Venäjän sisällissota

Venäjän sisällissota
Myötäpäivään ylhäältä: Valkoisten Donin armeijan sotilaita vuonna 1919; valkoisten jalkaväkidivisioona maaliskuussa 1920; punaisten ratsuväkeä; Lev Trotski vuonna 1918; tšekkoslovakialaisten joukkojen hirttämiä punaisia.
Päivämäärä: 1917–1922 Paikka: entinen Venäjän keisarikunta, Persia, Mongolia, Tuva, Galitsia ja Keski-Aasia Lopputulos: Puna-armeijan voitto
Osapuolet
Venäjän valkoinen armeija Vihreä armeija (1919–1922) Suomi (heimosodat) Yhdistynyt kuningaskunta Ranska Japani Tšekkoslovakia Yhdysvallat Saksa Osmanien valtakunta Mongolia Puola Viro Latvia Liettua sosialistivallankumoukselliset (1918–1922)	Neuvosto-Venäjä Vihreä armeija (1917–1919) sosialistivallankumoukselliset (1917–1918)
Komentajat
Lavr Kornilov Aleksandr Koltšak Mihail Aleksejev Anton Denikin Pjotr Wrangel Nikolai Judenitš Jevgeni Miller Aleksandr Antonov	Lev Trotski Josif Stalin Mihail Tuhatševski Jukums Vācietis Sergei Kamenev Semjon Budjonnyi Mihail Frunze Nikifor Grigorjev Simon Petljura Nestor Mahno

Venäjän sisällissota käytiin vuosina 1917–1922 Venäjän vallankumousten jälkeen pääasiassa bolševikkien ja heitä vastustaneiden valkoisten välillä, ja se päättyi bolševikkien voittoon. Sota ei päättynyt aselepoon eikä rauhansopimukseen, joten sillä ei ole varsinaista päättymispäivää. Hajanaisia taisteluita käytiin vielä syksyllä 1922 Venäjän kaukoidässä, missä puna-armeija valloitti Vladivostokin 25. lokakuuta 1922.

Sotaan sekaantui joukkoja myös useista ulkovalloista. Niiden kanssa Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksia ja diplomaattisuhteita eri aikoina. Viimeisiä merkittäviä itsenäisyydentunnustuksia Neuvostoliitto sai vielä 1930-luvulla.

Sodan kuolonuhrien määrä nousi jopa 12 miljoonaan, ja käsittämätön viheliäisyys ja kurjuus levisi maan jokaiseen kolkkaan. Antony Beevorin mukaan valkoisten tappio johtui joustamattomuudesta, sillä nämä vastustivat välttämätöntä maareformia eivätkä hyväksyneet minkäänlaista itsenäisyyttä tsaarin imperiumiin kuuluneille kansoille. Liittouma oli myös hajanainen, sillä se koostui sekä taantumuksellisista monarkisteista että vasemmistopuolueista. Valkoisten tappion suurimpia syitä oli sortuminen julmuuteen, vaikka bolševikit veivätkin heistä myös tässä suhteessa voiton.

Yleistä

Sota taisteltiin ”punaisten” kommunistien ja vallankumouksellisten, ”valkoisten” monarkistien, "vihreiden" nationalistien, konservatiivien ja liberaalien, kommunistista vallankumousta vastustavien, vastavallankumouksellisten, välillä. Taisteluihin osallistui myös ”mustien” anarkistien joukkoja, jotka taistelivat kumpaakin osapuolta vastaan, mutta heidän osuutensa oli vähäinen.

Sodalle oli luonteenomaista ”sisäiset rintamat” eli lähinnä talonpoikien ja maalaisväestön nostamat kapinat, joiden tukahduttamiseen sekä punainen että valkoinen puoli joutuivat sitomaan paljon joukkoja. Punaisten salainen ja poliittinen poliisi Tšeka kohteli hyvin julmasti kapinaan nousseita alueita, ja se oli yksi monista syistä, joiden takia sisällissota sai raa'an luonteen.^lähde? Samalla tavalla raakuuksiin turvautui valkoisten puoli. Sotahistorioitsija Antony Beevor sanoo teoksessaan Venäjän vallankumous ja sisällissota (WSOY 2022), että sota nosti valtaan psykopaatteja ja sadisteja ja moraali romahti täysin.

