Tässä artikkelissa tutkimme kaikkea, mikä liittyy Muinaisenglanti:een, joka on nykyään erittäin tärkeä aihe, joka on synnyttänyt erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia. Muinaisenglanti on ollut läsnä läpi historian ja vaikuttanut yhteiskunnan ja kulttuurin eri osa-alueisiin. Opimme sen alkuperästä, sen kehityksestä ajan myötä ja sen vaikutuksista ihmisten elämään. Analysoimme Muinaisenglanti:n ympärillä olevia eri näkökohtia sen vaikutuksista talouteen sen vaikutuksesta tapaamme suhtautua toisiimme. Tämän artikkelin kautta sukeltamme Muinaisenglanti:n kiehtovaan maailmaan ja löydämme sen merkityksen nykyisessä kontekstissa.
Muinaisenglanti | |
---|---|
Oma nimi | Ænglisc |
Muu nimi | anglosaksi |
Tiedot | |
Alue | Iso-Britannia |
Ajoitus | 400-luku jaa. - n. 1100 |
Puhujia | 0 |
Kirjaimisto | latinalainen, anglosaksiset riimut |
Kielitieteellinen luokitus | |
Kielikunta | indoeurooppalaiset kielet |
Kieliryhmä |
germaaniset kielet länsigermaaniset kielet |
Kielikoodit | |
ISO 639-2 | ang |
ISO 639-3 | ang |
Muinaisenglanti (muinaisenglanniksi Ænglisc, engl. Old English) on nykyisen englannin kielen varhaisin muoto, jota puhuttiin Ison-Britannian eteläosissa kansainvaellusajalta noin 400-luvulta jaa.lähde? vuoden 1100 tienoille asti. Kieltä on kutsuttu myös nimellä anglosaksi.
Muinaisenglanti on anglosaksien Britanniaan tuoma keskienglannin ja nykyenglannin edeltäjä, joka kuuluu länsigermaanisten kielten anglofriisiläiseen ryhmään. Siihen omaksuttiin myös hiukan lainasanoja latinasta ja muinaisnorjasta.
Muinaisenglantilaisia tekstejä on säilynyt melko vähän, yhteensä noin 3,5 miljoonan sanan verran. Näistä vain viisi prosenttia on runoutta. Varhaisimmat muinaisenglantilaiset käsikirjoitukset on ajoitettu noin vuoteen 700. Ne ovat latinankielisten sanojen käännösten luetteloita sekä kaiverruksia ja runoja. Ajan merkittävin teksti, sankariruno Beowulf, on säilynyt vain yhtenä kopiona noin vuodelta 1000 eli arviolta 250 vuotta syntymänsä jälkeen. Muinaisenglantilaisissa runoissa ei yleensä ollut otsikkoa eikä kirjoittajan nimeä, mistä poikkeus olivat muutamat Cædmonin ja Cynewulfin kirjoittamat säkeet ja runot. Proosatekstien kirjoittajista tiedetään enemmän: heitä olivat esimerkiksi kuningas Alfred Suuri, arkkipiispa Wulfstan ja apotti Aelfric.
Muinaisenglannista tunnetaan neljä murretta, jotka ovat wessexiläinen murre Etelä- ja Lounais-Englannissa, kentiläinen murre Kaakkois-Englannissa, mercialainen murre Keski-Englannissa ja northumbrialainen murre Pohjois-Englannissa ja Kaakkois-Skotlannissa. Mercialainen ja northumbrialainen murre luokitellaan usein yhteen anglialaisiksi murteiksi. Useimmat tekstit on kirjoitettu tärkeimmän alueen Wessexin murteella, ja muilla murteilla kirjoitettuja tekstejä on säilynyt vain vähän.
Muinaisenglantia kirjoitettiin aluksi riimuilla, jollaisia käytettiin myös Skandinaviassa ja Saksassa. Enimmillään Britanniassa käytettiin 31 eri riimukirjainta. Muinaisenglannilla kirjoitettuja riimukirjoituksia on löydetty alle 30 kappaletta lähinnä 400- ja 500-lukujen esineistä ja monumenteista, ja ne kertovat yleensä vain lyhyesti esineen tekijän tai omistajan nimen.
