Kaulushaikara
Tässä artikkelissa tutkimme Kaulushaikara:n kiehtovaa maailmaa ja kaikkia tämän aiheen vaikutuksia tämän päivän ympäristöön. Sen historiasta sen vaikutuksiin yhteiskuntaan, sen eri näkökulmien ja sovellusten kautta, analysoimme perusteellisesti kaikki Kaulushaikara:n olennaiset näkökohdat. Lisäksi perehdymme aiheeseen liittyviin uusimpiin tutkimuksiin ja löytöihin sekä asiantuntijoiden mielipiteisiin aiheesta. Kaulushaikara on epäilemättä jännittävä ja jatkuvasti kehittyvä aihe, joten tämän artikkelin tarkoituksena on olla opas ymmärtämään paremmin sen tärkeyttä ja merkitystä nykyään.
| Kaulushaikara | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Pelikaanilinnut Pelecaniformes |
| Heimo: | Haikarat Ardeidae |
| Suku: | Kaulushaikarat Botaurus |
| Laji: | stellaris |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Botaurus stellaris |
|
| Alalajit | |
|
|
| Katso myös | |
Kaulushaikara (Botaurus stellaris) on harmaahaikaran ohella ainoa Suomessa vakituisesti pesivä haikara. Se piileksii ruovikossa, mutta soidinaikana sen pulloon puhaltamista muistuttava huuto kuuluu kauas. Vuonna 2005 kaulushaikara oli BirdLife Suomen vuoden laji, jonka pesimäkannan suuruus pyrittiin selvittämään lintuharrastajien ja yleisön avulla.
Koko ja ulkonäkö
Pituus on 70–80 cm ja siipien kärkiväli 1–1,3 metriä.
Vanhin suomalainen rengastettu kaulushaikara on ollut vähintään 4 vuotta 9 kuukautta 18 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 11 vuotta 4 kuukautta, rengastettu Hollannissa.
Tuntomerkit
Suuri, lennossa pöllömäiseltä vaikuttava haikara. Höyhenys kellan-ruskeankirjava, siipisulat tummaraitaiset. Hyvin piilotteleva ja jäykistyy pystyasentoon seipään näköiseksi suoja-asennossa. Lennossa näkyy pitkä nokka, kyyry kaula ja suuret kuuppamaiset leveät siivet. Jalat sojottavat lennossa pyrstön takana. Lentää nopein siiveniskuin, keveämmin kuin harmaahaikara. Lentotyyli ja silhuetti erona sorsiin hämärässä; tämä pätee muihinkin haikaroihin. Pesintäaikana kaulushaikaran ääni on sumutorvimainen puhallus. Pesii Etelä-Suomen ruovikkoa kasvavilla järvillä ja merenlahdilla.
Levinneisyys
Kaulushaikara pesii Euroopan ja Aasian lauhkeilla alueilla. Pohjoisimmat yksilöt muuttavat vesien jäätyessä etelämmäksi. Vuonna 2005 Suomessa laskettiin 986 kaulushaikarakoirasta, mutta koska laji on polygyninen, kokonaismäärä saattaa ylittää 1000 paria. Kanta on kasvanut tasaisesti 1980-luvun lopulta lähtien, ja eniten lintuja tavataan nykyään Pohjois-Savossa, Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa ja Pohjois-Karjalassa. Euroopan pesimäkannaksi arvioidaan 10 000–12 000 paria. Venäjällä on 10 000–30 000 ja Turkissa 30–500 paria.
Elinympäristö
Kosteikot, jossa on järviruokokasvustoa. Sekä merenlahdissa että järvillä.
Lisääntyminen
Ainakin kaulushaikarakoiraat ovat paikkauskollisia ja palaavat samoille pesimäpaikoille. Nuoret kaulushaikarat pyrkivät levittäytymään kauemmaksi synnyinruovikoista. Kaulushaikara on moninaarainen eli polygyninen – yhdellä koiraalla voi olla 1–5 naarasta. Pesinnästä huolehtivat yleensä naaraat yksinään (pesän rakentaminen, hautominen, poikasten ruokinta), mutta yksiavioisten koiraiden arvellaan auttavan ainoata naarastaan haudonnassa ja poikasten ruokinnassa (Cramp ym. 1998).
Pesä sijaitsee tiheässä ja märässä ruovikossa. Pesyeessä on keskimäärin 5–6 munaa, muninta alkaa huhti-toukokuun vaihteessa. Poikaspesiä on havaittu kesäkuusta alkaen. Haudonta kestää 25–26 vrk. Poikaset voivat kiivetä pesästä jo 10 vuorokauden ikäisinä, yleensä viimeistään 15–20 vuorokauden ikäisinä. Poikaset saavuttavat lentokyvyn 50–55 vuorokaudessa ja itsenäistyvät sen jälkeen nopeasti (Cramp ym. 1998; von Haartman ym. 1963).
Ravinto
Kaulushaikara syö sammakoita ja kaloja.
Nimi
Botaurus on keskiajan latinaa ja tarkoittaa kaulushaikaraa. Stellaris on latinaa ja tarkoittaa "tähtimäinen". K.E. Kivirikon mukaan linnulla oli 1900-luvun alussa ainakin seuraavia kansanomaisia nimiä: pirunlintu, vurruttaja, päristäjähaikara ja uuhka
Lähteet
- Jobling, James, A.: The Helm Dictionary of Scientific Bird Names. Christopher Helm, 2010. ISBN 978-1-4081-2501-4.
- Kivirikko, K. E.: Suomen linnut. Toinen osa. Wsoy, 1927.
Viitteet
- ↑ BirdLife International: Botaurus stellaris IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.3.2014. (englanniksi)
- ↑ Jari Valkama: Kaulushaikara – Botaurus stellaris Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ Lintujen ikäennätykset Luomus. 28.5.2019. Viitattu 19.7.2020.
- ↑ Fransson, T., Jansson, L., Kolehmainen, T., Kroon, C. & Wenninger, T.: EURING list of longevity records for European birds (PDF) EURING. Viitattu 19.7.2020. (englanniksi)
- ↑ http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/kaulushaikara-tulokset.pdf (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/kaulushaikara.shtml#kanta-suomi (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Jobling, 2010, s, 75, 365
- ↑ Kivirikko, 1927, s. 110
Aiheesta muualla
- Kaulushaikara Lintukuva-verkkopalvelussa
- LuontoPortti: Kaulushaikara (Botaurus stellaris)
- ITIS: Botaurus stellaris (englanniksi)