Sodan tapahtumat

Venäjän armeija järjestettiin 15. tammikuuta 1918 kansankomissaarien määräyksellä uudelleen työläisten ja talonpoikien punaiseksi armeijaksi olemassa olevien punakaartien pohjalle. Joukkovärväykset aloitettiin 23. helmikuuta Pietarissa ja Moskovassa. Lisäksi kahdessa kuukaudessa saatiin yli 100 000 vapaaehtoista, joita houkutteli armeijan tarjoama jokapäiväinen ateria. Puna-armeijalla ei ollut kuitenkaan upseeristoa. Ongelma ratkaistiin Lev Trotskin esityksestä niin, että tsaarin armeijan upseerit saivat pysyä tehtävissään, mutta heidän rinnalleen asetettiin poliittisia komissaareja.

Rauhanteko Saksan kanssa sai bolševikkien vastaiset ryhmät nousemaan uutta hallintoa vastaan, ja Winston Churchillkin julisti, että ”bolševismi on kuristettava kehtoonsa”.^lähde?

Bolševikkijohtaja Lenin oli yllättynyt sisällissodan syttymisestä ja aliarvioi vastaansa nousseet joukot. Alkumenestys sai hänet liian luottavaiseksi. Ensimmäiset kommunisteja vastaan nousseet joukot olivat vastavallankumouksellisia kenraaleita ja paikallisia kasakoita, jotka olivat vannoneet uskollisuutta 15. maaliskuuta 1917 muodostetulle väliaikaishallitukselle. Merkittävimpiä näistä olivat Donin kasakoiden Aleksei Kaledin, Orenburgin kasakoiden Aleksandr Dutov ja Baikalin kasakoiden Grigori Semjonov. Ensimmäiset taistelut bolševikkien ja kasakkajoukkojen välillä käytiin jo joulukuussa 1917.

Marraskuussa 1917 entinen tsaarin armeijan ylipäällikkö, Mihail Aleksejev alkoi koota vapaaehtoisarmeijaa (Dobrovolstšeskaja Armija) Novotšerkasskissa, häneen liittyivät joulukuussa Lavr Kornilov, Anton Denikin ja joukko muita. Kaledinin avustamina he valtasivat Donin Rostovin joulukuussa.

Keväällä 1918 menševikit ja sosialistivallankumoukselliset liittyivät taisteluun bolševikkeja vastaan. Alussa he olivat vastustaneet aseellista taistelua, mutta rauhanteko Saksan kanssa ja bolševikkien perustama diktatuuri saivat tilanteen muuttumaan. Molemmilla puolueilla oli kansan keskuudessa jonkin verran kannatusta, ainakin perustuslakia säätävän kokouksen vaalivoiton perusteella vuonna 1918. Sosialistivallankumouksellisten yritys värvätä joukkoja Latviasta heinäkuussa 1918 ei onnistunut, mutta Tšekkoslovakian legioona oli vastavallankumouksen tukena.

Heinäkuussa kaksi vasemmistososialistivallankumouksellista murhasi Saksan Venäjän-lähettilään Wilhelm von Mirbachin tarkoituksenaan provosoida Saksa vihollisuuksiin. Samana päivänä vasemmistososialistivallankumoukselliset nousivat Moskovassa kapinaan, joka kuitenkin kukistettiin jo seuraavana päivänä. Eräät muut sosialistivallankumoukselliset pyrkivät nostattamaan puna-armeijan bolševikkihallintoa vastaan. Neuvostot saivat nämä paikalliset kapinat hallintaansa ja Lenin esitti saksalaisille henkilökohtaisen anteeksipyynnön. Sen jälkeen seurasivat sosialistivallankumouksellisten massapidätykset. Elokuun 30. päivän terrori-iskut, Pietarin Tšekan päällikön murha ja Leninin murhayritys synnyttivät ”punaisen terrorin”. Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset erotettiin neuvostoista, ja vastavallankumouksellisiksi epäillyt saatettiin vangita ja teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Tšekkoslovakian legioona ja valkoisten hallitus Omskissa