Ensimmäiset pergamentille tehdyt käsikirjoitukset kirjoitettiin latinalaisilla kirjaimilla puoliunsiaalilla kirjaintyypillä. Muinaisenglantia kirjoitettiin latinalaisilla kirjaimilla monella tavalla eri tavoin kuin englannin myöhempiä muotoja. Kirjaimet s, g, e, f ja r näyttivät erilaisilta kuin nykyisin. Kirjaimia j, v, q, x ja z ei juurikaan käytetty. Kirjain w kirjoitettiin riimukirjaimella. Myös kirjaimia æ, þ ja ð käytettiin. Numeroina käytettiin roomalaisia numeroita. Oikeinkirjoitus vaihteli suuresti eri kirjurien ja alueiden välillä.
Muinaisenglannin standardiaakkosissa oli 24 kirjainta: a, æ, b, c, d, e, f, g, h, i, k, l, m, n, o, p, r, s, t, þ, ð, u, w, y.
Muinaisenglannin ääntämyksestä ei tiedetä paljoakaan varmasti. Useimmat yksittäiset äänteet on pystytty selvittämään eri menetelmin melko tarkasti, mutta esimerkiksi äänteen æ tarkkaa laatua ei tunneta.
Muinaisenglannissa tapahtui 600-luvulla suuri vokaalisiirros. Tämän seurauksena monien sanojen muoto muuttui, esimerkiksi sanan ‘jalka’ monikkomuodosta tuli ensin , sitten ja lopulta .
Muinaisenglannin sanajärjestys on vapaampi kuin nykyenglannissa. Suurin ero nykyenglantiin on verbin paikka, joka muinaisenglannissa on usein ennen subjektia ja usein lauseen lopussa. Sanoissa käytetään usein päätteitä. Epäsäännöllisiä verbejä on enemmän kuin nykyenglannissa, ja monia verbejä, jotka ovat muinaisenglannissa epäsäännöllisiä, taivutetaan nykyenglannissa säännöllisinä.
Toisin kuin nykyenglannissa, muinaisenglannissa on kolme sukua (maskuliini, feminiini ja neutri), ja substantiiveilla ja adjektiiveilla on neljä sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi. Pronomineilla on lisäksi instrumentaalimuotoja.
Muinaisenglannista tunnetaan noin 24 000 eri sanastollista elementtiä. Näistä yhä käytössä on 15 prosenttia. Useimmat muinaisenglannin prepositiot ja pronominit ovat nykyisen kaltaisia. Yhdyssanat ovat yleisiä, kuten myöhemminkin, ja etu- ja loppuliitteitä käytetään paljon. Joidenkin sanojen merkitys on eri kuin nykyenglannissa, kuten wif ‘nainen’ eikä ‘vaimo’.
Muinaisenglannin sanoista lainasanoja on vain kolme prosenttia, kun nykyenglannissa lainasanoja on yli 70 prosenttia. Britanniaa ennen anglosakseja asuttaneiden kelttien kielistä ei muinaisenglantiin tullut juurikaan lainasanoja. Latinasta muinaisenglantiin sen sijaan tuli enemmän sanoja, anglosaksien kauden alussa jo noin 200 ja myöhemmin lisää. Varhaisista lainasanoista noin puolet liittyy kasveihin, eläimiin, ruokaan ja juomaan sekä kotitalouksien tavaroihin, kuten plante ‘kasvi’, win ‘viini’, cyse ‘juusto’ ja candel ‘kynttilä’. Toinen suuri latinankielisten lainasanojen ryhmä muinaisenglannissa liittyy vaatetukseen, rakennuksiin, asumuksiin, sotilas- ja laki-instituutteihin, kauppaan ja uskontoon; näitä ovat belt ‘vyö’, weall ‘muuri’, wic ‘leiri’, mangian ‘kauppa’ ja munuc ‘munkki’. Aina ei ole selvää, olivatko tällaiset latinankieliset lainasanat anglosaksien käytössä jo ennen heidän tuloaan Britanniaan, vai omaksuivatko he ne vasta saarella.
Viikingit toivat muinaisenglantiin lainasanoja 800-luvulta alkaen. Näistä englannin perussanastoon kuuluvat esimerkiksi sanat both ‘molemmat’, same ‘sama’, get ‘saada’, give ‘antaa’, they ‘ne’ ja are ‘ovat’, kuten myös monikon tunnus -s.
Teksti on eeppisestä runoelmasta Beowulf. Pisteitä, pilkkuja ja muita välimerkkejä ei alkuperäistekstissä käytetty.