Etelä-Venäjän armeija
Tässä artikkelissa aiomme sukeltaa syvemmälle Etelä-Venäjän armeija-aiheeseen ja tutkia sen kaikkia puolia. Alkuperäistään sen vaikutukseen nyky-yhteiskuntaan Etelä-Venäjän armeija on ollut keskustelun ja tutkimuksen kohteena eri tieteenaloilla. Kautta historian Etelä-Venäjän armeija on ollut ratkaisevassa roolissa ihmisten elämässä, sillä se on vaikuttanut tapaan, jolla he ajattelevat, toimivat ja suhtautuvat ympäristöönsä. Tässä artikkelissa tarkastelemme Etelä-Venäjän armeija:n eri näkökulmia ja tutkimme, miten se on kehittynyt ajan myötä. Lisäksi tutkimme sen merkitystä tänään ja sen ennustetta tulevaisuuteen. Valmistaudu astumaan Etelä-Venäjän armeija:n jännittävään maailmaan ja tutustu kaikkeen, mitä tällä teemalla on tarjota.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Etelä-Venäjän armeija oli yksi Venäjän valkoisista armeijoista, jotka edustivat Venäjän väliaikaista hallitusta ja taistelivat bolševikkeja, Ukrainan itsenäisyysliikettä ja saksalaisia vastaan.
Etelä-Venäjän armeija epäonnistui hyökkäyksessään Moskovaan vuonna 1919, minkä jälkeen sen vaikutus Venäjän sisällissotaan jäi marginaaliseksi. Sillä oli kuitenkin merkitystä Ukrainan tilanteeseen lähinnä Harkovan bolševikkihallinnon vastustajana, mikä toisaalta helpotti Ukrainan kansantasavallan asemaa bolševikkeja vastaan, mutta toisaalta esti sitä laajentamasta valtaansa Itä-Ukrainaan.
Etelä-Venäjän armeijaa komensivat Anton Denikin ja hänen seuraajansa Pjotr Wrangel. Armeijan rippeet jouduttiin lopulta evakuoimaan Krimiltä Konstantinopoliin marraskuussa 1920.
Muita vastaavanlaisia armeijoita olivat Neuvosto-Venäjän interventioon liittyen amiraali Aleksandr Koltšakin johtama Siperian armeija, jonka tarkoituksena oli kukistaa neuvostovalta hyökkäämällä Kaukoidästä Siperian kautta Moskovaan. Kenraali Nikolai Judenitšin komentama luoteisarmeija puolestaan pyrki Pietarin neuvostovallan kukistamiseen. Luoteisarmeija toimi lähinnä Suomenlahden eteläpuolelta Baltiasta.
Kenraali C. G. E. Mannerheim, joka oli Nikolai Judenitšin aseveli Venäjän keisarillisen armeijan ajalta, pyrki vuonna 1919 saamaan Suomen presidentti Ståhlbergin liittymään Judenitšin valmistelemaan Pietarin-vastaiseen operaatioon. Mannerheimin ajatus oli, että Judenitš-yhteistyön avulla Venäjän valkoinen hallinto tunnustaisi Suomen itsenäisyyden, jolloin Suomen Entente-mielinen suuntaus vahvistuisi Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Lenin kirjoitti tuolloin päiväkirjoihinsa arvelevansa Pietarin kaatuvan, mikäli kenraali Mannerheim hyökkää Kannaksen suunnasta. Ståhlberg ei kuitenkaan suostunut ehdotukseen ja Lenin säilytti asemansa.
Komentajat
- Kenraaliluutnantti Pjotr Wrangel (huhtikuu 1920 – marraskuu 1920)
- Kenraaliluutnantti Anton Denikin (huhtikuu 1918 – huhtikuu 1920)
Kirjallisuutta
- Wrangel, Pjotr Nikolajevitš: Kenraali Wrangelin muistelmat. Suomentanut Simo Hämeen-Anttila. (2. painos) Hämeenlinna: Karisto, 1989. ISBN 951-23-2639-6.
Kaunokirjallisuus
- Bulgakov, Mihail: Valkokaarti. WSOY, 1972.
- Šolohov, Mihail: Hiljaa virtaa Don. (1. painos) WSOY, 1956.
- Šolohov, Mihail: Hiljainen Don. Teoksessa Lokakuu-sarja II. Suomentanut Elias Siippainen. Smia, 1944.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||
.svg){kind=small}