Pääartikkeli: Tšekkoslovakian legioona

Tšekkoslovakian legioona oli ollut osa entistä keisarillista Venäjän armeijaa taistelussa Itävalta-Unkaria vastaan, ja siinä oli lokakuussa 1917 ollut 30 000 vapaaehtoista sotavangeista värvättyä ja puolta vaihtanutta miestä. Tomáš Masarykin, sittemmin Tšekkoslovakian presidentin, innoittamana legioona oli nimetty Tšekkoslovakialaiseksi armeijakunnaksi, ja he olivat valmiita jatkamaan taistelua saksalaisia vastaan Venäjän rauhanteosta huolimatta. Sopimus kuitenkin raukesi bolševikkien yritykseen riisua joukko aseista, ja joukko kapinoi kesäkuussa 1918 vallaten Tšeljabinskin rautatieaseman Volgan itäpuolella, koko kaupungin ja kahdeksan junavaunullista valtionpankin kultaa. Kuukauden kuluessa tšekit ja slovakit hallitsivat suurinta osaa Länsi-Siperiasta, osaa Volgasta ja Uralin aluetta. Elokuussa koko Siperia viljavaroineen oli eristetty muusta maasta.

Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset tukivat talonpoikia, jotka vastustivat bolševikkien maatalouskontrollia. Toukokuussa 1918 he valtasivat tšekkien tukemina Samaran ja Saratovin perustaen perustuslakia säätävän kokouksen jäsenten neuvoston eli Komutšin (Комитет членов Учредительного собрания, Комуч). Heinäkuussa Komutš-hallinto käsitti paljolti tšekki-slovakkijoukkojen hallussaan pitämät alueet. Uusi hallinto aikoi jatkaa Saksan vastaista taistelua, ja alkoi koota omaa kansanarmeijaansa. He järjestivät myös uudistusohjelman, mutta ilman bolševikkien epäsuosittuja talousuudistuksia.

Syyskuussa 1918 bolševikkien vastaiset hallitukset kokoontuivat Ufassa ja perustivat uuden Venäjän väliaikaishallituksen Omskiin, viisihenkisen johtokunnan johtamina. Kolme jäsentä (Avksentjev, Boldirev ja Zenzinov) valittiin sosialistivallankumouksellisista ja kaksi perustuslaillisdemokraateista (Vinogradov ja Volgogodski).

Uusi hallitus kuitenkin kaatui nopeasti Siperian paikallishallituksen sotaministerin, vara-amiraali Aleksandr Koltšakin suorittamassa kaappauksessa 18. marraskuuta 1918. Koltšak ylensi itsensä amiraaliksi ja nimesi itsensä ”Ylimmäksi Johtajaksi”. Bolševikeille tämä oli propagandavoitto, koska vastustaja oli nyt antidemokraattinen diktaattori. Koltšak osoittautui kuitenkin osaavaksi komentajaksi, ja kansanarmeijan järjestämisen jälkeen hän valtasi Permin Puna-armeijalta. Se oli kuitenkin hänen menestyksensä huippukohta.

Sodan käännekohdat (1919)

Sodan asetelmat avainvuodeksi 1919 olivat nyt valmiit. Bolševikit olivat tukevasti vallassa Venäjän ydinseudulla Pietarista Moskovaan ja Tsaritsyniin. Amiraali Koltšakilla oli pieni armeija idässä ja hän kontrolloi osittain Siperian rautatietä. Etelässä kasakkajoukot hallitsivat suurta osaa Donista ja Ukrainasta. Kaukasuksella kenraali Denikin oli perustanut armeijan. Vastikään itsenäistyneessä Virossa kenraali Judenitš organisoi armeijaa. Viro oli yleensä vihamielinen bolševikeille ja oli taistellut heitä vastaan marraskuusta 1918 (ks. Viron vapaussota). Ranskalaiset miehittivät Odessaa ja britit Murmanskia. Britit ja amerikkalaiset hallitsivat Arkangelia ja japanilaiset Vladivostokia.

Trotski määräsi valtamaan Ukrainan ensin. Tämä tehtiin nopealla kampanjalla kevättalvella 1919. Kasakat eivät loppuvuoden 1917 menestyksensä jälkeen olleet kyenneet organisoitumaan ja hyödyntämään voittojaan. Näin ollen kasakkavoimat hajosivat nopeasti puna-armeijan vastahyökkäyksen alettua tammikuussa 1919. Puna-armeija valtasi Kiovan helmikuussa 1919 ja kymmenen päivää myöhemmin kenraali Kaledin teki itsemurhan. Kasakkojen vapaaehtoisarmeija evakuoitiin Kubaniin, josta käsin he aloittivat Kubanin kasakoiden kanssa epäonnistuneen hyökkäyksen Jekaterinodariin. Kenraalit Kornilov ja Aleksejev kuolivat, joten kasakoiden johto siirtyi Denikinille, jonka seuraavat kuukaudet kuluivat kasakka-armeijan uudelleenrakentamisessa. Kun bolševikit näyttivät voitokkailta Ukrainassa, Ranska veti joukkonsa Odessasta huhtikuussa 1919.

