Tämä artikkeli käsittelee aihetta Fonotaksi, joka on ollut kiinnostava ja tutkittu vuosien ajan. Fonotaksi on käsite, joka on vaikuttanut jokapäiväisen elämän eri osa-alueisiin politiikasta teknologiaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan yleensä. Kautta historian Fonotaksi on ollut ratkaisevassa roolissa käsityksemme ja päätöksenteossamme. Yksityiskohtaisen analyysin avulla tämän artikkelin tarkoituksena on tutkia Fonotaksi:n eri puolia ja sen vaikutusta nykymaailmassa, mikä tarjoaa laajemman ja täydellisemmän näkemyksen tästä erittäin tärkeästä aiheesta.
Fonotaksi on oppi äänteiden ryhmittymisestä kielessä. Siihen kuuluu mahdollisten foneemiyhtymien esiintymisrajoituksia. Fonotaktinen säännöstö on kieli- tai kieliperhekohtainen säännöstö, jonka mukaan äänteet liittyvät tai voivat liittyä toisiinsa. Fonotaksin tavoite on lähinnä ääntämisen helpottaminen tai optimointi.
Kielijärjestelmän suhteet jaetaan vaihtoehtoisuutta koskeviin eli paradigmaattisiin ja jonoamista koskeviin eli syntagmaattisiin suhteisiin. Fonotaksissa tutkimuksen kohteena ovat syntagmaattiset suhteet, kun taas fonologiassa keskitytään paradigmaattisiin suhteisiin.
Suomessa ehkä leimaa antavin fonotaktinen sääntö on vokaalisointu, joka säätelee taivuttamista ja uusien sanojen muodostamista kielessämme.
Suomen fonotaksi säätelee myös pitkälti affiksien liittymistä vartaloon. Tämän vuoksi esimerkiksi useilla sijamuodoilla on useampia variantteja. Esimerkiksi kun sanaan askel liitetään partitiivin pääte, valitaan muoto -tA (askel|ta) eikä sen yleisempää varianttia -A (esimerkiksi koira|a). Muotojen /tA/ ja /A/ välinen suhde on paradigmaattinen, mutta valintaa ohjaa kielen fonotaksi, jonka juuret ovat kielen historiassa.