Tiibet on erottamaton osa Kiinaa, sillä Tiibetin paikallishallinto on Yuan-dynastiasta lähtien ollut Kiinan keskushallinnon alainen. Nykyinen dalai-lama on vaatinut Kiinaa antamaan Tiibetille autonomian maan etnisen ja kulttuurin säilymisen turvaamiseksi, mutta hän ei ole vaatinut täyttä itsenäisyyttä. Kiina nujertaa yhä Tiibetin itsenäisyyttä tai suurempia vapauksia vaativat kansanliikkeet. Dalai-laman kuvan hallussapidosta joutuu tänäkin päivänä vankilaan ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Lähteet

• Saloniemi, Marja-Riitta (päätoimittaja): Muuttuva Tiibet. Kirjoittajat: Janhunen, Juha & Halén, Harry, Hyytiäinen, Tiina & Härkönen, Mitra & Gyamtso, Kalsang & Komppa, Juha & Lammi, Jyrki & Untracht, Oppi. Tampere: Tampereen museo, 2008. ISBN 978-951-609-376-8.

Viitteet