Sodan jatkuessa Ukrainassa Trotski lähetti toisen armeijan Koltšakia vastaan. Tämä armeija, jota johti kykenevä komentaja Tuhatševski, valloitti Jekaterinburgin tammikuussa 1919 ja jatkoi kohti Siperian rautatietä. Koltšakin armeija lyötiin pienissä taisteluissa kerta toisensa jälkeen ja se perääntyi kohti itää. Kesän loppuun tultaessa britit ja amerikkalaiset vetivät joukkonsa Murmanskista ja Arkangelista osallistumatta juuri tapahtumiin. Britit jatkoivat kuitenkin edelleen ase- ja muita aputarvikelähetyksiä vastavallankumouksellisille. Puna-armeija valtasi Koltšakin ”pääkaupungin” Omskin marraskuussa 1919. Koltšak menetti otteensa varjohallituksestaan pian tappionsa jälkeen.

Alkukesästä Kaukasiassa ollut armeija, nyt kenraali Wrangelin komentama, hyökkäsi pohjoiseen pyrkimyksenään vähentää Koltšakin armeijaan kohdistuvaa painetta tai jopa yhdistyä siihen. Wrangelin joukot onnistuivat valtaamaan Tsaritsynin kesäkuussa 1919. Trotski vastasi tähän uhkaan lähettämällä Tuhatševskin uuden armeijan kanssa Wrangelin joukkoja vastaan. Määrällisesti ylivoimaisen vihollisen edessä Wrangelin armeija perääntyi etelään, jättäen Tsaritsynin bolševikeille.

Myöhemmin kesällä toinen kasakka-armeija, jota kutsuttiin Donin armeijaksi, hyökkäsi Ukrainaan. Puna-armeija joutui vetäytymään Kiovasta syyskuussa 1919. Donin armeija jatkoi pohjoiseen Voronežiä kohti, mutta Tuhatševskin armeija voitti sen lokakuussa. Tuhatševskin armeija kääntyi nyt uutta uhkaa, uudelleen perustettua kasakoiden vapaaehtoisarmeijaa, vastaan ja tuhosi sen Orelilla marraskuussa. Puna-armeija valtasi joulukuussa takaisin Kiovan ja työnsi voitetut kasakat Mustaamerta kohti.

Kun bolsevikit olivat voittaneet valkoisten armeijat etelässä, keskiosassa ja idässä, heillä oli edelleen eräs uhka: jalkaväenkenraali Nikolai Judenitššin brittien tuella organisoima Luoteis-Venäjän armeija Virossa. Sen poliittiseksi päällykseksi englantilaiset perustuttivat Luoteis-Venäjän hallituksen, koska Venäjän keisarikunnan yhtenäisyyden ajatusta tukenut valkoisen liikkeen ylipäällikkö, amiraali Aleksandr Koltšak ei tunnustanut Viron itsenäisyyttä, mikä oli edellytyksenä sille, että Judenitš oli voinut hyökätä Virosta kohti pääkaupunkia Pietaria.

Lokakuussa 1919 Koltšak yritti vallata Pietarin yllätyshyökkäyksellä noin 20 000 miehellä. Hyökkäys oli odottamaton, ja lähes kaikkien puna-armeijan joukkojen taistellessa Ukrainassa ja Siperiassa hyökkäystä oli vastaanottomassa vain muutama puna-armeijan osasto. Lokakuussa Judenitšin joukot olivat saavuttaneet Pietarin esikaupungit. Kansankomissaarien neuvosto Moskovassa olisi halunnut luovuttaa Pietarin, mutta Trotski ei suostunut vaan lähti henkilökohtaisesti kaupunkiin organisoimaan sen puolustusta. Trotski teki kaiken voitavansa, kuten aseisti alueen tehdastyöntekijät. Puolustus piti ja Judenitšin hyökkäys torjuttiin. Hän luovutti ja vetäytyi joukkoineen Viroon. Palattuaan hänet riisuttiin aseista, ja Viron armeija löi häntä seuranneen bolševikkijoukon. On usein arveltu, että Suomen armeijan liittyminen Pietarin valtaukseen olisi ratkaissut taistelun valkoisten eduksi. Sitä mieltä oli muun muassa Lenin. Pietarin menetyksen merkitys koko vallankumouksen kannalta tilanteessa, jossa käytännössä koko muu Venäjä oli bolševikkien hallussa, on toinen asia.

