Nykyään Alan Jones on erittäin tärkeä ja kiinnostava aihe suurelle väestöryhmälle. Tämä kysymys on kiinnittänyt eri alojen asiantuntijoiden, tutkijoiden ja ammattilaisten huomion, jotka ovat omistaneet aikaansa ja vaivaa sen analysoimiseen eri näkökulmista. Lisäksi Alan Jones on synnyttänyt yhteiskunnassa keskustelua, joka on synnyttänyt ristiriitaisia mielipiteitä ja eriäviä kantoja. Tässä tilanteessa on tärkeää syventää tietojamme Alan Jones:stä ja tutkia sen vaikutuksia eri yhteyksissä. Tätä tarkoitusta varten tässä artikkelissa käsitellään Alan Jones:tä yksityiskohtaisesti ja kriittisesti, jotta voidaan tarjota kattava näkemys tästä nykyisestä aiheesta.
Alan Jones | |
---|---|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 2. marraskuuta 1946 Melbourne, Victoria, Australia |
Kansalaisuus | Australia |
Formula 1 -ura | |
Aktiivivuodet | 1975–1981, 1983, 1985–1986 |
Talli(t) | Hesketh, Hill, Surtees, Shadow, Williams, Arrows, Lola |
Kilpailuja | 117 (116 lähtöä) |
Maailmanmestaruuksia | 1 (1980) |
Voittoja | 12 |
Palkintosijoja | 24 |
Paalupaikkoja | 6 |
Nopeimpia kierroksia | 13 |
MM-pisteitä | 199 (206) |
Ensimmäinen kilpailu | Espanjan GP 1975 |
Ensimmäinen voitto | Itävallan GP 1977 |
Viimeinen voitto | Las Vegasin GP 1981 |
Viimeinen kilpailu | Australian GP 1986 |
|
Alan Stanley Jones (s. 2. marraskuuta 1946 Melbourne, Victoria, Australia) on viimeisin australialainen Formula 1 -luokan maailmanmestari kaudelta 1980.
Jones saavutti urallaan 24 palkintosijaa, joista 12 oli voittoja ja 7 oli kakkossijoja. Ensimmäisen voittonsa ja palkintosijansa Jones saavutti kolmannella kaudellaan 1977. Tosin hänen ensimmäinen MM-sarjan ulkopuolinen palkintosija on vuodelta 1976.
Jones aloitti kilpa-ajamisen nuorena kartingissa, josta siirtyi mestarina 15-vuotiaana Mini-kilpailuihin sekä Formula 2 Cooper -sarjaan. Jonesin isä Stan Jones oli ajanut jo 1950-60-luvuilla Australian ja Oseanian kilpailuja (ensimmäinen australialaisen voitto kotimaan ulkopuolella), mikä innosti Alania tulemaan yhtä hyväksi kuin hän oli ollut. Jonesin perhe joutui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin ja Alan päätti muuttaa ajokaverin Brian McGuiren kanssa työn ja kilpa-ajojen perässä ulkomaille 1960-70-luvuilla, jolloin he rahoittivat Formula 3 -ajonsa autokaupoilla. Myös isä-Stan muutti myöhemmin Alanin perässä Englantiin tukeakseen poikaansa kilpa-ajoissa, mutta kuoli vuonna 1973 ennen kuin näki poikansa ensimmäisen voiton Silverstonen F3-kilpailussa (voittoseppele kuljetettiin isän arkussa Australiaan). Jones sijoittui toiseksi samalla kaudella ja kilpakuljettaja Harry Stiller sai hänet siirrettyä Formula Atlantic -sarjaan kaudeksi 1975.
Jones sai kaudeksi 1975 ajopaikan aluksi Heskethiltä, mutta päätti kautensa Hill-tallissa, jonka autolla hän oli parhaimmillaan viides Saksan GP:ssä. Kaudeksi 1976 John Surtees palkkasi Jonesin kilpakuljettajaksi, ja vaikka hänen parhaimmat tuloksensa olivat toinen sija Race of Champions -kilpailussa sekä neljäs sija Japanin osakilpailussa, hän ajautui riitoihin tallinjohdon kanssa ja erotettiin kauden lopuksi.
Kaudeksi 1977 Jones sai yllättäen paikan Shadow -tallista, kun tallin kilpakuljettaja Tom Pryce menehtyi Etelä-Afrikan GP:ssä. Hän ajoi yllätysvoittoon neljännestätoista lähtöruudusta päihittäen Niki Laudan Itävallan GP:ssä. Kilpailun voittajaa juhlittiin erikoisella tavalla, koska kukaan ei uskonut kenenkään muun kuin Laudan voittavan, minkä seurauksena kisajärjestäjillä ei ollut Australian kansallislaulun musiikkia mukana, jolloin hänen kunniakseen soitettiin Paljon onnea vaan -kappale (engl. 'Happy Birthday')
Jonesin saavutukset havaittiin myös Ferrari -tallissa, mutta he valitsivatkin kuljettajakseen Gilles Villeneuven, minkä seurauksena Jones siirtyi alkuvaikeuksista kärsineeseen Williamsille. Hän voitti mestaruuden Patrick Headin suunnittelemalla Williams-tallin autolla vuonna 1980. Jones voitti mestaruuskaudellaan viisi osakilpailua. Jo edellisellä kaudella hän oli sijoittunut sarjassa kolmannelle tilalle voittaen neljä osakilpailua.
Myös kaudella 1981 Jonesilla oli mahdollisuus voittaa mestaruus, mutta auton luotettavuus ja tallitoveri Carlos Reutemannin haluttomuus alistua tallin kakkoskuljettajaksi estivät kaksoismestaruuden ja mestaruuden päätymisen Nelson Piquet'lle. Kauden 1981 päätteeksi Jones vetäytyi F1-ympyröistä, mutta saatiin houkuteltua rahalla Arrows-talliin ajamaan Yhdysvaltain Long Beachin GP 1983, vaikka kärsi ylipainosta ja jalkavammasta. Vuonna 1984 hän ajoi Le Mansin 24 tunnin ajoja yhdessä Vern Schuppanin ja Jean-Pierre Jarierin kanssa sijoittuen kuudenneksi. Ison rahan houkuttelemana Jones kilpaili jälleen kaudella 1985 Lola-Hart -tallissa heikohkolla menestyksellä, eikä kausi 1986 ollut lainkaan sen parempi, joten Jones vetäytyi kauden jälkeen lopullisesti F1-kilparadoilta. Hän ajoi myös sarjan ulkopuolisissa osakilpailuissa uransa aikana.
Jones siirtyi F1-uransa jälkeen ajamaan Australian Super Car ja Touring Car sarjoihin, joissa hän on voittanut, mm. vuoden 1993 James Hardien 12 tunnin ajon sekä vuoden 1995 Winfield Triple Challengen.
|