C. G. Mannerheim olisi halunnut johtaa suomalaiset joukot auttamaan Venäjän valkoisia, olivathan valkoiset Suomessa juuri voittaneet sisällissodan. Hanke ei kuitenkaan saanut kannatusta. Suomen väliintulo olisi saattanut osoittautua ratkaisevaksi Venäjän sisällissodassa. Leninin mielestä oli "aivan varmaa, että vähäisinkin apu Suomelta olisi ollut riittävä ratkaisemaan Pietarin kohtalon". Trotski puolestaan ennakoi talvisotaa sanomalla: ”Me emme voi elää vuodesta toiseen sen pysyvän uhan alaisena, että kenraali Mannerheim, tai joku muu, ehkä päättää ottaa meiltä Pietarin”.^{tarvitaan parempi lähde}

Bolševikkien kuukauden sisällä saamat voitot kasakoista Voronežissä, Judenitšista Pietarista ja Koltšakista Omskissa käänsivät sodan kulun. Melko yllättäen bolševikit olivat nopeasti kaataneet kaikki merkittävät sisäiset vihollisensa.

Sodan loppuvaihe (1920)

Siperiassa amiraali Koltšakin armeija oli hajoamistilassa. Hän itse luopui komennosta Omskin menetyksen jälkeen ja nimitti Grigori Semjonovin uudeksi valkoisten johtajaksi. Pian omien joukkojen toisinajattelijat vangitsivat Koltšakin, ja hänet luovutettiin helmikuussa 1920 puna-armeijalle, joka teloitti hänet pian. Taistelut Siperiassa jatkuivat seuraavan vuoden ajan pienten aseellisten joukkioiden harhaillessa alueella rosvoillen. Semjonov perääntyi kasakkajoukkoineen lopulta Kiinaan.

Tšekkilegioonalla ei ollut suurta mielenkiintoa taistella Venäjän sisällissodassa. He halusivat taistella Saksaa vastaan, eikä heillä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ollut intressiä lisäsotimiseen. He eivät pitäneet Koltšakista, mikä oli molemminpuolista, ja viettivät suurimman osan vuodesta 1919 siirtäen joukkojaan itään ja laivaten niitä Eurooppaan. Tässä he saivat apua amerikkalaisilta, joita johti kenraali William S. Graves, joka otti haltuunsa Siperian rautatien itäosan. Tšekkilegioona oli saanut kaikki joukkonsa evakuoitua Vladivostokin kautta huhtikuuhun 1920 mennessä, jolloin myös amerikkalaiset jättivät Siperian.

Kenraali Wrangelin armeija pysyi Krimillä kesään 1920 ja pyrkien hyödyntämään puna-armeijan tappiota Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisessä sodassa, hyökkäsi pohjoista kohti. Tämä hyökkäys torjuttiin nopeasti, ja Wrangelin joukot pakotettiin vetäytymään takaisin Krimille marraskuussa 1920. Britit evakuoivat Wrangelin joukot 14. marraskuuta, ja Venäjän sisällissota oli käytännössä lopullisesti ohi.

Omituinen kenraali Roman von Ungern-Sternberg jatkoi merkityksettömin voimin taistelua puna-armeijaa vastaan kaukoidässä vuoteen 1921 ja kaappasi hetkeksi vallan Mongoliassa. Japanilaiset, jotka suunnittelivat Amurin alueen haltuunottoa, vetivät joukkonsa pois lokakuussa 1922 bolševikkien asteittain vakiinnutettua valtansa koko Siperiassa.

Puna-armeijan organisointi

Puna-armeija organisoitiin uuden sota-asiain kansankomissaari Lev Trotskin johtaman ylimmän sotilasneuvoston alaisuuteen, ja entiset armeijan upseerit tuotiin takaisin sotilasneuvonantajina. Vallankumouksellisille sotaneuvostoille tuli kaikkien sotilaspiirien johto. Toukokuussa 1918 asevelvollisuus otettiin jälleen käyttöön armeijan kutistuneen koon vuoksi. Heinäkuussa armeijan komentajat puhdistettiin, mutta nyt tavoitteena ei ollut tuoda johtoon kommunisteja, vaan tuoda takaisin kokeneet johtajat vallankumousta edeltäneeltä ajalta. Syyskuussa Trotski asetettiin tasavallan vallankumouksellisen sotilasneuvoston johtoon suurin valtuuksin. Muodollisesti kuitenkin sotilasneuvoston puheenjohtaja Mihail Frunze johti kaikkia puna-armeijan sotatoimia Venäjän sisällissodassa. Frunze kehitti Neuvosto-Venäjän dualistista sotilasdoktriinia ja puna-armeijan strategiaa, jossa yhdistyivät poliittinen tavoitteenasettelu ja sotilaalliset toimet.

Puna-armeija kärsi kesällä 1918 päällystöpulasta, jota helpottamaan perustettiin Leninin päätöksellä Pietarin kansainvälinen punaupseerikoulu. Tuolloin olisi tarvittu 55 000 uutta pätevää upseeria ja heitä yritettiin aluksi värvätä vapaaehtoisina. Ensimmäinen vapaaehtoisten tsaarinarmeijan upseerien kutsuntatilaisuus oli 29. heinäkuuta vuonna 1918, mutta heikoin tuloksin. Kutsunta uusittiin kuukautta myöhemmin ilman parempaa menestystä. Sen jälkeen Trotski antoi määräyksen ottaa panttivangiksi kutsun laiminlyöneiden upseerien perheet. Trotskin otettua käyttöön myös muita pakotteita alkoi upseereita ilmaantua. Ensimmäiset Pietarin punaupseerikoulusta valmistuneet sotilaat lähetettiin rintamalle 25. huhtikuuta 1919. Pietarin sotilaspiirin vallankumouksellisen sotaneuvoston alaisista joukoista tärkein oli 7. armeija, joka oli vastuussa luoteisrintamasta.

Ulkovaltojen väliintulo

Pääartikkelit: Ulkovaltojen interventio Venäjän sisällissodassa ja Pohjois-Venäjän interventio

Ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen päävoimia olivat sodan alussa Venäjän lisäksi Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska sekä myöhemmin sotaan liittynyt Yhdysvallat. Puna-armeijaa vastustaneet Venäjän valkoiset pyysivätkin apua näiltä liittolaisiltaan. Länsivaltojen laivasto saapui Murmanskin rannikolle maaliskuussa 1918 ja kesäkuussa brittiläis–ranskalais–yhdysvaltalaisjoukot ottivat haltuunsa Murmanskin ja elokuussa Arkangelin. Virallinen selitys oli suojella länsivaltojen varusvarastoja näissä satamakaupungeissa, mutta samalla myös estää niiden joutuminen bolševikkien käsiin ja pakottaa puna-armeija jakamaan joukkonsa myös pohjoiseen. Brittijoukot toimivat myös Itämerellä, jossa ne tukivat valkoista armeijaa ja Baltian maiden itsenäisyyssotaa. Japanilaiset miehittivät Itä-Siperiasta laajoja alueita.

Suomalaiset valkoiset joukot tekivät kaksi sotaretkeä Venäjälle Itä-Karjalaan sisällissodan aikana, Vienan retkikunta maalis–lokakuussa 1918 ja Aunuksen retkikunta 1919. Suomalaisia joukkoja olivat vastassa Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneista punakaartilaisista muodostettu brittien kanssa yhteistoiminnassa ollut Muurmannin legioona ja puna-armeijan suomalainen kommunistinen jalkaväkirykmentti JR 164.

Baškiirit, kirgiisit ja tataarit perustivat myös omia konservatiivisia ja kansallismielisiä hallituksiaan, samoin Siperian paikallishallinto Omskissa. Tataarien, baškiirien ja tšuvassien Idel-Uralin tasavalta perustettiin joulukuussa 1917, mutta se joutui puna-armeijan valloittamaksi huhtikuussa 1918, tšekkilegioona palautti sen heinäkuussa ja se purettiin lopullisesti vuoden lopussa. Presidentti Sadrí Maqsudí Arsal pakeni Suomeen.

Etelässä Gruusia, Armenia ja Azerbaidžan julistautuivat itsenäisiksi.

Terrori ja salamurhat

Punaisen hallituksen puolella kaksi vasemmistososialistivallankumouksellista, Jakov Bljumkin ja Nikolai Andrejev murhasivat Saksan lähettilään kreivi Wilhelm von Mirbachin 6. heinäkuuta 1918 pyrkien aloittamaan vihollisuudet uudelleen. Toiset sosialistivallankumoukselliset sieppasivat bolševikkijohtajia ja usuttivat puna-armeijaa nousemaan hallitustaan vastaan. Sosialistivallankumouksellisten ja anarkistien järjestämät paikalliset kapinat saatiin kuitenkin tukahdutettua, ja Lenin pyysi henkilökohtaisesti saksalaisilta anteeksi.^lähde? Saksan väliintulo oli kuitenkin tässä vaiheessa jo epätodennäköinen sen jäätyä länsirintamalla alakynteen.

Seuraavien, 30. elokuuta tapahtuneiden terrori-iskujen, Pietarin Tšekan puhemiehen Moisei Uritskin ja Leninin murhayrityksen jälkeen Lenin aloitti punaisen terrorin: Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset erotettiin neuvostoista ja 800 epäiltyä teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.

Kommunistinen puolue oli Leninin painostuksesta antanut Tšekalle käytännöllisesti katsoen vapaat kädet ja punainen terrori sai riehua vapaasti. Kaikenlaiset kapinayritykset tukahdutettiin erittäin julmasti ja usein vangiksi jääneitä, varsinkin valkoisia upseereita kidutettiin ennen teloitusta. "Vallankumouksen rautainen käsivarsi" rankaisi armottomasti kaikkia, jotka Tšekan logiikan mukaan uhmasivat vallankumousta. Tšeka julkaisi jopa omia viikkosanomiaan, jossa kerrottiin kuinka paljon oli ammuttu eri alueilla ja kuinka paljon tullaan vielä ampumaan, tulevia uhreja mainittiin jopa lehdessä nimeltä. Lehti nostatti kuitenkin puolueessa sellaisen myrskyn, että se lakkautettiin ilmestyttyään vain muutaman numeron verran.

Tunnetuin punaisen terrorin murha oli tsaariperheen murha. Jekaterinburgin Tšeka murhasi heinäkuisena yönä 1918 vangittuna olleet tsaari Nikolai II:n, tämän vaimon ja kaikki viisi lasta. Murhalla haluttiin estää valkoisia vapauttamasta tsaaria ja nostamasta häntä vastavallankumouksen symboliksi.

Jälkivaikutukset

Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjä oli taloudellisesti raunioina. Vuosien 1920 ja 1921 kadot ja niistä johtunut nälänhätä vain pahensivat tilannetta. Sisällissodassa oli kuollut yhdeksän miljoonaa ihmistä kommunistien lähes verettömän lokakuun vallankumouksen jälkeen. Miljoonia muita kuoli nälkään. Miljoona ihmistä lähti maasta eri reittejä paetakseen sotaa, puutetta ja uuden järjestelmän vaatimuksia ja tuomioita. Suurin osa paenneista, kuten kenraali Wrangel, edustivat vanhaa yläluokkaa.

Tiukka sotakommunismi pelasti kansankomissaarien neuvoston sisällissodan aikana, mutta sen seurauksena talous rapautui. Yksityisen teollisuuden ja kaupan takavarikointi sekä hallituksen kyvyttömyys saada valtion johtama talous käyntiin johtivat puutteeseen kaikesta. Kaivosten ja tehtaiden tuotanto putosi viidesosaan sotaa edeltäneestä tasosta ja monien tuotteiden vieläkin enemmän, puuvillan tuotanto putosi 5 %:iin ja raudan 2 %:iin. Talous saatiin vuoden 1914 tasolle vasta 1930-luvun alussa.

Talonpojat vastustivat jyrkästi maan takavarikointia ja viljelypinta-ala supistui 62 % ja sadot 37 % sotaa edeltäneistä. Vuonna oli 35 miljoonaa hevosta ja neljä vuotta myöhemmin 24 miljoonaa ja karjaa vastaavasti 58 ja 37 miljoonaa. Ruplan kurssi dollariin nähden putosi vuoden 1914 kahdesta ruplasta 1 200:aan vuonna 1920.

Lähteet

Kirjallisuutta

• Beevor, Anthony: Venäjän vallankumous ja sisällissota. (Alkuteos Russia: Revolution and Civil War 1917–1921. Suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, 2022. ISBN 9789510482193.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän sisällissota Wikimedia Commonsissa

• Kopisto, Lauri, The British Intervention in South Russia 1918-1920 (väitös)